Kokemuksia Pikkujätin unikoulusta?

Olin Pikkujätin unikoulussa Itiksessä vuodenvaihteessa. Parempia unia luvattiin alle viikossa, näin ei meillä kylläkään käynyt, tosin en noudattanut unikoulun ohjeita 100% vaan sovelsin meille sopivimmiksi (mm. itkevän lapsen luo 2-5 minuutissa, ei 10-15 minuutissa). Yöt muuttuivat paremmiksi (heräämisiä puolet vähemmän viikon kuluttua) mutta mitään pikakeinoa siitä ei meille ollut. Lääkäri sanoi kylläkin että todella iso osa heidän unikoululaisista saavat paremmat yöt alle viikossa. Mutta me ei tosiaan noudatettu ohjeita 100 %.



Alla plussat ja miinukset.



+ suurin etu oli varmaan henkinen. Eli kerrottiin konkreettiset keinot jotka sai paperilla mukaan

+ korostettiin päivärytmin merkitystä, pojan pitää olla illalla väsynyt ja päivällä/liian myöhään ei saa olla päikkäreitä, että unta riittää yölle

+ unikoulun avulla sain "rohkeutta" jättää yöimetyksen pois jolloin yöunet parani

+ sai soittaa/e-mailata ja kysyä neuvoa jos tulee hätä/kysymyksiä

+ mukavat lääkärit



- kyse on siis huudatus-unikoulusta, ei tassuttelu. Kokeilisin ensiksi tassuttelu-unikoulua/ muuta lempeämää metodia.

- aikaa ei saanut heti (väsynyt äiti ei jaksaisi odottaa 3 viikkoa)

- unikoulun aikana oli vaikea tavata ystäviä yms. päivisin (meidän poika nukahtaa kärryihin autoon yms ja päiväunille oli määrätty aika 11-13 ja 16-18)



Muuta ei nyt tule mieleen, kysy toki jos on kysymyksiä mihin osaan vastata ;-)



- Aivilo & Jimi 10 kk -

Meidän vauva on vasta 5 kk, mutta nukkuu yöt alle tunnin pätkissä ja päivisin vain liikkuvissa vaunuissa. Omin neuvoin olemme tassuttelua kokeilleet (emme tosin kovin systemaattisesti) mutta vauva on kovin tempperamenttinen ja huuto yltyy hysteeriseksi tassuttelusta, jolloin sylissäkin rauhoittuminen kestää pitkään.



Aika hurjalta kuulostaa antaa vauvan yksin itkeä jopa 15 min, teidän toteuttamanne 2-5 minuutissa lapsen luo kuulostaa ehdottomasti paremmalta. Kerroitteko Pikkujättiin, että toteutitte menetelmää näin? Miten suhtautuivat siihen? Pidetäänkö vauvaa päivisin väkisin siis hereillä kunnes "määrätty" päiväuniaika on käsillä?

Suosittelisin, että ennen kuin otatte yhteyttä Pikkujättiin kysyisitte konkreettisia neuvoja neuvolasta ja esim. neuvolapsykologilta. Myös tänne kannattaa soitella:



Helsingin ensikodin Baby Blues -yksikkö tarjoaa vauvaperheille lyhytaikaista (alle 2 kk) ja/tai kiireellistä ympärivuorokautista hoitoa sekä avopalveluja. Yksikkö on tarkoitettu perheille, joissa äidillä on masennusta tai muita mielenterveyden ongelmia, perhe on uupunut, perhetilanne on kriisiytynyt tai perhe tarvitsee apua vuorokausirytmeihin.

Neuvontapuhelin 726 1466, päivystys ti ja ke, klo 9.00-12.00



Tuonne neuvontapuhelimeen voi soittaa vaikkei olisi jo ihan uupunut tms. Näillä eväillä me saatiin uniasiat parempaan jamaan. Pikkujättiäkin jossain vaiheessa harkitsin.

Ei olla vielä käyty siellä toisessa käynnissä ;-)

Kyselit noista päikkäreistä: Avainkohtia oli tosiaan päivällä säännöllinen päivärytmi (iän mukaan). Jos herättään vaikka 06.15 (kuulemma vasta 06.00 on ns. aamu eli jos herää 05.00 niin takasin nukkumaan vaan) niin päiväunille mentiin tosiaan vasta 11.00 - vaikka kuiknka väsyttää. Tämä kuulemma takaa sen että on sitten toisena iltana tarpeeksi väsynyt. Toki 30 min sinne tai tänne on toleranssia.

Tutti olisi kanssa pitänyt jättää pois, ellei lapsi sitä itse osaa yöllä laittaa takaisin suuhunsa. Illalla tärkeitä on iltarituaalit, säännöllinen nukkumaanmenoaika yms.



