Lue keskustelun säännöt.
Huutamisesta
05.10.2008 |
Minä olen niin väsynyt meidän perheen huutamiseen. Jotenkin esikoispojan uhmaiän aikaan homma on mennyt siihen, että lapsi ei tottele/usko ennenkuin vanhempi oikeasti suuttuu ja ikävä kyllä minä huudan. Tietysti sitten lapsikin on käyttäytymismallikseen ottanut huutamisen. Huutaminen on päivittäistä, ja nykyisin huomaan, että minun on erittäin vaikea päästä siitä tunteesta yli. Normaali esimerkki tilanne meiltä: minä sanon lapselle että puetaan päivävaatteet, lapsi sanoo että ei jaksa/halua. Minä pari kertaa ihan rauhallisesti sanon uudestaan että nyt puetaan päivävaatteet ja sitten leikitään. Lapsi edelleen vastaan hangoittelee, ei suostu. Kun jonkun aikaa on mennyt näin, minua alkaa ihan suoraan sanottuna vituttamaan joka aamuinen vaatteiden kanssa taistelu ja suutun ja huudan että NYT PUETAAN. Sitten lapsi itkun kanssa suostuu pukemaan. Pukeminen on hiukan hankalaa, mutta kannustan ja autan vaikeimmissa vaatteissa, lapsi on 4 vuotias, että itse pitäisi pukemista opetella. Se, mikä tässä väsyttää ja tekee kaiken vaikeaksi on se, että minulle jää se vitutus päälle. Seuraavan kerran kun lapsi hangoittelee vastaan en enää jaksa nätisti puhua. Huudan jo valmiiksi, kun tiedän, että mitään ei kuitenkaan tapahdu ennenkun huudan. Vielä ikävämmäksi asian tekee se, että kun lapsi on päässyt oman kiukuttelukohtauksensa yli ja tulee kertomaan vaikka leikistään, minä vielä vellon omassa pahassa olossani ja minun on hyvin vaikea suhtautua kiinnostuneesti ja arvostavasti lapsen kivaan asiaan.
Arvatkaa vaan, onko aivan paskat huono äiti fiilikset. Miksei meillä suju minkään tekeminen ilman hirveätä huutoa?
Temperamenttinen on lapsi ja vanhemmat myös. Sillähän näitä yhteenottoja tulee. Mutta tämä on vaan niin kuluttavaa. Miten saada meille uusi toimintamalli? Meillä on myös pienempiä lapsia, että näin jos homma jatkuu, saan pian huutaa niillekin. Sitä en tahtoisi.
Mielellään ottaisin vinkkejä vastaan miten toimia tulevaisuudessa toisin. Tai jos muuallakin on tällaista, senkin mielellään kuulisin (etten olisi ainoa kauhea huutava äiti, vai olenkohan?).
Kommentit (5)
Huomaan huutavani silloin kun olen stressaantunut, väsynyt, alakuloinen, syyllistynyt, masentunut. Jos elämä hymyilee, en huuda.
Lienee tarpeen miettiä ja tutkia, mikä arjessa (muukin kuin lapsen uhma ja se tosiasia että lapsia on enemmän ja työtä on paljon) rassaa ja repii hermoa. Onko tilaisuutta päästä välillä pois kotoa yksin, käydä kahvilla tai kirjastossa yksin, jotain tällaista mikä myös lataa eikä vain tyhjennä akkuja. Saako itse mistään huoltoa ja voimaa. Koska kun akut on tyhjät, ei jaksa lasten alituista tarvitsevuutta ja hermojen koettelemista. Mun on ollut opeteltava sitä, että ilmaisen ajoissa myös miehelle, että nyt kuule en jaksa enää yhtään tätä riitelyä/huutamista, on pakko vähän päästä ulos. Hänelläkin on oikeus ottaa omaa aikaa.
Minusta tää on silleen vakava asia, että sanallinen aggressio saattaa pamahtaa jonain kauheana päivänä fyysiseksikin eli tulee käsiteltyä lasta liian kovakouraisesti.
Ymmärrän ja koen itsekin tuota syyllisyyttä. Se on osittain tietty aiheesta koska karjuminen ei ole hyväksi perheen ilmapiirille. Mut toisaalta se on inhimillistä ja ymmärrettävää älyttömän stressin alla olevalle ihmiselle. Hyvä äiti on se, joka pysähtyy miettimään käyttäytymistään, ottaa siitä täyden vastuun ja haluaa muutosta ja tekee jotain asian eteen. Ja niinhän juuri teetkin.
