Vauvalla eroahdistus ainoastaan isään
Löytyykö täältä muita, joiden vauvalla ei ole ollut eroahdistusta äitiin, mutta isään kylläkin.
Meillä on 10,5kk ikäinen tyttö, jota olen koko ajan hoitanut kotona ja ollut aina saatavilla. Omat menoni ovat olleet parin tunnin mittaisia ja osa niistä on tapahtunut vauvan nukkuessa. Ennen puolen vuoden ikää, en ollut kertaakaan pois vauvan luota. Olen käyttänyt aikaani lapsen kanssa leikkimiseen, laulamiseen ja paijaamiseen. Olen aina reagoinut nopeasti itkuun. Lapsi on ollut helppo, ei suuria itkuja ja ajoittain viihtyy hyvin omia puuhaillen minun ollessa taustalla. Siitä huolimatta, että olen mielestäni toiminut aina lapsen parhaaksi, olen alkanut epäillä normaalin kiitymyssuhteen syntymistä. Entä jos jokin on mennyt (ehkä vaikka minusta riippumattomista syistä) pieleen?
Kun olen vauvan kanssa kaksin, kaikki on hyvin. Mutta kun isä on kuvioissa, kiukkuaa vauva koko ajan isän perään. Minä en kelpaa edes lohduttajaksi, jos vauva vaikkapa päätänsä leikkiessään hieman kolauttaa. Kun otan syliin, vauva vaan hamuaa isän suuntaan ja itku loppuu kuin seinään, kun isä ottaa syliin. Kun lähden jonnekin, vauva ei reagoi mitenkään. Paluunikaan ei aiheuta vauvassa mitään näkyvää reagointia. Sen sijaan isän poistuminen aiheuttaa lohdutonta itkua. Myös palaaminen aiheuttaa itkukohtauksen.
Tätä on jatkunut noin 2-3kk. Aluksi tuntui hienolta, että vauvalla on noinkin kiinteä suhden isään. Mutta nyt minua on alkanut ahdistaa erittäin paljon. Olen jopa miettinyt psykologin kanssa juttelemista asiasta. Kiinnostaisi kuitenkin tietää, millaisia ajatuksia tämä teissä muissa herätää...
Kommentit (5)
on kotona aivan samanlainen meininki. Tosin meiltä löytyy poika ja pojalla on ikää 1v 1kk. En jaksa uskoa, että hommassa olisi varsinaisesti mikään pieleen mennyt. Olen aina vaan kuitannut asin niin että "se tietää ettei äidistä pääse mitenkään eroon, vaikka haluaisikin. Isästä ei voi koskaan tietää" :) Ja tuolla siis viittaan siihen, että minä olen ollut oikeastaan kokoajan kotona ja isänsä tekee kolmivuorotyötä. Ja vaikka minäkin olen ollut toisinaan omien juttujeni parissa, niin eigän se mitenkään vedä vertoja isän töissä olemiselle. En tosiaan jaksa uskoa, että asiassa olisi juuri kummempaa :)
Kiitos teille vastauksista. Helpottaa hieman, kun tietää, ettei ole ihan ainoa laatuaan.
Yritän yleensä järkeillä erilaisia syitä tälle. Eniten uskon siihen, että vauva vaan luottaa siihen, että mä palaan aina takaisin ja en ole pois koskaan kovinkaan kauan. Isän kohdalla tyttö ei varmasti ole vielä ymmärtänyt, että sekin aina palaa. Isällä kun poissaolot on luonnollisesti pidempiä -joskus kotona vasta, kun tyttö on juuri menossa nukkumaan/on jo nukkumassa.
Mutta mä olen hieman masennukseen taipuvainen ja aina järkeily ei onnistu. Harmittaa kyllä itseäänkin, kun pitää niin monet asiat ottaa itteensä tai aina etsiä itsestä vikaa. Kai se on tätä yleistä epävarmuutta ensimmäisen lapsen kohdalla. Luulen, että kannan muutenkin kohtuuttoman paljon huolta lapseni psyykkisestä kehityksestä, kun sen peruseväiden painotetaan tulevan ensimäisen elinvuoden aikana. Huoh. No ei muuta kuin lippu korkealle ja eteenpäin. Parhaani kuitenkin koko ajan teen. Jospa se riittäisi ;)
Olet ilmiselvästi onnistunut antamaan lapsellesi niin paljon huomiota, että hänen perusturvallisuutensa sinuun nähden on kunnossa eikä hänen tarvitse itkulla varmistella läsnäoloasi.
Meillä oli aikanaan hiukan hassu tilanne esikoisen aloittaessa 11kk iässä päiväkodin. Tosin siis toisenlainen kuin teillä. Isä oli näes juuri pitänyt putkeen isäkuukauden ja sitten vielä kesäloman palattuani jo 9kk iässä töihin. Päiväkodissa vauva oli vain miespuolisen hoitajan perään, mitä tädit kovasti ihmettelivät.
Koetin olla olematta mustasukkainen, ajatella vain, että onpas minun pojallani hyvä isä. :-)
Mutta minusta tarinasi kuulostaa hyvältä ja normaalilta. Kun vauvat kasvavat vanhemmat aloittavat oman luopumisprosessinsa jota kestää ainakin parikymmentä vuotta.
Tsemppiä!
Elo ja pojat 1v10kk ja 3kk
ei sen takia, että sinun lapsessasi olisi mitään vikaa - saati siinä tavassa, miten sinä lastasi hoidat :) Mutta yksi tai kaksikin käyntiä voisi saada sinut varmistumaan siitä asiasta - että olet hyvä ja riittävä äiti sellaisena kuin olet.
Lapsihan ei tarvitse TÄYDELLISTÄ äitiä tai täydellisyyteen pyrkivää vanhempaa - vaikka tietty murehtiminen on automaattisesti äitiyden kylkiäinen ja terve merkki. Mutta sitä vaan voi kovasti kerätä itselleen turhaa mielipahaa ja murhetta, jos kovin 100% suoritukseen yrittää yltää. Se voi myös masentaa.
En osaa sanoa, voiko käydä myös niin, että olet tyydyttänyt niin hyvin lapsesi tarpeet, ettei hän oikeastaan vielä ole huomannutkaan olevansa sinusta erillinen. Vasta kun jätät häntä enemmän isänsä kanssa kaksin, hän kenties herää kaipaamaan sinua. Se voisi tehdä ihan hyvääkin suhteellenne. Läsnäolosi ei varmasti pilaa lasta millään tavalla, mutta joskus murehtiminen vähenee automaattisesti, kun saa itsekin ajatuksilleen vähän "happea".
En siis tiedä, mutta eikös se sanota, että tytöt ihastuu isäänsä jossain vaiheessa? Eli sukupuolisuus nostaa päätään? Tosin minusta se taisi olla tosi paljon myöhemmin vasta tulossa. Mutta niin on mulle sanottu useammalta taholta, että se on odotettavissa se "isi on paras", vaikka tekisi mitä, se kuuluu normaaliin kehitykseen kuulemma. Meillä siis myös tyttö, mutta ei vielä tuollaista ole meillä, ikää vasta puoli vuotta.