Tunnen epaonnistuneeni kasvattajana, koska poikani ei kayttaydy kuten muut paivakodissa/eskarissa, siis on mielestani liian " kiltti"
Olen pitänyt arvoinani lapsen kasvatuksessa toisten huomioon ottamisen ja kunnollisen käytöksen. Poikamme on kasvatettu kotona, koska olen halunnut antaa hänelle oman tahtisen lähtökohdan elämälle ja aikaa. Nyt pikkuhiljaa kun poika käy päivittäin eskarissa ja alku meni loistavasti, nyt huomaan kuitenkin että poikamme on erilainen kuin muut siellä olevat lapset (ovat olleet hoidossa) Poikamme ei ole rauhallinen, pikemminkin eläväinen, mutta on aika kiltti ja elämä hänen kanssaan ei koskaan ole ollut suurta taistoa. Nyt kuitenkin tulen murheelliseksi kun eskariin viedessäni näen kuinka poikani katselee muiden menoa (juoksua, tönimistä jne. jossa kaksi toisilleen vierasta eskariryhmää oli yhdistetty- pojallemme siis uusi tilanne), eikä mene mukaan tönimiseen (leikkiä, tosin tuollaisessa saattanee sattua). Moni lapsi otti poikaamme kontaktia, mutta poikamme haki " turvallisen" vaihtoehdon pojasta, joka omassa eskariryhmässä yrittää aina välillä tiputtaa poikaamme pois porukoista (siis jonkinlaista kiusaamisen muotoa). Vastaavasti joulujuhlissa näin myös tilanteen kun lapset tönivät toisiaan ja etsivät paikkaansa penkillä, niin poikamme ei alkanut silloinkaan taistella paikastaan. Luulen että näitä tilanteita on sitten paljon, itse olen seuraamassa näitä vain harvoin. Kertonee kuitenkin esimerkkeinä tilanteista.
Olen sitä mieltä että olen totaalisen epäonnistunut kasvattaja. Tilannetta tuskin auttaa se että muutimme maalta rauhallisemmista olosuhteista kaupunkiin ennen eskaria, jotenkin tuntuu että siellä maalla oli meno lapsilla toisenlaista ja kotona kasvatettuja lapsia enemmän. Täällä meno on vielä vapaampaa, vaikka oli maallakin näitä tiettyjä lapsia, jotka eivät niin rauhallisia olleet. Siellä kuitenkin poikamme oli tykätty kaveri, täälläkään kenelläkään on tuskin mitään häntä vastaan, mutta vastaavaa asemaa kaveripiirissä ei ole.
Jotenkin tuntuu että ei olisi pitänyt " kasvattaa" lasta niin paljon. Olisi pitänyt antaa olla vapaammin ja ei välittää kaikista välikohtauksista ja kiusanteosta. Minä tyhmä olen ollut idealisti lasten kasvatuksessa, nykypäivänä tämä ei ole kovin hyvä ominaisuus. Nyt alan kyseenalaistamaan tätä kotona kilteiksi kasvatettujen lasten asemaa, sillä tunnen lisäkseni kaksi äitiä joilla linja on ollut samanlaista itseni kanssa (tosin ovat vielä tarkempia), niin kummallakin esikouluikäinen poika on joutunut eskarin alussa kiusatuksi (enemmän fyysisellä tasolla), vaikka heillä ei ole edes ollut esikoislapset kyseessä. Minulla on vasta esikoinen ja nyt kadun tyhmyyttäni. Tyhmä minä!
