Miten hyvin kaksikieliset lapsenne puhuvat isän kieltä (joku muu kuin suomi!)

Onko heitä vaikea saada puhumaan muuta kuin suomenkieltä? Vastaavatko he isälleen suomeksi vai isän kielellä? Ovatko he ylpeitä kahden kulttuurin kodista - vai haluaisivatko he olla " oikeita suomalaisia" ilman mitään " vierasta" taustaa?



Olen vain näin etukäteen pohtinut sitä, että mun hollantilaisella miehelläni on 2 lasta, jotka eivät puhu juuri lainkaan hollantia. He vastaavat aina suomeksi ja joskus pilkkaavat isänsä puhetta " mongertamalla" vastauksen (tyyliin isä sanoo jotain ja he matkivat perässä tyyliin " bäbläbläää" - siis vähän mukaillen sitä lausetta, minkä isä on juuri suustaan päästänyt).



He myös suhtautuvat melko negatiivisesti siihen, että heillä on Hollannin kansalaisuus tai että he käyvät Hollannissa tai tapaavat isän hollantilaisia kavereita. Heille ehkä suurin loukkaus on sanoa, että he ovat myös hollantilaisia - koska he haluavat olla vain suomalaisia ja puhua vain suomea.



Olen miettinyt sitä, että kun me joskus yhteisiä lapsia ehkä saadaan, niin miten me voisimme puffata tätä isän kulttuuria vähän myönteisemmin.



Mun mielestä olisi aivan kamalaa, jos meidän lapset ottaisivat saman " rasistisen" asenteen isäänsä kuin nämä isän lapset ovat nyt ottaneet. He ovat usein vähän sitä mieltä, että isä on jotenkin kehityksellisesti vajaa, kun ei puhu suomea täydellisesti eikä ole kuin jokainen Pertti tai Jarmo. Isän ei myöskään kuulemma kuulu määrätä täällä, koska Suomi on vain suomalaisille tarkoitettu - ei millekään ulkomaalaisille. Ja näin sanoo kuulemma äiti ja se on tietysti tosi juttu. Lapsista vanhempi on koulussa ja nuorempi menee eskariin syksyllä.

Puhuu kuitenkin hyvin, vaikka vasta kaksi ja vaikka on kaksi kieltä omaksuttavana. Puhuu paremmin kuin monet samanikäiset joilla vain yksi kieli.

Minä puhun lapselle suomea ja mies omaa kieltään sekä minä ja mies puhumme keskenään suomea. Mies puhuu hyvää suomea, joten en tiedä onko lapsella sitten aikanaan oikein aihetta keksiä siitä pilkkaamista.

On ollut jännä seurata kuinka suveneeristi lapsi oppii pienestä pitäen kaksikielisyyteen. Ihan helposti vaihtaa kieltä riippuen siitä kummalle puhuu.

Tosin jonkin verran, ainakin vielä, puhuu sekakieltä. On joitakin sanoja joita sanoo vain toisella kielellä, ihan sama kummalle meistä puhuu. Toivottavasti tuo tasaantuu iän myötä.

Sitähän ei vielä tiedä kuinka suhtautuu isompana juuriinsa isän puolelta, mutta ainakin yritämme tuoda molempia kulttuureja yhtälailla esille positiivisessa mielessä ja luoda kuvaa, että saa olla ylpeä juuristaan. Aika näyttää miten käy.

Oisko tuossa miehesi lasten tilanteessa heidän äitinsä avainasemassa. Eli koska hän tuo noita asioita esille negatiivisessa mielessä, niin lapset oppivat sen häneltä. Eli jos ja kun teille tulee yhteisiä lapsia, ja suhtaudutte asioihin ylpeydellä ja positiivisesti, niin toivon mukaan lapsi imee teiltä sen hyvä asenteeen.

Vähän vaikea vastata, kun meilläkin lapset niin pieniä, mutta yritetään.



