Syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet äitinä

Olenko " normaali" vai masentunut? Minulla on kaksi lasta joista toinen on kuukauden, toinen kolmen vuoden ikäinen.



Tunnen suunnatonta huonouden tunnetta aina kun minulle osuu tällaisia valvavia uupumuspäiviä, etten jaksa lähteä viemään kolmivuotiasta edes hiekkalaatikolle oman kerrostalon pihaan. Eilen pääsin illalla nukkumaan vasta kahdeltatoista - vauvan ensin nukuttua koko päivän, aloitti sitten iltakukkumisensa suurinpiirtein heti kun isompi oli käynyt unille. Esikoinen heräsi kuudelta tänään, ja olin niin väsynyt että nuokuin seisaaltaankin.



SYyllisyyttä tunnen siis sellaisista asioista kuten, laitoin sitten videon pyörimään kolmivuotiaalle kun oli pakko saada levätä sohvalla itse. Tunnen oloni niin riittämättömäksi, kun en saa edes kenkiä lapselle jalkaan, ulkonahan sitä piristyisi ehkä viimein. Mutta kun en jaksanut. Eilinen päivä oli tuollainen " täydellinen suoriutuminen" heti aamusta pihalle, puistoon, sosiaalisia kontakteja ym. Jonka vuoksi kai tänään olen totaalisen poikki.



En salli itselleni enkä miehellenikään repsahtamista, lepäilyä, laiskottelua. Asiat täytyy hoitaa. Sotkua meillä tosin on, mutta se ahdistaa koko ajan. Jos itse " sorrun" lepäilemään - kuten tänään esikoisen katsoessa videoita - tunnen kauheeta syyllisyyttä asiasta! Tunnen olevani siis epäonnistunut äiti.



Tällaista oli jo ennen kun pienempi vauva syntyi. Tätä on siis kestänyt koko kolme vuotta, jokainen päivä on hirveä puserrus ja ahdistusta aiheuttava asia.



Viikonloput ovat helppoja, kun mies ei lähde aamulla mihinkään. Niinä aamuina joko a)rukoilen miestäni heräämään, jotta saan nukkua vähän aikaa b) herään itsekin mutta pakotan myös mieheni nousemaan, hän ei saa levätä jos en minäkään (en halua herätä " yksin" ).



Auttakaa.