Kommentit (11)
muakin kosketti kovasti kirjoituksesi. Mistä sinä tosiaan itseäsi syytät? Siitä, että olet ollut hyvä kasvattaja ja tehnyt kaikkesi? Älä syytä siitä itseäsi! Onnittele itseäsi hyvästä kasvatuksesta tähän asti ja jatka työtä samaan malliin! Ei ole sinun syysi eikä poikasi, jos eteen tulee vaikeita tilanteita, joista on vaikea selvitä. Olet tehnyt parhaasi ja varmaan teet vieläkin ja poikasi selviää varmaan hyvin elämässä hyvillä eväillä, jotka olet antanut. Olisitko muuten muuttanut sitä kasvatustapaasi todella, jos olisit ajatellut siitä olevan hyötyä jonkin aikaa päiväkodissa ja kenties peruskoulussa tönimisestä selviämiseen? Uskotko, että olisit sen luonteinen, että olisit kasvattanut toisin sittenkään? Voimia!
silloin kasvatus olisi mennyt ns. pieleen, kun lapsesi olisi se, joka kiusaa muita! Ei tietenkään ole yhtään sen parempi, että omaa lasta kiusataan, mutta se taas ei johdu sinusta, lapsestasi tai kasvatuksesta, vaan siitä, että joku toinen lapsi ei ole saanut kotonaan niin hyvää kasvatusta tai elää huonommissa oloissa ja purkaa pahaa oloaan muihin lapsiin.
mietin minäkin, kun kotona eläväinen, raisu poika on eskarissa hiljainen, kiltti, ei pidä puoliaan, ujostelee jne.
Syytän itseäni etten " laittanut " poikaa aiemmin päiväkotiin, mutta... TIlanne on se että olen pojan syntymästä asti ollut yksinhuoltaja, työpäivät ovat matkoineen klo 7-17.Ajattelin että kilometrin päässä asuva äitini ( joka halusi isäni kuoltua ja siis jäätyään yksin hoitaa poikaa) kun hoitaa poikaa, niin sehän on tosi hyvä juttu... LApsi sai nukkua aamuisin pitkään, ulkoili mummun kanssa, pelailivat, tekivät ruokaa jne.Oli sanavalmis ( kunhan lauseita yli 3 v alkoi tulla puheterapian avulla..) Luulin että lapseni saa turvallisen ja pehmeän laskun tähän kovaan kilpailuyhteiskuntaan. Neljävuotiaana kävi 2 krt viikossa srk kerhossa ( 2 h kerrallaan), josta tosin tuli viestiä että poika on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, seuraa tarkoin ja kuuntelee ohjeita sekä tottelee, mutta arka on. Viisivuotiaana kerhoa oli 3 krt viikossa ja sai yhden jopa kaverin siellä. Oli rohkeampi ja uskalsi vastata open kysymyksiin.
Nyt syksyllä meni sitten eskariin ( loppuvuodesta täytti 6 ) ja siellä opelta tuli ekassa vanhempainkeskustelussa tylyä viestiä että " mahtaako poika osata mitään, mistä sitä tietää mitä osaa kun ei puhu eikä vastaa " .. Siis todella tyly ope, itsellänikin nousivat ala-asteen kiusausmuistot mieleen ja miten silloin pelkäsin... :-(. Tein mielestäni selväksi että kyllä poika osaa; osaa kirjaimet ja osaa laskea, osaa hiitää ja luistella... Mutta open asenne oli tosi inhottava, lapsen pitäisi olla oma-aloitteinen, reipas, suulas, puoliaan pitävä, sosiaalinen ja verbaalisesti sosiaalisissa tilanteissa lahjakas. Sanoi että tuskin pärjää ekalla ja oppiikohan mitään, ja samassa lauseessa kehui paria suosittua poikaa joista toinen oppinut lukemaan 4 vuotiaana. Outo juttu on se että poikani oma-aloitteisesti kertoilee viikonlopun tapahtumissta toiselle tädille ja tykkää hänestä, tätä omaa opeaan pelkää ja kunnioittaa aivan liikaa. JA mielestäni eskarissa ei vielä pidä osatakaan lukea ...vai onko nykyään niin että kouluun mennessä on jo osattava lukea ?