Komppaan Margea, eli kannattaa varmaan ensiksi jutella neuvolan kanssa ja/tai soittaa Baby Bluesiin. Uskoisin, että Pikkujätissa voidaan auttaa paremmin kun lapsi on 6 kk ja syö hyvin kiinteitä (eli ei ole yöllä nälkäinen). Saattaa olla, että heillä on eri ohjeet alle 6 kk vauvalle.



Voin kyllä suositella Pikkujätin unikoulua. Vaikka emme ole noudattaneet ohjeita 100% niin siitä on ollut meille apua.



Tsemmppiä sinulle!



- Aivilo & Jimi 10 kk -

niin, ja piti vielä lisätä että uskoisin että avain on systemaattisyys. Eli meillä flunssien, matkojen yms jälkeen menee yleensä viikko tai kaksikin viikkoa ennen kuin olemme taas "hyvässä unirytmissä" (eli alle 3 heräämistä / yö).



Ja jos teidän lapsenne on temperamenttinen niin saattaa olla että unikouluun joutuu varaaman aikaa viikon/kaksi.



- AIvilo -

Kävin 9kk ikäisen vauvan kanssa pikkujätin unikoulussa reilu vuosi sitten. Vastaanoton jälkeen lähdin täynnä tarmoa kotiin. Nyt paranee yöt. Olin todella päättänyt ja motivoitunut. Ohjeet kuullostivat hyviltä ja olin varma, että onnistuu..



mutta mutta.. En todellakaan pystynyt kuuntelemaan vauvan itkua reagoimatta siihen. Tuttikin piti ottaa kokonaan pois. Myös aikainen nukkumaanmeno oli kuulemma paha.Meillä mennään nukkumaan 19.30-20, joka kuulemma on a-i-v-a-n liian aikaista,( vauva ei jaksa nukkua aamulla). Klo 22 on hyvä. No, hyvä kun itse jaksan niin myöhään . Minua ei aikainen aamu haitannut, vaan heräilyt. Ja olihan meillä vanhempikin lapsi, joka herää ajoissa. . Unipäiväkirjaa piti pitää. Itkut, heräilyt jne merkittiin.



Ohjaaja sai tämän kaiken kuulostamaan helpolta. Aivan liian helpolta. Meillä siis jäi tämä toteuttamatta. Mieluummin heräilen, kun annan vauvan itkeä lohduttomana. Olen nukkunut vauvan vieressä eikä heräily ole niin raskasta kuin jos sängystä pitää nousta ylös. N vuoden iässä unet sitten paranivat ihan itsestään. Näin oli esikoisenkin kohdalla.

Tuntuu uskomattomalle, että huudatusunikouluja vielä pidetään, sillä huudattamisen on todettu vahingoittavan lapsen henkistä kehitystä. Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin unikoulusivuillakin siitä puhutaan. Tassuttelu oikein toteutettuna toimii aivan yhtä hyvin kuin perinteinen huudatus, vain sillä erotuksella, että tassuttelusta vauvalle ei jää traumoja. Kannattaa lukea ajatuksella tämä Hus:in unikouluteksti:http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,824,2547,6444,6445,7649



HUS unikoulussa sanotaan mm. näin:



Perinteisin malli, jota usein kutsutaan huudatusunikouluksi, lähtee siitä, että lapsen yöllinen heräily ja lohdun tai avun vaatiminen on manipulatiivinen yritys ottaa tilanne hallintaan. Kieltäytymällä kuulemasta lapsen "vaatimuksia" vanhemmat "näyttävät hänelle kaapin paikan" eli opettavat, että vanhemmat määräävät ja lapsen on sopeuduttava riippumatta siitä, miltä se lapsesta tuntuu. Jättäessään lapsen yksin huutamaan huoneeseen, kun hänen on vaikea saada unta, vanhempi ajattelee auttavansa lasta itsenäistymään. Useissa tapauksissa tämä toimii ja parin kolmen yön jälkeen lapsen heräily vähenee.



Mallin ongelmana on ensinnä se, että temperamenttisesti hyvin vahvat lapset jaksavat protestoida yksin jättämistä tuntikaupalla ja harvan vanhemman vaistot antavat myöden näin selkeälle lapsen viestille. Siinä joutuisi kieltämään itseltään sen perusajatuksen, että lapsen viesti omasta kokemuksestaan on todellinen ja siihen kuuluu ainakin jollakin tasolla vastata. Toinen ongelma on kiinnittymistutkimusten havainto siitä, että lapset yleistävät kokemuksensa vanhempien tavasta vastata heille heidän tarvitessaan apua tai lohtua.



