Seurustelu mielenterveysongelmaisen kanssa..

Minä en jaksaisi jakaa elämää moniongelmaisen ihmisen kanssa. Ja se on kyllä just raastavinta jos näkee toisesta että on nykyään jotain ihan muuta kuin mitä on joskus ollut...

Älä kiirehdi perheen perustamisen kanssa. Olisi se hyvä, että edes toinen puoliso olisi henkisesti terve ja vahva. Minäkin olen sairastanut masennusta ja elämästä ei tulisi yhtään mitään, jos mies ei olisi niin vahva.

ehkä julmaa, mutta en uskaltaisi ottaa riskiä että uusii. (en myöskään aloittaisi suhdetta esim. ex- alkoholistin kanssa)

Olen itse tosi herkkä, masentuneisuuteen taipuvainen. En todellakaan kestä välillä itseäni, saati jos toinenkin olisi samanlainen.

Vielä vuosi sitten olisin vastannut, että juokse ja lujaa, nyt en voi kuin neuvoa pohtimaan, jaksatko oikeasti tukea sairasta ihmistä mahdollisesti vuosia, jopa vuosikymmeniä. Oletko tarpeeksi vahva, ettet enää sairastu itse? Miten omaa masennustasi on hoidettu? Mihin asioihin tässä miehessä olet ihastunut? Haluatko tämän ihmisen lapsesi elämään varmasti? Millaista hoitoa mies saa tällä hetkellä, onko hoitosuhde pysyvä?



Sinä ainoastaan tiedät, millaisen suhteen haluat ja mihin olet valmis.

Itse nimittäin aloin seurustella miehen kanssa, jolla oli myös masennusta taustalla. Puhuttiin alussa miten kaikki takana, mullakin oli masennusta ollut, mutta tajusin myöhemmin että ihan eri sfäärissä.



Ekat pari vuotta meni hyvin. Tuntu, että saatiin toisistamme voimaa ja tukea. Sitten miehelle tuli vaikeuksia. Ei mitään suurta, mutta ne kasvoi elämää suuremmaksi ongelmaksi. Mies masentui ja koko elämämme alkoi pyöriä hänen ympärillään. Minua ikään kun ei ollut muuna kun hänen auttajanaan, omista asioistani en voinut puhua. Mies oli kärttyinen ja aloimme riidellä ihan älyttömistä asioista - esim. mies ymmärsi sanani väärin ja sai kohtauksen.



Siinä vaiheessa olin jo niin kiinni hänessä, että ero tuntui mahdottomalta. Lopulta erottiin, mutta edelleen asia tuntuu pahalta vaikka siitä nyt 2 vuotta.

Kahden ongelmaisen ei kannata yhdistää ongelmiaan.

Huomaan pieniä merkkejä, jotka eivät nyt ihastuneena haittaa, mutta sitten vuoden parin kuluttua saattavat tökkiä pahasti. Toisaalta saattaa olla, että hän paranee täysin ja palaa työelämään ja elämä menee hyvään suuntaan. Kun ei sitäkään koskaan tiedä, milloin sattuu itse tai joku muu läheinen sairastumaan henkisesti.



Luulen toisaalta, että yhteiselämä sujuisi melko hyvin. Kummallakin on kokemusta perheestä ja velvollisuuksista. Eri asia olisi, jos toinen olisi lapseton. Mutta nyt kun on alkanut tulla näitä elämää rajoittavia juttuja, niin kyllä tätä joutuu ihan täysillä miettimään ja pohtimaan. Mutta mistä löytää sellaisen ihmisen, jolla ei mitään kolhuja elämässään ole..

ei kannata!

mutta itselläni on toiveena saada vielä perhe ja sisaruspuolia esikoiselleni. Tuntuu ettei aikaa katselemiseen ole, pitäisi löytää sopiva mies, joka tahtoo samoja asioita. Mutta tuntuu itsekkäältä ja pahalta erota tällaisten syiden takia. Ja toki myös se, että olen häneen ihastumassa.



Haluaisin nauttia elämästä, mutta se on mahdotonta, jos elämää rajoittavat tietyt jutut. Minun on vaikea sopeutua siihen, ettemme voi tehdä jotain juttua, koska.. Vai täytyisikö minun katsoa enemmän elämän realiteetteja. Ihmisillä on erilaisia todellisuuksia vaikka olisivatkin mieleltään ns. terveitä. Ja mietinkö vain sitä, että jos esittelen hänet ystävilleni, niin huomaavatko hekin näitä pieniä merkkejä miehestä. Mutta eihän hän mikään näyttelyesine saisi olla. Olisi pitänyt ihan vain pysyä sinkkuäitinä.. Huoh.



ap

että mielialalääkkeitä vajaan vuoden.