Olenkin nyt miettinyt, että miten suuren virheen teinkään kun annoin äitini hoitaa poikaa kotonamme monta vuotta. Luulin että läheiset turvalliset ihmissuhteet ja rauhallinen kotiympäristö on vahvuudeksi. Ilmeisesti lapsi on perinyt oman liian kiltin luonteeni, antaa aina muidne mennä edelle vaikka kotona on vahva luonne. Mutta suuressa joukossa ei sitä ole. Eikä ole saanut kavereitakaan eskarissa, muutaman lapsen kanssa leikkii ulkona, jos sattuvat hänet huolimaan joukkoonsa. Yleensä eivät, paitsi jos joku parempi kaveri on poissa. Äitinä kannan suurta murhetta asiasta, varsinkin kun itse olin yksinäinen, kiusattu lapsi ja nuori ja olen aikuisena koettanut päästä yli asioista ( itsekseni opiskellen ) ja pitämään puoliani, opetellut sanomaan ei, ja olemaan loukkaantumatta siitä miten kohtuelu muuttuu kun kerron olevani yh ( ja siitä huolimatta akateeminen, vealt maksettu, vakityöpaikka).
Iltaisin emme juuri käy missään, korkeintaan sisarellani ( minullakaan ei ole ystäviö/tuttuja paitsi hyvänpäivänsellaisia) ja poikaa ei ole kukaan tullut kertaakaan pyytämään leikkimään ulos. ( Asumme ok-taloalueella). Tosin olen sen verran ylihuolehtiva, että tähän asti en ole poikaa päästänyt yksin kuin omalle pihalle. Pulkkamäkeen menen aina mukaan...
No, tulihan sepustusta. Mutta tsemppiä sulle ap !
Voit kulkea leuka pystyssä, sillä olet antanut aikasi lapsellesi ja lapsi on antanut sinulle äitiyden! Mielestäni jokainen, joka kasvattaa lapsensa kotona ansaitsee mitalin. Yksikään tietokone tai paperipino työpaikan konttorissa ei ole tärkeämpi kuin oma lapsi ja siksi en ymmärrä niitä, jotka vievät lapsensa täyspäiväiseen hoitoon vanhempainvapaan jälkeen!
Meillä esikoispoika on 4 vuotta ja myös arka ja tarkkailevainen seurassa, sekä myös omaa hyvät käytöstavat (kädestä ei vie leluja, osottaa vuoroaan, ei töni, ei huuda jne). Hän myös ymmärtää miksi nämä perustavat/-arvot on luotu meidän perheeseen. Mutta... Kun hän alkoi käymään kerhossa, hän jäi auttamatta alakynteen, koska lapset, jotka eivät omanneet näitä mielestäni elämän perusasioita ottivat lelut kädestä, veivät paikan tai yrittivät töniä. Olin onneksi mukana kerhossa, kun kerhoura alkoi. Minun täytyi tehdä raju ratkaisu.
Eli sanoin hänelle, että jos joku ottaa/yrittää ottaa lelun kädestäsi niin sinä menet ja nappaat lelun takaisin ja sanot että sinä leikit sillä juuri ja saat odottaa vuoroasi. Näin myös nykyään tapahtuu. Myös eräs poika yritti ilman syytä tulla vähän väliä tyrkkimään. Sanoin pojalleni, että kuten tiedät niin ei saa tehdä, mutta sinun ei siihen tarvitse alistua. Jos joku tyrkkii, niin työnnät kädet eteen ja tönäiset takaisin ja huudat " minua ei tönitä, niin ei saa tehdä" . Ja näin hän toimii nykyään, jos joku yrittää töniä ja töniminen loppuu heti.
Eli nykyään hän omaa nuo mielestäni oikeat arvot, mutta osaa pitää puolensa, jos joku toimii niitä arvoja vastaan. Minä siis näytin hänelle silloin alussa kädestä pitäen miten esim. hänen kädestään viety lelu haetaan takaisin. Samoin jos joku nykyään edes meinaa tulla nappaamaan lelua häneltä hän vie lelun selkänsä taakse ja huutaa jo kovaa toiselle lapselle " Ei , se lelu on nyt minulla!" .
Voisitko ajatella samaa?
