Mieheni kutsui minua julmaksi ja kylmäksi, ei halua edes koskea.
Niin, jälleen kerran tänään tapeltiin, ja riidoissa minä olen aina enemmän äänessä. No, niinhän kai naiset usein, ja olen verbalisesti aika " lahjakas" tappeluissa, tiedän osaavani sanoa tosi pahasti.
Tänään siis, taas, tavallinen taistelu jostain ihan typerästä, kunnes mieheni kaivoi esiin toisen, kipeämmän aiheen: sen että meillä ei ole harrastettu seksiä, ei edes koskettu suunnilleen toisiimme melkein pariin kuukauteen. Eli sanoi minulle että olen julma ja niin kylmä nainen, että hän ei voi edes koskea minuun, miten voin edes kuvitella pyytäväni ja haluavani häneltä hellyyttä...Ja lähti kävelylle. Hänen palattuaan emme ole puhuneet sanaakaan, siinä välissä laitoin pienen (1,9 kk) poikamme nukkumaan ja tulin koneelle. Jossa siis olen ollut jo pari tuntia, mies on jo nukkumassa.
Tämänpäiväinen tuntui tosi pahalle, selitti oikein sitä julma-sanaa sillä että olen niin hyökkäävä ja inhottava, sanon niin ilkeitä asioita. Ja tietyllä tavalla hän on oikeassa, sanansäiläni on todella terävä, jos sen tosikäyttöön otan. Ja on miehessäkin niitä puoliansa: ei tee osaansa kotitöistä, ollaan asuttu 2 vuotta ja remontti kesken, kaikenlaista sälää...Ja vaikka suustani saatan olla paha, en koskaan kuitenkaan mene suoranaisesti henkilökohtaisuuksiin, en nimittele miestäni. Tästä seksittömyydestä ja hellyyden puutteesta ollaan puhuttu ennenkin, moneen kertaan, mies sanoo ettei tiedä missä on vika. Eli minä haluaisin, hän ei. Ja nyt siis onkin jo varmaan pidemmän aikaa ajatellut minua niin kylmänä ja julmana naisena, ettei edes koskea halua.
Olo on ihan jumiutunut, en tiedä mitä ajatella. En halua jatkaa elämää miehen kanssa joka minua ei rakasta eikä halua. Voin kyllä tunnustaa omia virheitäni, mutta en halua madella, kun en tunne että minun pitäisi sitä tehdä, riitaankin kun yleensä tarvitaan kaksi.
Välillä mietin että olisiko pojan kanssa kaksin elämä tietyllä tavalla helpompaa, ei tarvitsisi elää " varpaillaan" ja odottaa että mistähän se riita tänään alkaa, ja taas mykkäkouluillaan muutama päivä. Mies on kuitenkin pojalle tosi tärkeä, ja hän onkin loistava isä, olin muista ominaisuuksista sitten mitä mieltä tahansa.
Tätä miestä en mihinkään parisuhdeterapiaan saa, en tiedä olisiko yksin käymisestä jotain apua. Ja jos, niin mikähän taho moista järjestää?
Meillä tuntuu elämä olevan yhtä valtataistelua, ihan kaikesta, mutta jotenkin tämä tämänpäiväinen on tähänastisista pahin, olo on ihan kamala...
Kommentit (2)
ajattelin pikaisesti kirjottaa eli yksinkin voi apua hakea esim. seurakunnasta, perheneuvolasta yms. ja kannattaakin siten saa ulkopuolista näkökulmaa asioihin ja usein sekin auttaa. Kannattaa yrittää vielä keskustella ja käydä läpi niitä asioita mitkä toisesta tuntuu pahalta ja mitkä itsestä tuntuu pahalta. meillä mies syksyllä kertoi ettei ole yli puoleen vuoteen rakastanut minua, olen tämän jälkeen tosi maassa ja tuntui että kaikki vaan vajosi. Keskustelin asiasta hänen kanssaa monta kertaa ja meni pitkään ennen kuin pääsin yli asiasta. Yritin muuttaa itseäni mukavammaksi ja olin todella maassa kun tuli taas huudettua yms. koska tunsin epäonnistuneeni ja ajattelin että nyt se ei enää ikinä voi minua rakastaa. mutta pikku hiljaa asiat muuttuivat ja nykyään olemme molemmat onnellisia vaikka välillä tulen huutaneeksi, sättineeksi miestäni yms.
tsemppiä teille ja hae ihmeessä apua vaikka ihan vaan itsellesi, kyllä se usein mieheenkin jollain tasolla sinun kauttasi vaikuttaa :) jaksamista yksin ei kannata asioita liikaa jäädä vatvomaan. rakentavaa keskustelua miehen kanssa yms.
toivottavasti saatte asian johonkin suuntaan ratkaistua, ero on pirullinen se ottaa usein paljon eikä anna mitään, itse olen eronnut kerran ja vieläkin lasten kautta joudun ratkaisusta kärsimään (tappelen harva se päivä lasten isän kanssa ja tämän nykyisen avovaimon kanssa, koska näkemyksemme eroavat aika paljon toisistaan) Silti tuntuu että olen nyt paljon onnellisempi kuin koskaan ex-mieheni kanssa. Vikeaa se on ollut silti. ja kovin ristiriitaista.
hieman ehkä sekavaa, toivottavasti siitä on edes jotain hyötyä.
murmeliitta
Meillä minä olen se, joka riitatilanteissa herkästi tarttuisin sanansäilään...Mutta olemme puhuneet asiasta ja mies on pari kertaa tehnyt saman, joka ei hänen tapoihinsa kuulu eli sanonut samalla mitalla takaisin. Tuo herätti...loukkaannuin kamalasti ja sitten pyydeltiin anteeksi ja juteltiin. Minut herätti se, miten miehestä tuntuukaan pahalta ne täydeltä laidalta annetut asiat ja pikaistuksissa ladellut sanat. Minä loukkaannuin sitten tosi herkästi miehen sanoista, kun hän kerrankin sitten antoi tulla. Mutta sitten aloin ajattelemaan, miltä sitten miehestä mahtaa tuntua, kun lataan ruoskakielelläni sivaltaa...
Vaikka minustakin tuntui siltä, että sanojahan ne vain ovat, mutta kyllä ne voivat satuttaa ja lujasti. Sanottuja sanoja kun ei saa takaisin... Pitäisi vain osata riidellä rakentavasti, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Yritetään kummatkin muuttua ja nyt menen nopeammin hieromaan sopua, jota en vuosia sitten olisi voinut kuvitellakaan tekeväni...osaan murjottaa yms. Minulle on myös hirveän vaikea myöntää virheitäni ja mieheni on päättänyt jo nuorena, ettei ole samanlainen kuin isänsä, joka ei myönnä virheitään. Välillä on ihan avuton olo, kun on niin jääräpää, ettei tekisi mieli antaa periksi, vaikka kuinka haluaisi. Pakko yrittää vain muuttua ja mennä puolitiehen, jo ihan senkin takia, etteivät lapset oppisi näitä huonoja piirteitä.
Toivottavasti joku sai selvää näistä sanoista...kipeänä, kun tuppaa kirjoittamaan hiukka sekavasti :)