Olenko kohtuuton, jos pistän lapseni illaksi kotiarestiin? ov

ja itse et koskaan hermostu??? Ei lapsi ole mikään yli-ihminen. Miksi pienellä ihmisellä ei ole oikeutta välillä polttaa päreitänsä?

Minusta kannattais kokeilla, että meette molemmat sinne työhuoneeseen juttelemaan vähäksi aikaa. Pyydätte anteeksi puolin ja toisin.

Freudihan korosti agression purkamisen merkitystä

mutta mun mielestä ton vois laittaa teinin normaalin tunne- ja hormoonikuohujen piikkiin. Ei nyt kuitenkaan haistatellut. Voisit varmaan jutella tytön kanssa ja kertoa että sulle tuli paha mieli, mutta ei varmaan kannata mitään marttyyripuhetta pitää. KUka teini olisi aina tyytyväinen kaikkeen? Kotiaresti aivan ylimitoitteua kun ei nyt kuitenkaan mitään pahaa tapahtunut.

ja itse et koskaan hermostu??? Ei lapsi ole mikään yli-ihminen. Miksi pienellä ihmisellä ei ole oikeutta välillä polttaa päreitänsä?

Enkä suinkaan sanonut, että en koskaan hermostu. Tietenkin lapsellakin on oikeus joskus polttaa päreensä, tämä neiti vain tekee sen päivittäin ja monta kertaa ja kovaäänisesti. Jostain syystä tällä kertaa itselleni tuli todella paha mieli. Miten sitä oppisi sietokykyä ja raivoamisen kestoa?

Tähän asti olen vastaavissa tilanteissa aina toiminut niin, että olemme jutelleet asiasta jälkeenpäin kahden kesken. Toisinaan tuntuu, että tyttö ei anna silloin ottaa itseensä kontaktia, toisinaan antaa paremmin. Taitaa yrittää suojautua jonkun muurin taakse, kun itsellä on paha olla. Täytyy varmaan tänäänkin yrittää tuota juttelua. Ennen tyttö aina itse tuli huonon aamun jälkeen koulusta tultua puhumaan ja pyytämään anteeksi, jos oli ollut ilkeä. Enää ei sitä tee, vaan murjottaa ja murjottaa. Jutteleminenkin on tullut vaikeammaksi. Sitten joskus iltamyöhällä itkee sängyssä, että kukaan ei välitä hänestä... :(

Eikä varmasti ole kyse siitä, etteikö tytölle päivittäin kerrottaisi kuinka häntä rakastetaan. Äidillä(kin) on nyt paha mieli.

t.ap

Sitä vastoin varmasti juttelisin siitä, että ei ihmisille puhuta rumasti / huudeta rumasti vaikka itseä kuinka nyppisi.



Murkku on murkku :) ja noita myrskyjä tulee, niitä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.



t. yhden jo täysi-ikäisen ex-murkun, yhden murkkuikäisen, yhden esimurkun ja muutaman pienen äiti

Ihan hyvä saada täällä laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Eihän meillä tosiaan tapahtunut mitään ihmeellistä (mitä nyt naapurit joutuivat kuuntelemaan huutoa). Keskustelulinjalla siis jatketaan.



Miksiköhän tämä on minulle niin tuskallinen asia? Itse en oireillut murkkuikää samalla tavalla vaan jouduin huolehtimaan huushollista, kun äitini kuoli ja isä teki pitkää työpäivää. Tässähän voi olla taustalla joku psykologinen ilmiö, että kun äiti ei ole voinut itse olla murkku ja purkaa tunteitaan, niin on vaikea sietää sitä esikoiselta? Lieneekö perää vai huuhaata?



p.s. Olen kovasti yrittänyt saada tätä vaikeasta vaiheesta kärsivää neitiä tekemään juttuja kanssani kahdestaan. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Ja halata, jutella ym. Ehkä se siitä...

lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ap- kun kotona voi raivota- olet hyvä äiti- lapsellesi ei tule tunnepatoutumia

Sitä vastoin varmasti juttelisin siitä, että ei ihmisille puhuta rumasti / huudeta rumasti vaikka itseä kuinka nyppisi.

Murkku on murkku :) ja noita myrskyjä tulee, niitä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

t. yhden jo täysi-ikäisen ex-murkun, yhden murkkuikäisen, yhden esimurkun ja muutaman pienen äiti

Yritän jaksaa ja ymmärtää murkkua ja sen myrskyjä...

t.ap

A. Wahlgrenin Lapsikirja ja katsoa miten minkäkin ikäisten kanssa toimitaan, ja miten ne käyttäytyy, se kirja kattaa lapsen kehityksen 15 ikävuoteen asti. Paljon helpompaa olla lapsen kanssa, kun tietää että joku on ihan hukassa itsensä kanssa, johtuen hormoneista, aresteista ei kasva muuta kun katkeruutta.

lapsella on ollut huono aamu ja teininä nyt usein tuntuu että maailma potkii päähän eikä kukaan ymmärrä, äiti varsinkaan (ainakin siitä syystä itse kilahdin omalle äidilleni kaikista pikkuasioista).