Kun kyseessä on siis eskarilainen, en voi oikein itse mennä mukaan ja opastamaan. Eskariopettajat ovat siis avainasemassa ja meillä oli pieniä ongelmia saada heidät ymmärtämään että kaikki ei ole hyvin. Tottakai me puhumme näistä asioista kotonakin ja opastamme poikaa, mutta parhaiten tuo auttaisi itse tilanteiden sattuessa ja jonkun aikuisen opastamana. Lisäksi tuntuu että tilanteet ovat usein " veteen piirretty viiva" ja ihmeen monitahoisia. Näistä tilanteista kun ei aina itsekään tiedä mikä olisi oikea toimintamalli, koska eivät ole niin selkeitä enää että joku veisi lelun kädestä, vaan enemmän kyse on siitä miten poika hakee paikkansa joukossa ja kuinka rohkeasti pystyy olemaan muiden kanssa.
Vapaa-aikana pojalla on hyviä kavereita jokunen- eskarissa vain kavereita. Vapaa-aikana on helpompi valita seura, jossa poika viihtyy ja kaverit hakevat puolin ja toisin toisiaan ulos. Eskarissa on tultava toimeen sen joukon kanssa, joka siellä on- myös niiden vaikeiden lasten kanssa. Silloin poikamme tuntuu olevan hieman hukassa. Vapaa-aikana kaverit tarvittaessa puolustavat ja auttavat poikaamme, eskarissa hänellä ei ole tälläisiä kavereita, jotka puolustaisivat. Siellä hän on enemmän omillaan.
On se kyllä kauhea huomata, että kiltit, kohteliaat ja rauhalliset lapset ovat " kummajaisia" ! Olen hoitanut molempia lapsiani kotona (ja aion jatkossakin) ja yrittänyt opettaa heille kultaisia käytöstapoja (ei tönitä, toisen kädestä ei oteta, kiitos, anteeksi yms.) Joskus todellakin ajattelen tehneeni suurenkin virheen, kun en ole vienyt heitä hoitoon, jossa he olisivat oppineet tämän ajan hektisen rytmin, huomiotta jäämisen ja itsensä puolustamisen taidot! Suurissa päivähoitoryhmissä " vahvat" selviävät ja arat ja tarkkailija-lapset väistyvät! Alle 3-vuotias, joka ei vielä osaa edes toisten kanssa kunnolla leikkiä, oppii viidakon lakien avulla, kuinka tässä maailmassa saa ja kuinka pärjää! Kotona hoidettu, rauhalliseen ja meluttomaan päivärytmiin tottunut lapsi on kummajainen, sillä eihän heitä nykypäivänä edes paljoa ole!
Minä pelkään liion lasteni eskarin alkua! Haluaisin niin kovasti, että he kävisivät maalaiskoulua (jollaista itse kävin), jossa lapset ovat LAPSIA kirjaimellisesti vielä kutosellakin! Ei ole tietoa muotifarkuista, eikä ensimmäisistä alkoholikokeiluista. Puhumattakaan string-pikkuhousuista ja poikakavereista! Mihin tämä maailma on ihan oikeasti menossa??!
Nykypäivänä jo pienen vauvan eteen työnnetään vilkkuva ja pärisevä mobile, kun hän mieluummin tutkisi IHMISKASVOJA kurveineen, eleineen ja vaihtuvinen ilmeineen. Äkkiä pois rinnalta, joka todellisuudessa antaisi kaikki vasta-aineet tähän elämään! Äiti on vapaa lähtemään, tienaamaan ja toteuttamaan itseään! Jari Sinkkosen sanoin :" Jossain vaiheessa, me aloimme kuvitella, että pedagogisesti koulutetut ihmiset ovat parempi vaihtoehto lapsillemme, kuin lapsen omat vanhemmat. He kun osaisivat antaa sen yksilöllisen päivärytmin lämpöisinen katseineen ja sylineen." (Jotenkin noin se lainaus meni, Hyvä Terveys-lehdessä)
