Vastentahtoisia odottajia?

Olin juuri saanut opiskelut päätökseen ja piti alkaa etsiä töitä, kun totesin olevani raskaana. Kamala shokki se oli ensi alkuun, toivon jopa että tulisi keskenmeno tai jotain. No, sitten selvisi että kyytiläinen on jo 18 viikkoa ja risat vanha, ei siinä muu auttanut kuin totutella ajatukseen että meille tulee vauva ja minä en sittenkään pääse töihin ja uutta uraa luomaan. Olin kouluttautunut täysin uudelle alalle, töihin pääsy mahdollisuudet pienenevät koko ajan mitä enemmän menee valmistautumisesta aikaa. Välillä tulee hetkiä kun ajattelen että kyllä tämä elämä on epäreilua, mutta silti olen todella onnellinen että meille tämä yllätys annettiin. Sinulla on se pienin siinä hoidettavana, et varmaan hänenkään takia ehdi keskittyä odotukseen. Mutta kyllä se siitä viimeistään sitten kun saat vauvan syliisi.

Plussasin aivan puskan takaa tulleen raskauden vappuna ja miehen reaktio tilanteesen oli vielä rajumpi kuin itsellä. Suhde oli muutenkin hieman huterassa jamassa jo siinä vaiheessa ja tämä raskaus ei ainakaan parantanut tilannetta. Viime viikkoon saakka yritettiin roikkua parisuhdekuvioissa kiinni ja mies ottaa vastuutaan vauvasta, mutta lopulta päädyimme eroon, tunteista huolimatta. Raskaanaoleminen ja parisuhdestressi yhdessä veivät mut aika huonoon jamaan sekä fyysisesti, että henkisesti ja nyt kun eropäätös on vihdoin tehty, olen ensimmäisen kerran pystynyt hieman nauttimaankin tästä lapsesta, jota sisälläni kannan. Keskenmenoa ehdin minäkin toivoa useampaan otteeseen ja kuitenkin samalla hieman pelätäkin sitä, kun komplikaatioita sitten jossain vaiheessa ilmaantui... Nyt olo on jo luottavaisempi ja uskon, että tämä lapsi on lahja, kaikesta ympäröivästä sekamelskasta huolimatta. Kaikella on tarkoituksensa...

Hyvää jatkoa myös sulle.

Naurettavaa, mutta tuntuu kuin harppaus kolmesta neljään olisi aivan valtava. Kai johtuu siitäkin, että olin todella vakuuttunut siitä, että kolme on hyvä luku, ja meidän perheelle juuri se oikea. Nyt sitten kaiken maailman pikkuasiat harmittaa, kuten auton vaihtaminen, hurjaksi kasvavat harrastuskulut, matkustaminen.

Mulla on yksi lapsi ennestään ja nyt on sit hankittava ne tuplarattaat ja auto, jota ilman ei enää kahden kanssa oikein pärjää, yksinhuoltajan arki kahden pienen kanssa vähän mietityttää, samoin sen vaipparumban aloittaminen uudelleen... Olin niin vakuuttunut, et yhteen mun lapseni jää, että tunnen jopa jonkunsorttista syyllisyyttä siitä, kun vien esikoiselta sen ainokaisen aseman... Joopa! En nyt vieläkään hekumoi odotuksen onnea, mutta uskon sen jossain vaiheessa tulevan.

Minäkin olen helmikuisten ketjuja seuraillut ja muutamaan otteeseen jotain kirjoitellutkin, kun la on silloin. Olemme miehen kanssa päässeet yllätysplussan tuomasta alkujärkytyksestä yli, mutta edelleenkään en jaksa oikeastaan yhtään ulkopuolelta tulevaa hössötystä vauvan suhteen (mm. anoppi) enkä itsekään oikein innostu tekemään tai puhumaan vauvajuttuja vielä. Sikiö tuntuu jo rakkaalta ja olen varma, että kun vauva syntyy, niin tunne vain voimistuu, mutta jotenkin haluan pitää asian vain itselläni ja miehelläni. Ahdistaa kaikenlainen höpötys ja hössötys.

