Särkynyt parisuhde..

Vai voiko sitä edes parisuhteeksi enään kutsua?

Meillä menee niin että minä, äitinä ja naisena, hoidan kotona kaiken. Lapsen, tiskit, pyykit, siivoomiset, ruoan laitot, ostokset.. aivan kaiken. Niinhän se on aina mennyt, mutta ajattelin että kun lapsemme syntyy niin ehkä mieskin vähän tajuaisi auttaa. No, lapsi on nyt 15 kk ikäinen jo. Minä palasin juuri töihin.. Huomasin että olen kaivannut sitä, työntekoa. Ja taas ajattelin että ehkä mies sitten huomaa auttaa kotitöissä. Mutta eihän se niin mennyt.



Toisaalta, miten voisi huomatakaan kun ei ole koskaan kotona. Olen aina yksin poikamme kanssa, ei sillä väliä miten väsynyt minä olen, kyllä mä kuitenkin saan hoitaa kaikki. Asiasta ei voi edes keskustella. Mistään ei voi keskustella ihmisen kanssa joka ei koskaan ole kotona. Viikolla töissä ja sitten viikonloppuisinkin poissa aamusta iltaan.



Suhteemme ei toimi, eikä se ole toiminut pitkään aikaan. Mä olen niin monta kertaa yrittänyt keskustella ja puhua ja saada asiat toimimaan, mutta en jaska enää yksin yrittää.. Aina kun sitten yritän puhua niin se loppuu siihen että mies syyttää minua kaikesta ja mieleni pahoittuu. Sitten en sanokaan mitään hänelle päiväkausiin. Tiedän, että sekin on väärä reaktio, mutta en enää tiedä mitä tehdä!



Voimat todella lopussa.. Joka päivä käy mielessä että miltäköhän se tuntuisi asua pojan kanssa yksin.. Ei kai se paljon erilaisempaa kun nytkään.



En tiedä mitä tehdä.