Alku oli lupaava: kun esikoinen oppi puhumaan, hän puhui aika tasaisesti molempia kieliä. Vähitellen suomi sai ylivallan, mutta isä puhui tytölle edelleen vain omaa kieltänsä. Olimme alkuvuodesta Vietnamissa matkalla, ja tyttöpä (nyt 4 v.) yllätti kaikki, kun parin viikon maassaolon jälkeen alkoi puhua vietnamia! Hän huomasi, että isän kieltä oikeasti tarvitaan jossakin ja oli ylpeä, että tuli ymmärretyksi.



Toinen tyttäremme on 1v 5kk. Hänellä puheenkehitys on selvästi hitaampaa kuin esikoisella. Yksittäisiä sanoja tulee molemmilla kielillä aika vähän. Isän kielellä tyttö on oppinut joitakin fraaseja, joissa on useampi sana peräkkäin; suomessa hän ei vielä yhdistele sanoja.



Sanoisin, että vanhemmilla on suuri merkitys. Näkeekö isä kielitaidon välittämisen tärkeäksi? Millainen asenne äidillä on? Saavatko lapset tilaisuuksia käyttää isän kieltä, niin että kokisivat siitä olevan hyötyä? Onko kielellä tunnemerkitystä, esim. lapsen ja vanhemman yhteisiä leikkejä, loruja, satujen lukemista, musiikkia? Kielen mukana omaksutaan niin paljon muutakin kuin pelkkää sanastoa tai kielioppia.



Nelivuotiaamme pitää ihan normaalina, että osaa äidin kieltä ja isän kieltä ja että jotkut osaavat muitakin kieliä. Itse asiassa hänen on ollut vaikea ymmärtää, että joissakin perheissä puhutaan vain yhtä kieltä.

Ninni-03:

Näkeekö isä kielitaidon välittämisen tärkeäksi?

Näkee tärkeäksi. Hän puhuu lapsille etupäässä hollantia.

Millainen asenne äidillä on?

Ei kovin kannustava, hän ei voi sietää sitä, että lapset joskus ovat vahingossa kotona sanoneet vaikkapa " en tiedä" hollanniksi (lapset kertoivat, että äiti siis tuli kamalan vihaiseksi ja sanoi, että " tuota kieltä minä en tässä talossa halua kuulla" ). Samalla tavalla he toistelevat saksalaisista ja englanninkielisistä ohjelmista ja kappaleista kuulemiaan fraaseja, mutta niistä äiti ei suutu.

Saavatko lapset tilaisuuksia käyttää isän kieltä, niin että kokisivat siitä olevan hyötyä?

Isä vei heitä hollanninkieliseen lauantaikouluun, mutta he alkoivat protestoida sinne menoa. He eivät halunneet käydä siellä osittain sen takia, että eivät juurikaan ymmärtäneet, mitä siellä puhuttiin ja toisaalta taas päiväkodin aloittaminen oli muutenkin raskasta - lauantaikoulu olisi ollut 4h (tms.) joka toinen lauantai. Samalla oli vanhempien avioero, joka tietysti oli lapsille aika rasite.

Onko kielellä tunnemerkitystä, esim. lapsen ja vanhemman yhteisiä leikkejä, loruja, satujen lukemista, musiikkia?

Isä lukee lapsille simppeleitä kertomuksia hollanniksi, mutta koska he eivät kieltä ymmärrä kovin hyvin, tarinat jäävät sellaisiksi taaperoiden kertomuksiksi.

Lauluja etc on heille soitettu, mutta ne ovat lasten lauluja, eli nykyisellään ne ovat usein vähän " tyhmiä" , kun pitäisi mieluummin olla jotain hevimusaa ja mieluiten englanniksi - siis näitä mitä suomalaiset muutkin lapset haluavat kuunnella. Kyllä joitakin hollanninkielisiä juttuja on, mistä lapset tykkäävätkin, mutta loppujen lopuksi aika vähän (suhteessa kaikkeen muuhun). He ovat käyneet yhteensä kaksi kertaa hollannissa ja siellä kyllä pitivät lasten ohjelmista. Heidän kielitaitonsa tuntui myös matkalla jotenkin " päivittyvän" - mutta reilu viikko on lyhyt aika.

