Masentunut Odottaja vaikka pitäisi olla Onnellinen...
Olen pitkän lapsettomuuden jälkeen raskaana, luomusti. Esikoinen on IVF-lapsi, hänestä siis rankat lapsettomuushoidot takana.
Masennuin hänen vauva-aikanaan vakavaan masennukseen jota kesti yli kaksi vuotta. Olin lääkekierteessä, olo oli tosi huono. Lihoin lähes 35 kiloa.
Nyt olen tuosta masennuksesta jo voiton puolella, lääkkeitä en enää käytä.
Mutta olen lihava, erittäin lihava. Pituutta minulla on 164 cm ja painoa tasan 100 kiloa. Tarkoitus oli masennuksen jälkeen keskittyä laihduttamiseen ja kuntoiluun.
Nyt olenkin siis spontaanista raskaana mikä toisaalta on aivan ihanaa !
Viikkoja on tällä hetkellä kasassa 8 ja voin pahoin 24 h/vuorokaudessa :( (tätä ei ollut esikoisesta).
Pahinta tässä on masennus ja mielipaha tästä lihaavuudesta, huonosta kunnosta ja turvotuksesta. Esim. ylävatsani on koko ajan niin turvonnut, että se on suurempi kuin rintani ja esim. autosta ylös nousu on vaikeaa.
Tämä itseinho ja kuvotus tuon pahoinvoinnin lisäksi lamaannuttaa minut täysin. Olen taas masentunut ja mietin kaiken aikaa miten lihava ja ruma olen, miten hankala minun on liikkua, miten puuskuttaen laitan kengän nauhoja kiinni jne. Tämä olotila on karmea. Toisaalta pitäisi olla taas hirmu onnellinen raskaudesta, mutta en voi kun olin toivonut että seuraavaa odottaessani olisin hehkeä ja hyväkuntoinen odottaja...
Mistä voimia jaksaa ? Miten oppisin iloitsemaan ?
Kommentit (4)
Sain laihdutettua 14kg viisi vuotta sitten kun olin viimeisen muksuni tehnyt, minua ei silloin ylipaino liiemmin haitannutkaan, mutta kun lapset oli tehty niin aloitin itsestäni huolehtimisen painonvartijoilla. Kilot sain pois ja sittemmin monien isojen asioiden tapahtuessa elämässäni laihduin entisestään, stressistä johtui, ja olin jo lähes alipainoinen. Mutta olin onnellinen, näytin hyvältä, oli helppo liikkua ja harrastaa ja vaatteiden osto oli ihanaa! Aloin seurustelemaan ja päätöksistäni huolimatta tulin raskaaksi. Olin ajatellut että ihanaa odottaa vauvaa hoikkana ja niin, että vain maha kasvaa. Toisin kävi...
Minä joka pystyin kontroloimaan itseäni ja syömistäni täysin olin kuin eri ihminen, olin nälissäni koko ajan ja söin.. Itseäni inhoten söin lisää vaan ja totesin ettei raskaana ollessa minun syömiselläni ole järjen kanssa mitään tekemistä, en todellakaan pystynyt kontrolloimaan itseäni ja mitä suuhuni laitoin ja koko ajan tiedostin mitä siitä seuraa. Rintani kasvoivat muutaman kuppikoon, nestettä kertyy, en jaksa enää liikkua, kun olen seisomatyössä koko päivän. Inhoan itseäni, en katso valokuvia hoikemmalta ajalta ja kiellän kuvien oton nyt. Odotan pääseväni vauvamahasta ja kauhulla odotan mitä kaikkea jää jäljelle. Olen suunnitellut ruokaremontin ja liikunta ohjelman, on pakko saada nämä raskauskilot pois, ennen en voi itseäni arvostaa. Tsemppiä sinulle!
Ponnari 29+4
Odotan vasta esikoistani, mutta ajattelin silti kertoa masennuksestani hieman. Masennukseni diagnosoitiin vakavana reilu kaksi vuotta sitten. Jälkeenpäin ajateltuna oireita oli ollut ilmassa jo useita vuosia. Mm. ennen lääkitystä painoni nousi yli 10kg noin puolen vuoden aikana ja kaikki muut masennukselle ominaiset piirteet uniongelmia lukuunottamatta olivat tulleet hyvin tutuiksi.