Tuommoisessa tilanteessa kotiaresti vaan lisäisi aggressiota ja tunnetta siitä ettei äiti ymmärrä.

Enkä suinkaan sanonut, että en koskaan hermostu. Tietenkin lapsellakin on oikeus joskus polttaa päreensä, tämä neiti vain tekee sen päivittäin ja monta kertaa ja kovaäänisesti. Jostain syystä tällä kertaa itselleni tuli todella paha mieli. Miten sitä oppisi sietokykyä ja raivoamisen kestoa?

Minulla on auttanut se, että en ota raivoamista niin kuin se olisi minuun kohdistettua. Tai jos on selkeästi minuun kohdistettua (ts. vika on ennen kaikkea typerässä äidissä...), niin totean ihan ääneen, että se nyt kuuluu tähän vanhemman toimenkuvaan. Minun kuuluukin olla tällainen :-).

Kuten tuossa ed viestissäni sanoin: murkku on murkku. Osa toki murkumpia kuin toiset. Itsehillintää on toki hyvä kehittää, puolin ja toisin, ja puutun kyllä aina "rumasti" puhumiseen (niin pienillä kuin suurillakin perheessä), mutta joskus murkkuikäisillä ratkeaa.

Meillä ongelmana (tai no, haasteena) on se, että mieheni ei kestä murrosikäisten raivoamista lainkaan, hän ottaa sen aina itseensä ja suuttuu itsekin. Ei osaa yhtään olla aikuinen siinä kohtaa kun toinen on täysin murkku/lapsi. Mikä on minusta se, mihin pitää pyrkiä. Toisaalta mieheni on kasvatettu ns. "vanhanaikaisesti" ja "kunnon kurissa" (lue: mm. saanut selkäsaunoja, kotiaresteja ropisten jne) ja minut puolestani kasvatti 60-70-luvulla Alice Millerinsä jne lukenut äiti. Eli oletan omahyväisesti saaneeni paremmat eväät lasten kanssa keskusteluun ja mm. siihen että tiedän että murkkuikäisen (tai uhmaikäisen sen puoleen) raivoaminen ei tarkoita sitä, että seuraavaksi lapsi potkii mummoja kadulla :).

Miksiköhän tämä on minulle niin tuskallinen asia? Itse en oireillut murkkuikää samalla tavalla vaan jouduin huolehtimaan huushollista, kun äitini kuoli ja isä teki pitkää työpäivää. Tässähän voi olla taustalla joku psykologinen ilmiö, että kun äiti ei ole voinut itse olla murkku ja purkaa tunteitaan, niin on vaikea sietää sitä esikoiselta? Lieneekö perää vai huuhaata?

Veikkaisin johtuvan juuri tästä - tunteiden tuulettaminen tuntuu pelottavalta, kun ei itse ole pystynyt/saanut samoin tehdä.

Pääsisitkö vaikka pari kertaa juttelemaan jonnekin, niin saisit tätä omaa oloasi helpommaksi? Hienosti tiedostat ja pohdit tätä asiaa objektiivisesti! Varmaan auttaisi murkun kanssa sekin, että kertoisi ihan suoraan hänelle, että kuule kun mä en itse aikoinani pystynyt oikein olemaan murkkuikäinen, niin mulla on nyt hurjan hankala jaksaa näitä sun purkauksiasi. Meillä on ainakin numero kakkosen kanssa auttanut, kun murkkuiän ollessa pahimmillaan hänellä sanoin ajoittain ääneen, että nyt kuule olen niin väsynyt ja nyppiintynyt, että jos nyt ryhdyt kiljumaan, niin mun reaktioni ei tule olemaan ihan aikuinen...

t. se täysi-ikäisen, murkun, esimurkun jne äiti :)

Meillä ongelmana (tai no, haasteena) on se, että mieheni ei kestä murrosikäisten raivoamista lainkaan, hän ottaa sen aina itseensä ja suuttuu itsekin. Ei osaa yhtään olla aikuinen siinä kohtaa kun toinen on täysin murkku/lapsi. Mikä on minusta se, mihin pitää pyrkiä. Toisaalta mieheni on kasvatettu ns. "vanhanaikaisesti" ja "kunnon kurissa" (lue: mm. saanut selkäsaunoja, kotiaresteja ropisten jne) ja minut puolestani kasvatti 60-70-luvulla Alice Millerinsä jne lukenut äiti. Eli oletan omahyväisesti saaneeni paremmat eväät lasten kanssa keskusteluun ja mm. siihen että tiedän että murkkuikäisen (tai uhmaikäisen sen puoleen) raivoaminen ei tarkoita sitä, että seuraavaksi lapsi potkii mummoja kadulla :).