kun ei enää ole ilman muuta oikeassa se, joka käyttäytyy " sääntöjen mukaan ja oikein" . Tietysti, joku voisi sanoa, että me ihmisethän ne käyttäytymissäännöt oikeasti aina luodaan eivätkä ne ole mitään kirjoitettuja sääntöjä. Mutta onpa kamalaa, että lapsille on ihan pakko opettaa, että pidä puolesi! Miten sellaisen oikeasti edes voi opettaa? Ei mun tyttöni ole alkanut pitää puoliaan, vaikka kuinka olen opettanut, ettei hän tai kukaan saa viedä kädestä leluja. Mä en tykkää huutamisesta ja mun olisi todella vaikea opettaa, että lyö takaisin, jos joku sua lyö. Mistä lapsi sitten oppii varmasti, että ketä hän saa lyödä takaisin ja ketä ei? Ja ketä tahansa ei kannata lähteä lyömään takaisin. Kuka sitä lasta enää puolustaa eskarissa, joka on lähtenyt lyömään takaisin? Ymmärrän kyllä idean mutta kuulostaa tosi ikävältä, että siihen on lähdettävä. Eikö se voi aiheuttaa senkin, että niitäkin lyödään, jotka vain vahingossa tönäisevät, kun lapsi ei voi pienenä ymmärtää sääntöjä hyvin tarkasti? Muistan, miten kauhistuin, kun jossain kerhossa joku lapsi juuri alkoi huutaa, ettei häneltä viedä lelua. Lapseni pelästyi aika kamalasti. Ei hän aikonutkaan viedä lelua ja olisin, totta kai, puuttunut tilanteeseen, kuten aina, jos olisi vienyt. En tiedä, musta oli aika kamalaa, että äitinsä antoi lapsen huutaa sillä tavalla, että kaikki lapset pelästyivät, mutta nyt ymmärrän, että munkin kai pitäisi päiväkotia varten varustaa oma lapseni tuollalailla. Kerhoissa olen vielä voinut lapsen kanssa pärjätä, kun hän on niin pieni ja antaa muiden leikkiä omilla leluillaan. Mitenköhän käyneekään tässä maailmassa niiden, jotka ovat kilttejä aikuisuuteen asti, kun nykyään päiväkodissa saa (kuulin sen päiväkodin työntekijältä, joten pitää paikkansa) töniä! Mä en ole antanut. Mutta mun lapseni onkin se, joka on ollut alakynnessä. Eivätkä kaikki koululaisten vanhemmatkaan välitä, vaikka 2-v. käteen tulee kunnon haava heidän lapsensa ansiosta, kun lapseni otti (ei mitenkään väkisin) toista kädestä. Onko sekin väärin, jos on sellainen lapsi, joka tykkää halia, silittää ja ottaa kädestä muita. Onko se sitten niin, että hän varmasti, kuten jo on näyttänyt monesti käyneenkin, saa juuri lyöntejä osakseen, vaikkei mitenkään, tietenkään, töni tai ole aggressiivinen? Tämä saattaa kuulostaa toiselta kuin on, älkää ottako arvosteluna, en tarkoita sellaisena. Olen vain järkyttynyt näiden kilttien arvojen hävitessä ja otan mielelläni vastaan kommentteja. En mitenkään siis tarkoita ketään arvostella, päinvastoin!
Nyt minulla menee kai jo alkuperäisen asian vähän ohikin mutta Heinämamin kommenteista nousi mieleeni itsellenikin asioita joita olen monesti pohtinut....
Minulla itselläni on neljä poikaa juuri 6v täyttänyt, 4½v, 2½v ja 8kk.
Pojathan (meidän ainakin) tykkäävät painia ss se vaan on välillä tosi vaikeaa havaita sitä rajaa. Painin ja kiusan rajaa siis. Minä ulkoilen poikieni kanssa ja yksin he eivät ole paljoakaan olleet ulkona. Naapurissa on vuoden- ja kaksivuotta vanhempia poikia. Mukavia poikia ovat. Meidän vanhemmat pojat heitä monesti haastavat painiin ja tönimiseen. Se on silminnähden kivaa heille kaikille. Jossain vaiheessa kuitenkin joku jää liikaa alakynteen ja minä puutun peliin " nyt taitaa mennä vähän kiusan puolelle" " pidetääs huilaustaukoa" ....kaikki sujuu taas kohta kivasti ja jos sattuu jotakin sitä sitten yhdessä hoivataan. " Komennan" siis koko laumaa.
