Lue keskustelun säännöt.
Joskus vain tuntuu, että ei jakasaisi tätä enää...
04.10.2008 |
Olen naimisissa ja kolmen ihanan, alle kouluikäisen lapsen äiti. Ulkopuolisesti kaikki kunnossa eli on iso omakotitalo, pari autoa ja iso piha, eikä juuri lainoja. Miehelle hyväpalkkainen työ jossa ei kuitenkaan tykkää olla... ilmapiiri kauhea ja pomo ei selvästi miehestäni tykkää. Siirtoa toisiin tehtäviin ei ole saanut vaikka on pyytänyt. Uutta paikkaa ei saa haettua muualta ja nyt on sitten vielä sairastellut ja siihen ei ole löydetty syytä. Sairaslomaa ei ole saanut. Inhoaa elämäänsä, mutta on ennen syönyt mielialalääkkeitä eivätkä ne auta, kun tuo työongelma on aina sam. Itse menin vasta töihin eikä palkkani oli niin hyvä, että voisin elättää perheemme...
Olen vain niin väsynyt hoitamaan lapset, työni ja periaatteessa kodin. Mies auttaa jonkin verran, mutta osan ajasta on vain sängyssä ja vihaa elämää. Meillä ei verkostoa joka voisi auttaa. Ja lapset eivät tietty ymmärrä vaan ovat minussa kiinni kaikki illat ja öisinkin tulevat viereen herättäen minut. Pahinta on se, että mieheni on niin katkera elämälleen ja suuttuu pienimmistäkin asioista. Riitelemme jatkuvasti - varsinkin, kun itse en enää työpäivän ja lasten iltajuttujen jälkeen jaksa joka ilta kuunnella hänen työongelmiaan. Toivoisin, että jaksaisin, mutta vuosien univelkaisuus ei tosiaan auta tätä eikä edes yhden tai kahden yön hyvätkään unet enää tätä auta.
Neuvoja?
Kommentit (6)
[Uutta paikkaa ei saa haettua muualta
Miksei? Ei jaksa? Ei halua? Ei saa? Voisko vaihtaa alaa?
ja nyt on sitten vielä sairastellut ja siihen ei ole löydetty syytä. Sairaslomaa ei ole saanut.
Jos tuollainen tilanne työssä on jatkunut ehkä jo vuosia, niin eipä ihme jos ei sairastu. Selkeästi kroppa osoittaa, että mitta on täynnä.
Miksei ota vaikka virka vapaata vähäksi aikaa? Tai hae nuppilomaa? Hullummistakin syistä ihmiset saa saikkua. Aikalisä työn suhteen. Mitä ylipäätään haluatte elämältä? Teillä on jo paljon, sen kaiken hyvän ylläpitäminen, lapsista huolehtiminen, ilo omasta työstä - ette varmaan enempää kaipaakaan.
Tsemppiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tunteen..sitä samaa rämpimistä tää elämä tuntuu olevan..tuntuu ettei vaa voimat aina riittäis.Mä ehdotan et haet ainaki itelles apua,meet juttelee psykologille vaikka omasta jaksamisestas,niin mäkin tein.Se ainakin helpottaa kun saa puhua omaa väsymystään pois..
Mieheni ei ole puhu suomea kovin hyvin joten se rajoittaa työpaikkoja joita hakea... ja lisäksi tietty nyt on niin maassa, että ei saa aikaiseksi haettua muita paikkoja vaikka minä olen tehnyt cv:t valmiiksi ja etsinyt sopivia paikkoja.
Ja lisäksi. En tajua miten muut saavat saikkua moisesta. Mieheni ei ole päivääkään saanut vaikka on käynyt lääkäriellä ja ollut tosi masentunut ja syönyt jopa lääkkeeitä...
Sanoisin pari viikon vinkkiä ap:lle-
pidä huolta itsestäsi ja omasta jaksamisestasi
muista, että perhe- ja parisuhdeterapiaa on olemassa- jos miestule mukaan , mene yksin
oletko töissä- jos et, hanki oma työ- omaa aikaa- omaa rahaa- ja lapset päiväkotiin, jos ovat alle kouluikäisä siis ( päivähoitohakemus lähimpään päiväkotiin 4 kk ennen ph:n alkua ja lain mukaan ph-paikka on viimeistään silloinjoka perheen, jolla alle kouluikäsiä lapsia on saatava=!!!)
kampaamo, manikyyriu, pedikyyri ym. virkistää- jos ei rahaa- värjäää itse hiuksesi ja laiekkutta ystävälläsi hiusten latvat- ja pedikyyrin ja manikyyrin osaa jokainen itsekin tehdä
uusi hajuvesi
uusi sistusta
hanki vaikka sauvakävely harrastukzseski tai jumpparyhmään MARS
JA MIEHELLE MIELIALALÄÄKITYS
PS. voimia!!!
Sanoin miehelleni , etten enää jaksa ja jotain on tehtävä !
Varasin meille ajan perheasiainneuvottelukeskuksesta ( miehelle ilmoitin että joko lähtee sinne tai minä lähden koko suhteesta - rakkaudesta huolimatta ) .
Kävimme siellä 3 krt ja meitä kuunneltuaan psykologi sanoi , että parisuhde kunnossa , mutta miehellä ongelmia ( vastaavat työjutut kuin teilläkin ) . Mies jatkoi yksin käyntejä ja asiat saatiin rullaamaan !
Siis suosittelen ulkopuolisen avun käyttöä !
Mutta minulla samanlainen uupumus, lähetän oikein ison virtuaalihalin, ja yritetään rämpiä päivästä toiseen muistaen, että on meitä muitakin...