Toistuvissa kokemuksissa, joissa vanhemman vastaus on torjuva tai hylkäävä, lapsi kehittää välttelevän kiinnittymissuhteen, jolloin merkittävä osa hänen omasta kokemuksestaan jää jakamatta vanhempien kanssa. Näiden lasten sisäinen maailma kehittyy kognitiivista hallintaa korostaen vailla yhteyttä suureen osaan lapsen omia tunteita, erityisesti pienuuden, avuttomuuden, pelon ja lohdun tarpeen tunteita.

Perhepeti on ihmisen perusmalli



Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa. Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin". Tämä tapa perustuu hänen mielestään puhtaasti aikuisen tarpeeseen.



Perhepedissä hyväksytään lapsen tarve olla vanhempansa lähellä niin yöllä kuin päivälläkin. Yhdessä nukkuvat perheet eivät usein pidä esimerkiksi vauvan yöheräämisiä huonona tapana, josta on päästävä eroon, vaan kehitysvaiheena, joita tulee ja menee. Näissä perheissä perustan laskeminen turvallisuuden ja läheisyyden varaan nähdään tärkeämpänä kuin lapsen varhainen itsenäistyminen.



Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen.



Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80-85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"



Mäkelä muistuttaa omaankin kokemukseensa viitaten, että aina on se noin 15 % lapsista, jotka eivät opi nukkumaan "kunnolla": "Puolitoista vuotta joka yö kannoimme ja lohdutimme lastamme. Vasta kolmevuotiaana hän nukkui tunteja. Meillä jokaisella on hauraat kohtamme, tämä on hänen." Tällaisissakin tapauksissa vanhemman läsnäolo ja lohduttaminen ovat lapselle tärkeitä. Hellä, mutta vahva kosketus selän ja pakaroiden alueella rauhoittaa. "Se ei ehkä aina yksinään riitä tyynnyttämään lasta kokonaan, mutta joka tapauksessa se rauhoittaa", vakuuttaa Mäkelä.



Aikuisen läheisyys auttaa lapsen epäkypsää hermostoa itsesäätelyyn unen aikana. Se voi jopa vähentää kätkytkuoleman riskiä estämällä lasta vaipumasta liian syvään uneen Vanhemman hengitys myös rytmittää lapsen hengitystä.



Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."

Loput : http://www.hernekeppi.fi/hernekeppi/hk3/perhepeti.shtml

Erillään nukkuminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapa, joka ei pohjaudu ihmisen biologisiin tarpeisiin. Muihin nisäkkäisiin verrattuna ihmisvauva on neurologisesti kypsymätön, ja siksi jatkuva läheisyys äidin kanssa päivin ja öin on tarpeen maksimoimaan eloonjäämisen ja hyvinvoinnin. Vauvan kevyempi uni, lyhyemmät unisyklit ja tiheämmät heräämiset palvelevat kaikki näitä tarpeita. Äidin läheisyys ja välitön tarpeidentyydytys niinikään turvaavat elämän alkutaivalta.



Äidin jatkuvan läheisyyden ja ympärivuorokautisen hoivan merkitys on alettu ymmärtää pikkuhiljaa myös lääketieteen piirissä. Edistyksellisimmät sairaalat suosittelevat, että vauva myös nukkuisi äidin vieressä ja pahoittelevat sairaalan sänkyjen kapeutta.



Kun vauva nukkuu äidin vieressä, vauvan ja äidin unisyklit synkronoituvat. Näin ollen kun vauva herää imemään, on äitikin todennäköisimmin kevyen unen vaiheessa eikä herääminen ole niin vaikeaa kuin syvästä unesta. Heräämisten määrällä ei näyttäisikään olevan niin paljon merkitystä päiväaikaisen väsymyksen kannalta kuin sillä, mistä univaiheesta herää ja kuinka nopeasti pääsee takaisin uneen. Imettäessä erittyy runsaasti prolaktiinia, joka on tärkein "hoivahormoni". Prolaktiinia erittyy myös nukkuessa sekä vain kosketellessa vauvaa. Prolaktiini rauhoittaa ja tasoittaa äidin mieltä, aktivoi hoivaamistoimintoja, lisää maidontuotantoa sekä edesauttaa symbioosin muodostumista äidin ja vauvan välillä. Yhdessä nukkuessa prolaktiinin eritys maksimoituu. Yöllä erittyy myös melatoniini-hormonia, joka puolestaan auttaa sekä vauvaa että äitiä pääsemään nopeasti takaisin uneen.