Nelivuotiaamme pitää ihan normaalina, että osaa äidin kieltä ja isän kieltä ja että jotkut osaavat muitakin kieliä. Itse asiassa hänen on ollut vaikea ymmärtää, että joissakin perheissä puhutaan vain yhtä kieltä.

Näille lapsille taas on jotenkin vähän outoa aina se, etteivät kaikki ihmiset ymmärrä suomea - siis ihan kuin " tavallisilla" yksikielisillä lapsilla. Heidän isänsä puhuu mielestäni tosi HYVÄÄ suomea, mutta lapset välillä tuskastuvat ja kysyvät, että isä miten sä et VIELÄKÄÄN osaa, vaikka sä olet jo noin vanha?

eivät kovin paljon puhu isän kieltä. Moelmmilla lapsilla muutenkin puhe alkanut ehkä hieman tavanomaista ymöhemmin ja tavallaan meillä on 3 kieltä. Varsinkin vanhempi ei edes halua puhua isän kieltä jotain sanoja ja lauseita sanoo, mutta sanavarasto ei ole suuri.

Meillä ehkä yksi syy on se että isä on paljon töissä eikä oikein ole ketään muita kenen kanssa isänkieltä voisi harjoittaa/käyttää. Kirjoja, musiikkia ja elokuvia kyllä löytyy myös isän kiellellä. Nyt ollaan yritetty käyttää isänkieltä kotikielenä ja se on ehkä hieman auttanut asiaa. Ollan myös matkustamassa isän kotimaahan ja toivon, että sillä olisi positiivista vaikutusta myös kielen kehityksen kannalta.



" ninni-03" kuinka kauan olitte vietnamissa ja kuinka hyvin siinä ajassa tyttönne oppi? Kuinka paljon osasi ennen matkaa puhua isän kieltä? Olisi kiva tietää kun kerroit, että matkan aikana puhe kehittyi paljon ja meillä on sama kieli kyseessä :)

Meillä ensisijaisena lähtökohtana on ollut se, että isällä on oikeus puhua äidinkieltään, tunnekieltä, lapsilleen. Jos lapset oppivat puhumaan vietnamia, aina parempi. Se, että lapset kuulevat suomea paljon enemmän kuin vietnamia, vaikuttaa tosi paljon. Parasta olisi, jos olisi isänkielisiä leikkikavereita. Saadaan jatkuvasti muistuttaa isän vietnamilaisille kavereille, että tyttärillemme kannattaa puhua vietnamia, vaikka he eivät sillä kielellä vastaisikaan. Puhun mieheni kanssa suomea, mutta ymmärrän vietnamia sen verran hyvin, ettei mulle tarvitse tulkata, mitä mies lapsille puhuu.



Esikoisemme ei ole aiemmin juuri halunnut isän kieltä puhua, kun suomi tulee niin paljon helpommin ja isä sitä kuitenkin ymmärtää. Lauseet ovat olleet hyvin yksinkertaisia. Mutta tuo Vietnamin-matka osoitti, että tyttö oli kuitenkin omaksunut kieltä passiivisesti (vaikkei kielitaito ollutkaan ikäistensä tasoa). Tyttö on aina ymmärtänyt vietnamia hyvin, vaikkei ole paljon puhunut.