Sekin tulee mieleen, että pääsisitkö joskus tekemään jotain mukavaa ihan kahestaan sen nelivuotiaan kanssa. Tai leipoa kotona hänen kanssaan kun muut lapset on poissa. Se vois pysäyttää tuollasen negatiivisen kierteen ehkä. Ehkä hän reagoi siihen että pienempiä sisaruksia on syntynyt perheeseen ja on siksi älyttömän hankala sinulle.
Voimia! Samassa veneessä ollaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sain voimia jo lukemalla tekstisi.minulla on se ongelma kun mies on apljon töiden takia poissa ja sitten kun on kotona,on hirveät odotukset sen yhteisen tekemisen suhteen yms.ja sitten kun mies on vapaalla ollut vähän enemmän niin unohdan ottaa sitä omaan aikaa ja nimeomaan ilmaista ajoissa että äiti on nyt vähän väsynyt!
Se väsymys ilmenee juuri kitinänä miehelle ja turhautumisena lapsen tarvitsevuudelle.en tiä mikä siinä on välillä niin vaikeaa ottaa omaa aikaa,ehkä se kun mies on sitten kotona niin tekee mieli olla yhdessä vaikka pitäisi sitä omaa aikaa ottaa ja en helposti jätä lasta miehelle kun en usko että pärjäävät ja sitten en halua liikaa rasittaa mummeja..
että sun on vaikea saada sitäomaa aikaa ja sit joskus kun saisit, ei tunnukaan että tarvitset sitä. Mulle käy usein niin.
Kuitenkin jokainen ihminen tarttee omaa tilaa. Olen kärsinyt uupumuksesta ja masennuksesta ja lääkärini sanoi, että ihminen tarttee joka päivä vähintään puoli tuntia "omaa aikaa" että mielenterveys kestää. En tiedä, miten sen vois toteuttaa, mutta vois olla hyvä puhua asiasta vakavasti miehen kanssa, että hänkin tajuaa varmasti sun tarpeita ja ettet aina osaa niitä ilmaista. Sopikaa joku vaki-ilta, jolloin saat kadota kotoa. Ja täytyy kadota, vaikka et haluais : )
Jos itsestään ja mielenterveydestään ei pidä huolta, seurauksena voi olla kehon tai psyyken sairastuminen, ja tästä minulla on kokemusta. Se on raskasta mutta opettaa sen, että ihmisen voimat ja kestokyky on rajalliset.
T. se samassa veneessä oleva
Olin melkein kaikki illat töiden jälkeen lapsemme kanssa kahdestaan ja hoidin yksin kaikki kotityöt, ruuanlaitot ja pihahommat. Lisäksi iltaisin tein opiskeluun liittyviä hommia lapsen nukahdettua, isovanhemmat ja muut sukulaiset asuu 150 km:n päässä, enkä kavereita pyydä lapsenvahdiksi paitsi hätätilanteessa (iltapalaveri tms).
Väsyneenä tuli huudettua liikaa, mutta eihän se uhmaikäisen kanssa todellakaan tee muuta kuin pahentaa sekä lapsen että omaa oloa. Opettelin ottamaan etäisyyttä, joskus kävelin toiseen huoneeseen ja laskin kymmeneen. Kun lapsi huomasi, että hän saa kiukutella rauhassa ilman psitiivista/negatiivista huomiota, niin kiukut menivät nopeasti ohi. Nykyisin lapsi tottelee jo paremmin, minä hallitsen hermoni enkä yleensä huuda, vaikka tekisi mieli.
Olen todella temperamenttinen, joten ymmärrän sinua, ap, todella hyvin. Välillä puren huuleni verille, kun yritän olla räjähtämättä, onneksi kuitenkin lopulta rauhoitun, kun saan vähän etäisyyttä tilanteeseen. Lapsesi ei ole hankala sinua kiusatakseen, sen muistaminen auttaa hermojen hallinnassa.
Sanot kerran että nyt puetaan päivävaatteet, jos hangoittelee vastaan sanot että nyt puet päivävaatteet tai joudut nurkaan. Jos ei pue laitat nurkaan (4min). Sitten kun haet pois selität että "jouduit nurkaan koska et totellut äitiä. Äiti käski pukea vaatteet ja sinä et pukenut" Sitten poikasi pyytää anteeksi ja menette pukemaan vaatteet, jos ei edelleenkään pue uudestaan nurkaan niin kauan että pukee.