Pointti tässä vain on se, että jollen olisi seuraamassa vieressä seuraukset olisivat ikäviä. Yhtä kurmuutettais ihan liikaa ja sattuisi pahasti.
Toisaalta töniä minusta saa kunhan siinä on mukana se vastapuolikin. Mahtoikohan päiväkodissa olla tämänkaltaisesta kyse? Muunlaista satuttavaa tönimistä kenelle vain en minäkään hyväksy.
Sitten siitä kädestä kiinnipitämisestä ja halimisesta tuli mieleeni....
Sekin voi olla yhtä ärsyttävää kuin vaikka huutaminen. Minusta jokaisen lapsen tulisi saada määritellä itse omat rajansa siten että jos ei halua lähikontaktia vieraisiin on sitä kunnioitettava. Pienet kun eivät osaa (eivät ole vielä oppineet kaikki) välttämättä puolustaa itseään ahdistelijasta sanoin niin sitten tulee tönäistyä toinen pois joskus sitten rajustikin. Tämähän ei tietenkään ole hyväksyttävää mutta ymmärrän kuvion siltäosin että näinkin se voi mennä.
Huutaminen on myös yksi tyypillinen tapa reagoida. Ärsyttävä sekin joskin ymmärrettävä jos joku uhkaa (vaikkakin kuvitteellinen uhka) viedä jotain tärkeää.
Olen koittanut omilleni opettaa, että ei tönitä, eikä huudeta, eikä viedä kädestä, eikä lyödä jollei ole molempien kanssa näin sovittu ja paikka ole siihen sopiva. Kerho ei ole sopiva mihinkään näistä. Sensiaan pihalla saavat joskus huutaakin kun sisällä aina kielletään, miekoilla (pehmeillä) hakkaavat toisiaan surutta ja se on pääosin tosi hauskaa.
Reviiriään voi puolustaa vaikka työntämällä käsi eteen ja sanoa napakasti " minua ei lyödä" ," et ota" ...jne.
Isommat osaavat tämän jo vähän paremmin kuin tuo 2v mutta harjoitusta tarvitsevat vielä kaikki runsaasti. Sitten jos huomaan, että lapseni ovat vahingossa tai tahallaan jotain satuttaneet on anteeksi pyydettävä ja luvattava ettei se toistu. Jos näyttä että kohta toisttu poistan lapseni leikeistä hetkeksi viereeni seisomaan. Tämä on toiminut meillä rauhottamassa...kurjaahan siinä vieressäni on olla jos taisaalla ois hyvät leikit :/
Luulen kyllä ymmärtäväni heinämamin hyvät pointtit mutta halusin vielä tuoda esille niistä tälläistäkin puolta. Asiat ei ole aina niin yksiselitteisiä, minusta. Kilttejä arvoja minäkin kannatan ja peräänkuulutan.
kuin katsahtelija! Kiltteys kunniaan! Ketään ei saa lyödä tätä vahingoittaakseen. Ei töniä muuten kuin leikkimielellä. Lapset tosiaan välillä varmaan sellaiseen innostuisivat, ellei aikuinen pysäyttäisi, mutta aikuisen vastuulla onkin aina pysäyttää. Aikuinen ei aina voi sille mitään, jos hänen lapsensa ei häntä tottele, mutta takaisin lyömisen ei pitäisi myöskään olla sallittu keino eikä ainakaan aikuisen opettama. Puolustautuminen tuolla tavalla, että estää toista toimimasta, tulemasta sotkemaan leikkejään on juuri mun tapani toimia myöskin. Lisäksi kyllä lukeudun niihin, jotka ovat sitä mieltä, että lapselle voisi päiväkotiin mennessä alkaa jo opettaa eskari-ikäisenä sitä, että kerrotaan opettajalle siinä vaiheessa, kun kiusataan. Eskari-ikäinen sen jo saattaisi alkaa ymmärtää.
Meillä myös 6-vuotias kotona hoidettu kiltti, rauhallinen ja toisia kunnioittamaan opetettu poika jolla lisäksi neurologinen sairaus, hydrokefalia.