Olimme Vietnamissa noin 7 viikkoa, ja esikoinen alkoi tuottaa puhetta kolmannella viikolla. Olisi " herännyt" ehkä jo aiemmin, mutta kiertelimme alkumatkasta 1,5 viikon ajan ympäri maata omien vanhempieni kanssa, jolloin suomea käytettiin vielä aika paljon. Olimme etukäteen valmistaneet miehen sukulaisia ja vannottaneet, ettei tyttömme vietnamin puheyrityksille saisi yhtään nauraa. Uusia sanoja putkahteli joka päivä, tyttö alkoi laittaa sanoja enemmän peräkkäin ja myös yhdistellä lauseita (ja, että, mutta, jos jne.).

meillä ei varmaan (tästä eteenpäin) ainakaan 10 vuoteen olisi mahdollisuutta lähteä pariksi kuukaudeksi. No toisaalta, eipä se yhteinen ole syntynytkään...



Miehen lapset ovat meillä kesäisin 2 viikkoa, joten käytännössä joku 12 päivää on pisin aika, minkä heidän kanssaan voisi reissuun lähteä. Sitten kun meillä joskus (toivon mukaan) on yhteinen lapsi tai yhteisiä, niin meidänkin matkat tullaan tekemään näiden muiden lasten mukaan.



10v päästä vanhempi on jo täysi-ikäinen, eikä varmaan enää meille tule joka toinen viikonloppu, kun alkaa olla omat kuviot. Ja saattaa murrosikä muutenkin sitten vaikuttaa vierailuhalukkuuteen - jos on omia juttuja ja kavereita, mitä ei halua missata. Matkaa etäkotien välillä kuitenkin on n. 12km, samaa kaupunkia ollaan.

Meillä on käytössä 3 kieltä. Minä puhun lapsille suomea, mieheni arabiaa, ja minä ja mieheni puhumme englantia.



Suomi&arabia on lapsilla yhtä vahva, minulle puhuvat suomea, ja isälleen arabiaa. Minusta on hienoa, että selkeästi erottavat kielet toisistaan. Alussa ajattelin, että alkavatko lapset puhua kaikkia kolmea kieltä sekaisin:)



Englantia lapset ymmärtävät täysin. Esim. kun kun kysyn mieheltäni joko lähdetään, saattavat lapset kysyä mihin ollaan menossa jne. Mutta englantia emme ole mitenkään tarkoituksella opettaneet.



Meillä asiaa on varmasti auttanut, että käydään miehen kotimaassa 2 kertaa vuodessa, ja ollaan 2-3kk kerrallaan.

Meillä noita matkoja ei voi kovin usein tehdä, kun hintaa kertyy aika lailla. Ensi kerralla nuorempi lapsistakaan ei enää matkusta sylilapsena. Ja sitten on kaikkia muita järjestelyjä: rokotukset, lääkitykset, viisumit, tuliaiset, joku hoitamaan asioita sinä aikana, kun olemme poissa jne. Meillä tilanne on se, että kun kerran lähtee, kannattaa olla pidemmän aikaa, jos vain voi. Mieheni on aika helpolla saanut talvisaikaan vapaata töistä, mutta mä tuskin jatkossa voin olla paria kuukautta töistä poissa.



No, joka tapauksessa oli kannustavaa huomata, että esikoinen oli hiljalleen omaksunut isän kieltä, kun isä oli sitkeästi jatkanut sen puhumista, vaikka tyttö ei ollut isän kieltä juuri puhunutkaan.

...mutta minulle tuli ap:n jutusta mieleen etta tuossa taitaa olla paljon muustakin kyse kuin ihan vain kielesta, eli kieleen on latautunut paljon negatiivisia isaan ja avioeroon liittyvia tunteita, ilmeisesti lasten aidin negatiivisten tuntemusten takia. Lisaksi " vahemmistokieleen" liittyy viela monesti ilman tallaisiakin mutkia statusongelma, eli jos ei se jostain syysta satu olemaan erityisen korkean statuksen kieli siina yhteiskunnassa jossa vahemmisto asuu niin sekin voi aiheuttaa oppimisvaikeuksia tai lahinna -haluttomuutta. Mutta siis ap:n pelko siita etta omat lapset joskus kayttaytyisivat vastaavalla tavalla lienee turha, koska jos han suhtautuu jatkossakin positiivisesti isaan ja isan kieleen, ja isa sita systemaattisesti puhuu, niin kylla lapset sita oppivat. (Meilla lapset puhuvat ihan mainiosti seka isan etta aidin kielta vaikka aiti ja isa puhuvat viela kolmatta kielta keskenaan, ja ympariston kieli on neljas siihen paalle - sitakin lapset osaavat).