Syynä rankka 1,5 vuotta ennen tuon lääkityksen aloittamista.



Kyllä mielisairaat oman kokemukseni mukaisesti (puhun siis itsestäni) ovat hetkittäin heikoilla, eli maailma tuntuu pahalta. Pahimmillaan kun oikein dumppaa, pelkään etten kontrolloi itseäni ja voisin olla arvaamaton. En ole ollut, mutta pelkään että voisin olla. On ollut pahoja hetkiä näiden pelkojen kanssa ja itsensä hallitsemisen kanssa.



Korvien välissä oleva sairaus on vakavasti otettava sairaus ja sen takia on annettava käytöstä ja mielialan vaihteluita anteeksi.



Itse olen pelännyt pahimmillani vaikka mitä, mutta se mihin pelkää pahimmillaan kykenevänsä, toki riippuu jokaisesta yksilöstä ja siitä millainen taudinkuva on.



Jos miehellä on lääkitys ja homma tuntuu olevan myös miehen mielestä lapasessa ja lääkärillä käydään riittävän usein, kenties terapiassakin, niin se on jo aika hyvä pohja. Jos vielä löytyy luottamista tulevaisuuteen ja pohjalla on positiivisuutta, vaikka se olisikin vain siellä pohjalla jossain, niin se on jo puoli voittoa.



Positiivisella puolella on se, että mielensä menettänyt ja takaisin elämänhalun ja positiivisuuden oljenkorresta kiinni saanut henkilö osaa arvostaa tukea jonka saa.



Jos annat miehelle ymmärrystä hän sen todennäköisesti ottaa kiitollisena vastaan, vaikka tahtomattaan saattaa hetkittäin olla "hankala".



Kyllä mielisairaskin on henkilö, joka kykenee skarppaamaan. Tällä tarkoitan sitä, että kyllä hän varmasti sinua kykenee tukemaan mahdollisissa vaikeissa tilanteissa, kunhan hän ensin oppii luottamaan sinuun ja annat "kohtuu pyyteetöntä" apua ja tukea hänelle.



Itse uskon että nämä kokemukseni tekevät minusta nöyremmän ja vahvemman ja ymmärtäväisemmän ja empaattisemman ja kykenevämmän kaikilla elämänalueilla, vaikka kuluneet 1-2 vuotta olen ollut hieman pihalla ja nytkin vasta voiton puolella. Vielä on siis matkaa, ollakseni OK.



Jos ryhdyt suhteeseen tuon miehen kanssa, koita keskustella tästä sairaudesta ja ymmärtää sairauden luonnetta. Tuo sairaus todennäköisesti tekee miehestä paremman, ehkäpä paremman kuin suurimmasta osasta maailman miehistä.



Nyt puhuin omien kokemuksieni kautta ja me jokainen olemmen yksilöitä ja jokaisen taudinkuva voi poiketa omastani.

Kuntoutuminen menossa hyvää vauhtia. Enkä hänessä mitään erityistä ole huomannut treffeillä, vasta nyt tarkemman tutustumisen jälkeen. Ja merkit ovat enemmänkin olleet fyysisiä, vaikea selittää. Toisesta näkee, että rankka kokemus on takana. Ihan kuin ihmiskuori, vaikka tuo nyt on kovasti karrikoitu. Mutta henkisesti hyvin positiivinen, huumorintajuinen ja empaattinen mies.



Kiitos kaikista vastauksista!



ap

mt ongelmat eri koriin.



Varsinkin jos mt ongelmat johtuvat rankoista kokemuksista, joita ei enää usko toistuvan. Näin on käynyt itselleni. Sitä mukaan kun stressi laskee (vie muuten helvetisti aikaa, jos ihminen on pitkää ahdistettu peränurkkaan) ja käyn terapiassa läpi asioita, niin uskon että saan itseni kuntoon ja kykenen ymmärtämään itseäni paremmin ja tunnistan jatkossa mahdolliset ongelmat hyvissä ajoin, joten en enää samaan tilanteeseen joudu.



Minun tapauksessani uskon että tulen vahvemmaksi, kuin koskaan ennen.

Alkoholismista ei periaatteessa voi parantua. Toki mielenterveysongelmiakin on monenlaisia. Itellänio ehkä kyse on enemmänkin pirkäaikaisesta voimakkaasta stressistä, joka laukesi ahdistuksena ja masennuksena vuoden vaihteen molemminpuolin.



11

näyttää mihin pystyy, millainen olisi. Muuten joudut jossittelemaan loppuelämän.

Mt-ongelmaisetkin parantuvat.

mielenterveysongelmat on ja pysyy.. välillä tosin menee paremmin ja välillä kahlataan sit suossa... en jaksaisi sitä epävarmuutta

eli tosi yleistä ap