Eli miten toimitte arkisissa murkkutilanteissa? Pistääkö mies lapsen kuriin vai keskusteletko sinä lapsen kanssa vai sekä että vai oletteko löytäneet kultaisen keskitien?

Minulla edessä samanlaisia ongelmia murkkuiän tuosta vielä kehittyessä. Mies saanut myös tällaisen "vanhanaikaisen" kasvatuksen ja on ehdottomasti sillä linjalla, että varsinkaan äidille ei puhuta rumasti. Vaikka itse asiassahan se on juuri äiti, jolle ne tunteet pitäisi saada purkaa. Konflikteja tytön ja miehen välillä varmasti edessä. Lisävaikeuden asiaan tuo se, että mieheni ei ole tytön biologinen isä. vaikka onkin ollut arjen isähahmo jo vuosia. Eli: 1. Nyt murkkuvaiheen alettua tyttö valittaa minulle, siis äidille, että hänen ei tarvitse totella X.ää, koska "se ei ole mun isä" (vaikka on ollut isähahmo siitä asti, kun tyttö oli 3v, ja heilä on sujunut tähän asti oikein hyvin), ja 2. Miehen tuntuu olevan vaikea niellä tiettyjä lapsessa olevia piirteitä, jotka ovat varsin selvästi samanlaisia kuin tytön biologisella isällä (juuri niitä negatiivisia piirteitä).

Vinkkejä tulevaisuuden selviytymiseen käytännön kokemuksen kautta, kiitos!

itse olen vasta vähän yli 20 ja 3 pienen lapsen äiti. tuoreessa muisissa siis tuo murkkuikä..

jos lapsesi ei nykyään tule enään pyytämään anteeksi, voisitko itse nöyrtyä ja mennä pyytämään. menet vain ja sanot että äiti haluaa pyytää anteeksi, ilman mtn krumeluureja ja aikuisten jäykkyyksiä!



itse ainakin koin murkkuiässä olevani hyljeksitty kun en osannut koskaan aikuisten mielestä käyttäytyä ja jos menetin malttini vaan laitettiin arestiin ja olo oli kuin hylätyllä! Oikeastihan asia ei ollut näin mutta murroisjän tunnekuohuissa se tuntui siltä, siis se oli ihan oikea tunne!!!



ole mutkaton lapsellesi, anna aikaa vain kuuntelemalla, tee hänen lempiruokaansa ja yritä lähestyä "sitä ruokaa lahojomalla". lapsi/nuori ottaa sen sillain että äiti ajattelee minua ja haluaa minulle hyvää. mutta yritä olla olematta tekopirteä tai Jäykkä!

Nyt aikuisijällä voin ymmärtää vanhempiani että niillä mahtoi olla vaikeaa minun kanssa, mutta eivät he kyllä ikinä kyselleet miten voin tai tehneet mitään "vain minun kanssa" tai antaneet aikaa "vain minulle"



Nykyään vanhemmat(en tarkoita sinua) monetkin luulevat että antamalla 20 e kerran viikossa elokuviin riittää lapselle.



mikään ei korvaa läheisyyttä ja lämmintä halausta tai iltaa vaikka kynttilänvalossa ruokaa tehden ja syöden.

siis ei nuori sitä joka ilta tahdo, mutta joskus kuitenkin. vaikka yllärinä.

:)

Varmaan auttaisi murkun kanssa sekin, että kertoisi ihan suoraan hänelle, että kuule kun mä en itse aikoinani pystynyt oikein olemaan murkkuikäinen, niin mulla on nyt hurjan hankala jaksaa näitä sun purkauksiasi.

Tyttö on nimittäin oikein fiksu ja asioita pohtiva tapaus. Täytyy tarkkailla oikeaa hetkeä ja istahtaa puhumaan...

t.ap

Mä en siedä tuollaista käytöstä edes 8v pojaltani, mulle jos huutaa ja raivoo saa siitä rangaistuksen...

En todellakaan ole mikään vapaan kasvatuksen kannataja vaan rajat siis kunnon rajat ja rakkaus pitää olla...

Lapsen pitää osata kunnioittaa vanhempiaan.

Kannatan kunnon vanhana ajan kasvatusta...

Rajat ja kuri tuo myös lapselle turvallisuuden ja välittämisen tunteen... Poikani hyvin tietää et jos olen jostain vihainen olen syystä ja se tarkoittaa sitä etten tahdo hänen käyttäytyvän väärin koska välitän...

mikään ei korvaa läheisyyttä ja lämmintä halausta tai iltaa vaikka kynttilänvalossa ruokaa tehden ja syöden.

siis ei nuori sitä joka ilta tahdo, mutta joskus kuitenkin. vaikka yllärinä.