Tämän viestiketjun aloituksesta on kulunut jo tovi, mutta aihe on mielenkiintoinen. Tuntuu pahalta lukea tuosta lasten negatiivisesta asenteestaan isänsä kieleen, mutta varmasti äidin asenne on tässä tehnyt tehtävänsä.



Meillä on kolme ala-asteikäistä lasta. Olemme systemattisesti puhuneet lapsille omia äidinkieliämme (minä suomea, isä arabiaa). Isän kotimaassa emme ole valitettavasti voineet käydä moneen vuoteen, mutta sieltä ovat sukulaiset käyneet meillä pitikilläkin visitteillä. Meidän vanhempien yhteinen kieli on saksa.



Lapsemme eivät vaikuta olevan "kielivirtuooseja", pojat varsinkin ovat enemmän matemaattisesti lahjakkaita. Puhumaan ja lukemaan oppiminen on kyllä tapahtunut minusta keskimääräistä hieman aiemmin jokaisella. Suomi on ehdottomasti vahvin kieli. Arabiaa ymmärtävät hyvin, mutta isälle vastaavat suomeksi ja oma kielen tuottaminen on haastavaa. Arabian opetusta on koulussa kerran viikossa ja tämä ei tietenkään ole riittävää. Lapset kokevat arabian vaikeana kielenä, osaavat kylläkin kirjaimet ja vanhin lapsistamme lukeakin arabiaa, mutta oma kielen kirjallinen ja suullinen tuottaminen on vaikeaa. Toisinaan vanhin lapsistamme on todennut, että "voisi lopettaa koko arabian opiskelun", mutta onneksi hän ei voi sitä itse päättää. Uskon, että sitkeydellä lapsemme saavuttavat edes jonkin tasoisen kielitaidon isänsä kielestä. Varmasti, kun seuraavan kerran vierailemme isän kotimaassa, tästä passiivisesta kielitaidosta on hyötyä ja se saattaa aktivoitua sopivassa ympäristössä.



Saksan kieli vain "soi lastemme korvissa", minusta eivät sitä kovin hyvin ymmärrä. Vanhin lapsistamme kuitenkin otti toiseksi vieraaksi kieleksi saksan nyt neljännellä luokalla, ehkä tästä kotikielestä voi olla jotakin myös mukaan tarttunut, se jää nähtäväksi vielä...



Mutta sitkeyttä toivon kaikille muillekin, parempi isän ja äidin puhua omaa äidinkieltään kuin jättää puhumatta!

Meillä poika on vasta reilu 2v. kotona puhutaan kolme kieltä. Mä puhun pojalle ruotsia ja mies omaa kieltään, igboa ja keskenään puhutaan englantia. Poika on ruotsinkielisessä päiväkodissa joten luonnollisesti puhuu enemmän ruotsia kun igboa mut ymmärtää molempia yhtä hyvin ja alkaa kokoajan enemmän käyttämään myös igboa.



Mä opiskelen terveydenhoitajks ja teen sitten kun valmistun kolmen vuoden päästä mun lopputyön just tästä aiheesta. Miten voidaan tukea isän kielen oppimista? Joten laittakaa ihmeessä enemmän tarinoita tulemaan.

Hei!