Ja on viime aikoina joutunut eräiden aivan erityyppisten lasten taholta kiusatuksi (aiheesta voi lukea lisää aloituksestani erityislasten puolelta).
Näiden lasten äiti ei puutu kiusaamiseen mitenkään. Ja poika jo pelkää näitä kiusaajiaan:(
Eskari ja koulu pelottaa, miten pärjää ja osaa puolustaa itseään ja joutuuko kiusatuksi.
Tuntuu todella että tänä päivänä ns. kovat arvot jylläävät, oman edun tavoittelu hinnalla millä hyvällä on muotia. Ja toisten kunnioittamista ja hyviä käytöstapoja ei arvosteta. Surullista:(
Jotenkin tuntuu että ei olisi pitänyt " kasvattaa" lasta niin paljon. Olisi pitänyt antaa olla vapaammin ja ei välittää kaikista välikohtauksista ja kiusanteosta. Minä tyhmä olen ollut idealisti lasten kasvatuksessa,...
.... nyt kadun tyhmyyttäni. Tyhmä minä!
[/quote]
Tulkitsenko nyt väärin?
Tuntuuko sinusta siltä, että jos poikaasi kiusataan se on kasvatuksen (tai sinun) syytä?
Jos lapsi käyttäytyy hyvin tai on erilainen jollain (hyvällä) tapaa kuin muut on kasvatus epäonnistunut?
Jos olisin tilanteessasi (eli minun poika eskarissa...) ja huomaisin vastaavaa menisin juttelemaan päiväkodin johtajalle tai jollekin siellä pojan kanssa tekemisissä olevalle hoitajalle. Menisin siis vaikka mistään kiusanteosta ei olis kysymyskään. Minusta kun olisi heidänkin hyvä tietää ajatuksiani.
Ystävällismielisesti kysyisin heiltä neuvoa miten he tekisivät jos olisivat minä.? En ehkä siksi että niitä neuvoja tarvitsisin mutta siksi että se on hyvä tapa lähestyä ja näin asia saadaan esille.
Omasta lapsuudesta tulee mieleen.... mekin muutimme juuri toiselle paikkakunnalle kun aloitin koulun...se oli minulle itselleni kauhea shokki. Aivan kaikki tuttu ja turvallinen oli pois. Tosin kun olin hiljainen ja kuuliainen ei muut siitä shokistani mitään tiennyt. Näin jälkeenpäin sitä pohtineena minua olisi auttanut jos osisin vielä paljon enemmän saanut tutustua uuteen ympäristöön ja minulta olisi paljon kyselty miten päivä meni. Siis ihan yksityiskohtia.
Tunsin silloin että kaikki muut olivat jo kavereita entuudestaan vaikka se ei edes pitänyt paikkaansa. Senkin kun olisi joku selittänyt minulle että tämä on kaikille uusi tilanne.
No teillä ei välttämättä tästä ole kyse mutta halusin sanoa kun sillä oli minuun silloin niin iso vaikutus.
Minusta sinä olet tehnyt erinomaista työtä.
Itsellä esikoinen aloittaa eskarissa ensi syksynä ja häkin on varovainen ja tarkkaan havainnoiva poika siis niinkuin minä. Jahkaan kovasti hiukan jopa noista kiusaamis ym. syistä kumpaan vien...skr:n eskariin vai päiväkodin eskariin. Ensinmainitussa olisi se ihana puoli että ryhmä olisi tuttu (jossa nytkin käy) ja se olisi 3xvko (minusta täysin riittävä) eikä tulisi sitä vaihtoa että vain vuodeksi johonkin ja sitten kouluun. Meilläkin kun suurin osa on tulevista eskarilaisista siellä päiväkodissa eli paikka on jo heille tuttu.
No nyt menin jo ohi aiheen. Kosketti vain niin. Kumpa et olisi kasvatustyylistäsi huolissasi. Miettisitte vain pojan kanssa yhdessä niitä keinoja joilla hänet saadaan onnelliseksi....eskariinhan ei ole pakko mennä. No se tiedätkin kyllä. Eikä se väliinjättäminen ole aina se paras ratkaisu.