Chicca, syyllisyyttä olen tuntenut minäkin : nykyistä kuopusta kohtaan siitä, että hän saa niin kurjan vähän aikaa olla perheen vauva. Ei siis vielä 1.5v itsekään, kun hänen paikkansa vie jo uusi tulokas. Mutta kai sitä vain on jaksettava uskoa, että tasapaino löytyy, ja jokaisella on oma, hyvä paikkansa perheessä.

Ja Jolanda : tuo asian itsellään (ja miehellä tietysti) pitäminen on tuttua täälläkin. Ei juurikaan huvita " ilouutista" toitotella, ja satunnaisiin onnitteluihinkin on vaikea suhtautua.

Helmikuisten listalla olen huomannut, että monilla vauva liikkuu jo. Omani ollut ultrassa oikea villikko, mutten liikkeitä ole tuntenut. Ennenkuin sitten eilen illalla, kun rupesin asiaa oikein tarkkailemaan. Ja kyllähän niitä liikkeitä täälläkin tuntuu. Tiedä siis jo kuinka kauan on tuntunut, en ole vain kiinnittänyt asiaan tippaakaan huomiota. Surullista tavallaan ajatella, että monet odotuksen ilot taitavat jäädä tällä tavoin iloitsematta.

Iloista odotusta teille molemmille nyt kumminkin!

Tein positiivisen testi samana päivänä, kun kaksoset täyttivät 6 kk. Päätös abortista oli heti selvä niin minulle, kuin miehellekin. Eikä sitä ole kaduttu jälkeen päin. Eikö teillä ollut ajatustakaan abortista, varsinkaan jos elämäntilanne oli jo muutenkin hankala? Minä olen niitä jääräpäisiä ihmisiä, jonka mukaan lapsen pitää syntyä toivottuna (ei missään nimessä jonon jatkoksi, " kun nyt näin pääsi käymään" ).

Eli tulin raskaaksi, vaikka söin pillereitä. Meillä on ennestään kolme lasta (nyt 7v, 3v ja 1v7kk) ja neljännen laskettu aika on lokakuussa.

Kun asia selvisi, itkin eka kaks päivää. Mies oli heti sitä mieltä, että eikun abortti, meille ei kertakaikkiaan enempää lapsia voi tulla. Itse taas en olisi aborttiin pystynyt.

Siinä sitten asiasta juteltiin ja aika pian oli selvää, että vauvahan se tulee ja sillä sipuli. Mitä tuohon lapsen toivottuna syntymiseen tulee.. Itse olen sitä mieltä, että toivottu ja rakastettu on aivan eri asioita eli tuskin siitä lapsen elämästä sen huonompi tulee olipa hän tarkkaan suunniteltu tai yllätys, jos vaan rakkauttaa riittää. Ja sitähän riittää ainakin minulla!

Pikkuhiljaa mieskin alkoi osallistua odotukseen ja nyt jo on aika polleaa miestä, kun häntä monet suurperheen isäksi tituleeraa. Meillä on poika ja 2 tyttöä ja nyt ultran mukaan on tulossa poika. Sekin jotenkin lisää sitä tunnetta, että näin oli vaan tarkoitus käydä. Poika saa kauan toivomansa pikkuveljen jne.



Alkuraskaudessa en oikein osannut iloita koko tapahtumasta. Enimmäkseen oli vaan huoli, että miten jaksan kolmen pienen + ekaluokkalaisen kans.. Nyt, kun on menossa jo rv 33 on ajatukseen tottunut ja vauva tuntuu aivan yhtä rakkaalta kuin aiemmatkin.

Osaltaan asiaan voi vaikuttaa sekin, että olen aina haaveillut neljästä lapsesta, olisin vaan halunnut sen neljännen sitten kun nuo muut on vähän isompia.



Mukavaa raskauden jatkoa kaikille ja antakaa vaan tunteille aikaa, niin se rakkaus ja ylpeys kyllä sieltä aikanaa tulee.