Olen uusi käyttäjä täällä. Vielä ei ole perhettä, mutta vakavasti seurustelen nigerialaisen miehen kanssa. Suunnitelmissa on häät ja vauveli tässä joidenkin vuosien sisään. Hän ei vielä asu Suomessa mutta on muuttamassa tänne ensi vuodeksi ja sitten lopullisesti tod.näk. parin vuoden päästä. Hänellä siis on vielä opiskelut kesken, kuten myös minullakin. Mutta tulevaisuudessa siomme puhua lapsillemme minä suomea, isä igboa ja yhdessä puhumme engliantia. Olisinkin siksi kiinnostunut camonhei1 tilanteesta. :) Missä päin asutte? Itse olen Tampereelta. :)

Varmasti suurin syy lasten negatiiviseen suhtautumiseen on heidan aitinsa asenne isaa ja isa kielta/kultturia kohtaan. Aiti ilmaisee omaa katkeruutensa ja pahaa mieltaan vaaralla tavalla.



Meidan lapset puhuvat sujuvasti kolmea kielta:suomea, englantia ja ranskaa. Isan kielta eivat osaa kuin muutamia sanoja. Mieheni on aina itse halunnut puhua lasten kanssa ranskaa. Mina puhun lapsille suomea. Kotona puhumme yleensa suomea. Englantia lapset puhuvat koulussa, kavereiden kanssa ym. Lapset ovat ihan pienesta pitaen kasvaneet monikielisyyteen enka ole koskaan huomannut etta he hapeaisivat sita. Painvastoin ovat hyvin avoimia sen suhteen etta olemme "ulkomalaisia", aiti suomesta ja isa afrikasta. Mieheni puhuu aika hyvin suomea mutta ei todellakaan virheettomasti ja koskaan lapset eivat ole halveksineet tai korostaneet sita negatiivisessa mielessa. Joskus olemme yhdessa kaikki (myos mieheni) naureskelleet sille miten isan suomenkielen taito alkaa pikku hiljaa ruostua. Lapset itse ovat ylpeita monikielisyydestaan ja kahdesta kulttuuriperimastaan. Koulussa lahes aina ottavat projektien aiheeksi esim. Suomen uhan alaiset elaimet tai musiikissa isansa kotimaan musiikkityylit tms. Toisaalta nykyisessa asuinmaassamme on paljon ihmisia kaikkialta maailmasta joten erilaisuus ei ole mitenkaan ihmeellista.



Huomasin todella mielenkiintoisen jutun nyt kesalla Afrikassa vieraillessani. Nuorin lapsemme 2v, alkoi kuukauden aikana puhumaan sanoja isansa kielta (jota ei siis kotona edes kuule) sukulaislasten kanssa. Sanavarastoon kertyi lahinna kaskyja: ota, tule, anna, ei, missa, seka pienia laulunpatkia joita sukulaislapset lauloivat ja ruoka-aineiden nimia jne. Olin todella yllattynyt miten nopeasti lapsi alkaa imemaan uutta kielta tullakseen ymmarretyksi.



Uskon etta AP.n tulevat lapset suhtautuvat isansa kieleen ja kulttuuriin ihan positiivisesti ja ottavat sen luonnollisena asiana jos kahta kielta puhutaan kotona ja koska asiaa ei kotona koeta negatiivisena.

Asutaan Helsingissä.

Kiva kuulla, että kolmenkin kotikielen yhdistelmä voi onnistua! Meillä tullaan puhumaan vanhempien kesken englantia, lapsille sitten kumpikin omaa äidinkieltämme (suomi ja arabia).

Ja näin on meillä. Eli meidän lapsella on kolme kieltä.



Minä suomalaisena puhun suomea, isänsä puhuu hänen kieltään pashtoa ja sitten ruotsi on kolmas kieli ku Ruotsissa asutaan.



Hän on melkein 4v eikä viellä puhu mitään kieltä täydellisesti, mutta lauseita tulee joka kielellä ja ymmärtää aika hyvin. Mut ainaki suomessa viel huomaa et kielioppi on viellä hakusessa.



Jokaista kieltä hän puhuu yhtä hyvin ja yks mikä on jännää huomata on että hän osaa vaihtaa kielen sen mukaan kenen kanssa hän puhuu. :)