Vinkkejä esimurkun kiukuttelun jaksamiseen...

miten tää esimurkku tehdään?



Asiat joko osaa tai sitten ei. Siinä ei neuvot auta.

Onko sinulla tyttölasta? t. 12v:n äiti

mutta yleensä asennoidun siihen, ettei kasvaminen ole helppoa.

Illalla kuitenkin se pieni murkkuni istuu kainalossa ja katsotaan telkkaria yhdessä. Noin kerran viikossa kuulen myös olevani maailman paras äiti. t. 4

Kakkoselle; on meillä kivaakin yhdessä, mutta valitettavasti selvästi harvemmin, kuin ennen. Enää en osaa ennakoida mikä olisi tytön mielestä mukavaa, silloinkin, kun yritän, että tehdään jotkain kivaa ihan kahdestaan, voi jostakin aivan ennalta arvaamattomasta asiasta nousta ihan käsittämätön kiukku/paha mieli. Ei tyttö varmaan aina voi näille mielialoilleen mitään, kyllähän minä sen tiedän, mutta on päiviä (usein), jolloin tuntuu, että hänellä on aina paha mieli/kiukku/murjotus. Tuntuu kurjalta, että näin on, ja muullekin perheelle tulee kurja olo sen tiuskimisen ja kiukuttelun kautta. Ja ehdottomasti käytän kaikki hyvän mielen hetket ja ajat hyväksi, jotka suinkin pystyn - jutellaan, ollaan lähekkäin. Mutta perheessä on muitakin lapsia ja kullakin omat tarpeensa.



Taisi olla tyhmää kuvitella, että saisin täältä vertaistukea.

Täytyy vain yrittää olla välittämättä kaikesta.

t. ap

jossa ei tarvii nimillä pelailla. Ihminen näyttää silloin oikean luonteensa, kun saa olla oikein v..mainen. Vertaistukea hae jostain missä pelataan nimillä ja palkoilla

saa ikäviä vastauksia pikkulasten äideiltä : ( En viitsikään enää kertoa/pyytää apua mihinkään.



Mun murkkuni rupee jo pian olemaan täysikäinen,eli samat takut on takuttu, mutta koita ajatella, että sen murkun KEHITYSTEHTÄVÄ on nimenomaan irrottautua vanhemmistaan ja mitä paremmat välit teillä on sitä vaikeampaa ja äänekkäämpää sen napanuoran katkaiseminen on.



Epänormaalimpaa olisi, jollei se murkku edes yritä itsenäistyä vanhemmistaan.

13v kiukuttelee välillä ihan omituisista asioista eikä raukka edes itsekkään ymmärrä miksi. Oman huoneen siisteydestä täälläkin painitaan melkein joka päivä. Onneksi huoneen oven saa kiinni, eikä sinne kukaan mene tai katso. Viimeistään sitten siivoaa huoneensa, kun uhkaan viedä psp:n ja kannettavan pois.



Mä en itse jaksa joka vääntöön lähteä mukaan. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Välillä pistän ihan lekkeriksi pojan kanssa; alan puhumaan/käyttäytymään samalla tavalla. Meillä näitä "mä vihaan sua!" huutoja ei ole tullut vielä, mut vähän samantapaista oirehdintaa on ollut. Mä annan olla siellä omassa huoneessa mököttämässä niin pitkään kuin huvittaa. Tulee sitten ulos, kun on rauhoittunut ja leikkii pikkusiskon kanssa.



Tsemppiä jaksamiseen!

mulla 9 vuotias neiti jo on aikas hankala. mitä se sitten on kun on tossa iässä??? pelottaa jo valmiiksi.



no... mä en kyllä sua osaa neuvoa koska "tulen perässä". muuta en voi sanoa kun että kärsivällisyyttä vaan ja pitkää pinnaa. mä olen itse miettinyt omaa itseäni, kyllä mun äitillä on ollut kestämistä mun kanssa.

Ajatus lienee sama kuin se, että kotona kiukutellaan, jos on turvallista kiukutella. Että on hyvä asia, kun lapsi pystyy ilmaisemaan ikävätkin tunteensa. Onhan se niin, eikä tietenkään muualla (esim. koulussa) niin voikaan käyttäytyä (ja jopa minun hankala murkkuni sen ymmärtää), joten kotona kai pitäisi saada. Jotenkin sellainen jatkuva elämäntuska on minulle vain vaikeaa.

Herää kysymys, miksi?



Ja miehelleni puolestaa hyvä käytös on äärettömän tärkeää eikä hän sulata yhtään esim. sitä, että laspi puhuttelee äitiä rumasti. Tässäpä sitä on työsarkaa, suuntaan jos toiseen.



t.ap

Arvostan lapsiani ja lapseni arvostavat minua, joten tuollaiseen kielenkäyttöön ei ole meillä menty puolin eikä toisin.



Elämäntuskaa saa olla, mutta pitää pystyä käyttäytymään, oli sitten murrosikä tai vaihdevuodet.

Ihan oikeesti sillä murkulla voi olla ajatukset aivan solmussa + hormonit tekevät tepposiaan, varsinkin pojilla usesti voi keittää yli noi raivokohtaukset, mutta kyllä heistä kunnon ihmisiä silti kasvaa.

En ole samaa mieltä kanssasi tuosta, että peli on menetetty, mutta olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että rajansa silläkin miten saa käyttäytyä! Esim. kun kyseinen neiti on saanut minulle aivan silmittömän raivarin ilman mitään oikeaa syytä, olen suuttunut ja pahoittanut mieleni ja passittanut neidin omaan huoneeseen miettimään, saako toista loukata aivan rajattomasti. Lopuksihan siinä tietysit itkivät sekä äiti että tytär ja sen kertainen tilanne laukesi ja päästiin ihan halaamisasteelle asti (mikä ei enää ole itsestäänselvyys)!



Tuota vihaamiskommenttia en minäkään hyväksy, en kenellekään esitettynä (kohteena usein myös sisarukset), ja olen sen sanonut. Kiroilu on meillä niinikään kiellettyä ja viimeksi nyt viikonloppuna lupasin toteuttaa pikkulasten keinon eli pestä suun saippualla, jos kiroilua vielä esiintyy kotona (muuallahan sitä ei pysty valvomaan). Eilisen ainakin oli kiroilematta. Saa nähdä miten käy.



Mutta me ihmisethän olemme erilaisia, tyttäreni on aina ollut hyvin temperamenttinen ja hän on joutunut tekemään paljon työtä itsehillinnän opettelemiseksi. Nyt murrosiän kuohuissa ja hormonien hyrrätessä näyttää se itsehillintä taas pettävän, mutta toivon, että se sieltä löytyy taas jahka neiti kasvaa ja pääsee yli tästä hankalasta vaiheesta!



t. ap

sitähän se on noiden lasten/murkkujen kans. Meillä otetaan aika kovaa jo yhteen 7 vuotiaan tytön kans en uskalla edes ajatella mitä se on muutaman vuoden päästä:(