Miltä siirtymävaiheessa tuntuu?

Hei, itse ainakin kahdessa synnytyksessä olen ajatellut siirtymävaiheeksi juuri sen kaikkein kipeimmän vaiheen ennen ponnistusvaihetta ennenkuin kohdunsuu on täysin auki.

Molemmissa synnytyksissä se oli kivuliain vaihe, noin puolisen tuntia; ajan ja paikan taju hämärtyi, vapisutti, oksetti, todella kovia supistuksia taukoamatta ja kova ponnistamisen tarve.



Sitten se ponnistamisen tarve on hävinnyt, supistukset hellittäneet ja olen saanut luvan ponnistaa. Molemmissa on odoteltu noin 15 min, että alkaa " oikeasti" ponnistuttaa.



Näin siis minulla. (kumpikin synnytys ilman epiduraalia, joten en tiedä vaikuttaako se mahdollisesti tähän tuntemukseen)

Kaksi synnytystä on takana, molemmat ilman kemiallisia kivunlievityksiä. Tuo sisäinen maanjäristys on aika kuvaava. Itsekin käyttäisin tuota sanaa kuvaillakseni sitä tilaa. Tai jotain muuta luonnon termiä. Myrskyävä valtameri, tornado sisälläni.



Kipu on niin järjetöntä siinä vaiheessa, että kehon oma kivunlievitys tulee avuksi ja minulla ainakin on ollut tajunnan taso sitä ja tätä tuossa vaiheessa. Se koko synnytyksen kestävä pikkuhiljainen lipuminen jonnekin luonnonvoimien luokse huipentuu tuossa vaiheessa. Sitten yhtäkkiä se laantuu, on ihan tyyntä ja rauhallista, ja itsekin on jälleen taas läsnä siinä omassa kehossaan ja oman päänsä sisällä.



Hyvin primitiivinen tila.

Jaa-ah, tosi vaikeaa kyllä arvioida sitä kestoa. Ekassa synnytyksessä ehkä kaksikymmentä minuuttia ja toisella kerralla kymmenen minuuttia?

Minullakaan ei ollut tuossa vaiheessa kuin aqva-rakkulat ja ilokaasu yms. apuna. Vaikka synnytys meni aivan loistavasti, jäi tuo loppuosa kaivelemaan.



Kun kätilö tuli vihdoin paikalle, alkoi aikamoinen häslinki (mitään tarvikkeita ei ollut valmiina, minulla oli oksitosiinitippa kädessä ennen kuin kerkesin kieltäytymään siitä jne.), Jotenkin tunsin heti synnytyksen jälkeen epäonnistuneeni ponnistusvaiheessa (jonka mitaksi merkittin kyllä vaan 21 min.). Minulle ei sitä ponnistamisen tarvetta tullut missään vaiheessa, joten annoin mennä vaan kylmiltään, eli varmaan se tippa oli hyödyksi. Mahdollisella seuraavalla kerralla vaadin, että odotetaan vähän aikaa, jotta ponnistamisen tarve tulisi. Mutta tuolloin oli siis synnärillä ruuhkaa, olin kivuista pyörryksissä, väsynyt... Onneksi paikalle ehti edes joku hoitamaan homman kotiin.



Titi



P.S. Miehen ilme oli näkemisen arvoinen, kun huusin (lue: ähkin)siirtymävaiheen loppupuolella viimeisillä voimilla ilokaasunaamariin, että " nyt otetaan ihan mitä vaan puudutetta" . Sitten ne kivut olikin jo kohta ohi ja sitä ihmeteltiin kahdestaan siellä synnytyssalissa (kätilö ei siis ollut kerennyt paikalle ja me ensikertalaiset ei oikein tiedetty, missä mennään)...