Lääkityksen aloitettuani menin aluksi alamäkeä enkä vähiten väärän lääkityksen takia, joka lisäsi adrealiinia (aloitekykyä). Samoihin aikoihin tapahtui ero silloisesta poikaystävästäni, jonka myötä alkoivat uniongelmat, josta seurasi liiallista alkoholinkäyttöä. Koko elämäni oli yhtä helvettiä. Sellaisena se jatkui pitkän aikaa, mutta kun vihdoin onnistuin hyväksymään tosia asiat, alkoi hidas parantuminen. Lääkityksen lopetin noin vuosi sitten, psykoterapian viime keväänä.
Nyt raskauden myötä olen taas huomannun tietynlaisia masennuksen merkkejä itsessäni. Maanis-depressiivisyyttä ja passiivisuutta. Suurin pelkoni raskauden aikana on ollut mahdolliseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuminen. Olen kuitenkin pyrkinyt olemaan positiivisin mielin, koska muuten asiat ovat elämässäni nyt mallillaan ja uskon, että tunnistan masennuksen merkit ajoissa.
Itselläni on myös itseinho vartaloani kohtaa. Raskautuessani painoin 90kg, olen 170 pitkä. Koitan kuitenkin pitää itsestäni sellaisena kuin olen, vaikka pakkomielle laihdutuksesta takaraivossa sykkiikin...
Tsemppiä sulle! Paljon. Toivon että raskautesi menee oikein hyvin.
Iglu ja Kepa rv30+0
ps. tais mennä kirjoitus hieman aiheen vierestä, sori.
.. siltä meinaan tuntuu tämä raskaus ja hormonien tuomat mielialan vaihtelut.
olen aina itsekin ollut hieman taipuvainen maanis-depressiivisyyteen, joka enemmänkin ehkä linkittyy hormoonikiertoon välillä pahemmin ja välillä vähemmän.
raskaana ollessani olen huomannut että monet tunteet ja ahdistukset jotka ovat olleet pois muutaman vuoden ovat palanneet ja välillä on tuntunut jopa todella hallitsemattomalta. Aluksi ihmettelin että eikö tosiaan kellään muulla ole masennusta ja ahdistusta raskauden aikana kun kukaan ei tuntunut asiasta puhuvan. kaikkialla kyllä puhutaan raskauden jälkeisestä masennuksesta (jota itsekin pelkään).
Voisiko olla että ne joille masennus ja maanis-depressiivisyys " oireet" ja tunteet ovat jollain tapaa tuttuja, myös tunnistavat ne helpommin. (ihan kuin moni synnyttäjät tunnistavat liikkeet paremmin... ;) )
itselläni olen huomannut että auttaa yksinkertaisesti lepo ja rauhoittuminen. paljon itsensä psyykkaamista vaatii että osaa ja uskaltaa päästää irti, sillä tosiasiassa et tällä hetkellä pysty hallitsemaan milläänlailla kehosi toimintoja - joten nosta vain kädet ylös ja nauti ajelusta. nyt ei ole oikea aika stressata ylimääräistä vaan anna asioitten tulla ja tapahtua omaan tahtiin. Toki sen verran pitää tehdä, että käy nyt ainakin itsensä kanssa vakavan keskustelun että mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei.
niin ja siitä ylipainoisuudesta.. kiloja on reilusti liikaa täälläkin ( lähempänä 50 liikaa kuin 5 liikaa.... ) joten ei oo vieraita nuo ajatukset itseinhosta vieraita...
en voi tietää miltä sinusta tuntuu mutta voimia lähetän sinulle paljon.
sinun kannattaisi heti kerrtoa tästä neuvolassa että he voisivat yrittää auttaa sinua masennuksessasi, ellet sis ole jo asiasta puhunut.
ja myös miehesi on hyvä pitää ajan tasalla.
itse nuorena kokemani menetykset (isän itsemurha, vaarin kuolema) , koulu, todella paha murrosikä ym, saivat aikaan sen etten puhunut asioista kellekkään ja kaikki vaan patoutui sisälleni.kait sitä jonkinlaista masennusta oli meikäläiselläkin. lopulta äiti pakotti mut meneen sellaseen keskukseen jutteleen asioista. kerroin siellä kaikki mieltä painavat asiat jollekin psykologiopiskelijalle ja itkin, mutta jo ekan kerran jälkeen tulin hymyillen pois!
en tiedä auttaako sinua puhuminen mutta se on yksi tapa kohdata ongelmat ja silloin niitä on ehkä helpompi alkaa purkamaan.
ei tainnut olla kauheesti apua. niin vaikeaa se täällä on.
mutta onnea raskauteen ja niitä voimia lähetän koko perheelle!