:)

Yritän aina pitää huolen tuosta päivittäisestä läheisyydestä ja myös kahdenkeskisestä yhdessä olosta aina sen mukaan kuin on mahdollista (meillä neljä lasta, kaksi heistä pieniä, joten aina ei sitä kahdenkeskeistä aikaa ole saatavilla). Arestia ei meillä ole käytetty juuri lainkaan, omaan huoneeseen arestiin laittoa ei oikeastaan ollenkaan. Tänään vain otti niin voimille, että siksi sitä ajattelin. Eihän se tosiaankaan taida olla ratkaisu...

t.ap

Eli miten toimitte arkisissa murkkutilanteissa? Pistääkö mies lapsen kuriin vai keskusteletko sinä lapsen kanssa vai sekä että vai oletteko löytäneet kultaisen keskitien?

Emme ole oikein saaneet ongelmaa ratkaistua: mies pistää lapsia kuriin (ja minä kiehun sisäisesti, kun en pidä tavastaan), minä keskustelen lasten kanssa (ja mies kiehuu sisäisesti kun on sitä mieltä, että eivät ne kuritta kasva kunnon ihmisiksi) - eli emme ole ikävä kyllä löytäneet kultaista keskitietä :-(.

Meillä tosin on sama ongelma myös uhmaikäisten kanssa, eli koskee lapsiamme kaikissa ikäluokissa. Itse kävin joskus perheterapiassa juttelemassa asiasta, vuosia sitten, mutta mies ei suostunut tulemaan mukaan. Eli hyödytön käynti sinällään. Olen myös yrittänyt miehen kanssa jutella asiasta, mutta ei siitäkään ole ollut hirveästi hyötyä.

Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että lapset eivät ole näyttäneet tästä kärsivän (tai sitten vaan haluan uskoa niin) - tiedostavat selkeästi, että äiti + isä ovat tässä suhteessa erilaisia. Eniten tämä taitaa nyppiä minua, kun en pysty arvostamaan miehen kasvatustyyliä tältä osin :-( :-(.

Eli miten toimitte arkisissa murkkutilanteissa? Pistääkö mies lapsen kuriin vai keskusteletko sinä lapsen kanssa vai sekä että vai oletteko löytäneet kultaisen keskitien?

Emme ole oikein saaneet ongelmaa ratkaistua: mies pistää lapsia kuriin (ja minä kiehun sisäisesti, kun en pidä tavastaan), minä keskustelen lasten kanssa (ja mies kiehuu sisäisesti kun on sitä mieltä, että eivät ne kuritta kasva kunnon ihmisiksi) - eli emme ole ikävä kyllä löytäneet kultaista keskitietä :-(.

Meillä tosin on sama ongelma myös uhmaikäisten kanssa, eli koskee lapsiamme kaikissa ikäluokissa. Itse kävin joskus perheterapiassa juttelemassa asiasta, vuosia sitten, mutta mies ei suostunut tulemaan mukaan. Eli hyödytön käynti sinällään. Olen myös yrittänyt miehen kanssa jutella asiasta, mutta ei siitäkään ole ollut hirveästi hyötyä.

Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että lapset eivät ole näyttäneet tästä kärsivän (tai sitten vaan haluan uskoa niin) - tiedostavat selkeästi, että äiti + isä ovat tässä suhteessa erilaisia. Eniten tämä taitaa nyppiä minua, kun en pysty arvostamaan miehen kasvatustyyliä tältä osin :-( :-(.

Tuleeko teillä koskaan riitaa kasvatusasioista lasten kuullen? Meillä valitettavasti joskus tulee, onneksi harvoin. Mitä isommiksi lapset kasvavat sitä tarkempi olen tässä asiassa ja jos riitaa on tullakseen, pyrin vaikak itse lopettamaan sen, että laspet eivät joutuisi osalliseksi. Onneksi mies hiljenee (olemme kovaäänisiä), jos minä lopetan naputuksen. Sitten naputan jälkikäteen, kun lapset eivät ole paikalla.;)

Meilläkin lapset kyllä selvästi tiedostavat vanhempien erilaiset kasvatustavat (meilläkin on uhmaikäisiäkin, ja hekin jo näyttävät tiedostavan). Isommat käyttävät tai yrittävät käyttää sitä hyväkseen kysymällä esim. lupaa asioihin yleensä minulta (koska arvelevat sen helpommin saavan). Isompiin asioihin neuvottelemme yhdessä, mutta pienempiin voi tietysti kumpi vain antaa luvan.

Saa nähdä kasvaako tämä kasvatusnäkemysero isommaksi ongelmaksi, kun muutkin lapset kasvavat murkkuikään. Onneksi sitten tämä vanhin on jo päässyt siitä ohi (kai)...

t. ketjun ap