Antropologi, filosofian tohtori James McKenna on tutkinut äidin ja vauvan yhdessä nukkumista. Tulosten mukaan yhdessä nukkuminen lisäsi kokonaisunimäärää riippumatta siitä, oliko siihen aikaisempaa tottumusta vai ei. Yhdessä nukkuminen pidensi imetysaikaa ja -tiheyttä, ja vauva ilmaisi itkien nälkäänsä vain erikseen nukkuessa. I ja II-vaiheen uni lisääntyi, III- ja IV-vaiheen uni väheni yhdessä nukkuessa, eli vauva on herätettävissä helpommin. Yhdessä nukkuminen lisäsi äidin ja vauvan unen samanasteisuutta ja hereillä oloa yhtä aikaa. Yhdessä nukkuessa vauva nukkui harvemmin vatsallaan, mitä pidettiin hyvänä asiana. Yhdessä nukuttiin hyvin lähekkäin, kasvokkain, mikä lisäsi vauvan saamaa sensorista stimulaatiota. Äidit myös valvoivat lapsensa unta myös nukkuessaan. Riippumatta aikaisemmista nukkumistavoista kaikki siis hyötyivät yhdessä nukkumisesta.



Kätkytkuolema (SIDS, Sudden Infant Death Syndrome) on traaginen vauvan yhtäkkinen kuolema unen aikana. Sitä on tutkittu paljon, mutta yksiselitteistä syytä sille ei ole löydetty. Kätkytkuolema ei johdu kuristumisesta, vuodevaatteisiin tukehtumisesta tai vauvan päälle kierähtämisestä. Mielenkiintoinen tieto on, että niissä kulttuureissa, joissa perheet nukkuvat yhdessä, kätkytkuolema on paljon harvinaisempi kuin länsimaissa.



Nykyään kätkytkuolemaa pidetään pikemminkin unihäiriönä. Vauva ei osaa kontrolloida automaattisesti hengitystään unen aikana tai havahtua unesta hengitysvaikeuden seurauksena. Silloin joko automaattinen säätelyjärjestelmä kytkeytyy päälle taikka vauva herää, ja hengitys jatkuu taas. Onkin arveltu, että kätkytkuoleman uhreilla joko automaattinen säätelyjärjestelmä on synnynnäisesti häiriintynyt tai he eivät jostain syystä herkästi herää hengityskatkokseen.



Vauva on siis neurologisesti ja kehityksellisesti epäkypsä nukkumaan yksin. McKennan tutkimustulokset tukevat sitä oletusta, äidin lähellä nukkuminen aktivoi vauvaa hengittämään. Kun vauvan hengitys katkeaa, äiti ehkä tiedostamattaan liikahtaa, mikä taas havahduttaa vauvaa sen verran, että hengitys taas jatkuu. Vauva tuntee patjan välityksellä äidin hengityksen sekä kuulee sen rytmin, mikä auttaa vauvaa rytmittämään omaa hengitystään. Yksin nukkuvalla vauvalla tätä valvontamekanismia ei ole.



Myös äidin voi sanoa olevan "kehityksellisesti epäkypsä" nukkumaan erossa vauvasta. Äiti todennäköisesti heräilee ainakin aluksi useita kertoja yössä tarkistamaan, vieläkö vauva hengittää. Onhan paljon helpompaa vain ojentaa kätensä ja laskea se rauhoittavasti vauvan päälle ja jatkaa unia.

Ensimmäinen ajatus perhepedistä puhuttaessa on usein: "Entä jos kierähdän vauvan päälle?" Äiti on kuitenkin luonnostaan niin tietoinen vauvansa läsnäolosta, ettei tätä tapahdu. Lisää: http://imetystukilista.net/sivut/index.php?option=com_content&task=view…

Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.



Loput täältä: http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49

Unilaboratorioissa on seurattu unihäiriöisten ja ei-unihäiriöisten imeväisten nukkumista. On todettu molempien heräävän säännöllisesti n. joka toisen - joka kolmannen unikierroksen aikana. Herääminen on toisella ryhmällä täydellistä, toisella vain havahtumista valvetilaan, jonka jälkeen alkaa uusi painuminen kohti unen syviä kerroksia. Tämä ero jakaa lapset hyviin ja huonoihin nukkujiin.



Kuuden kuukauden iässä vauvan kehitys etenee nopeasti sekä motorisella että emotionaalisella alueella. Tässä, kuten myöhemmissäkin voimakkaan kehityksen vaiheissa, vauvan yöuni häiriintyy helposti. Useimmiten apua unihäiriöihin haetaankin kuuden kuukauden ja yhdeksän kuukauden välissä. Aiemmin kohtuullisen hyvin nukkunut vauva on tässä vaiheessa alkanut tarvita huomattavasti enemmän aikuisen apua nukahtamiseen ja unessa pysymiseen.



Pystyyn nouseva vauva on vaikeampi saada rauhoittumaan uneen kuin makuullaan pysyttelevä. Samalla vauva on vakiinnuttamassa valikoivaa kiinnittymissuhdetta vanhempiinsa. Vauvan havahtuminen erillään olemiseen lisää pelkoa nopeasti.



Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6-10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin - ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.



Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.



Tässä erityisen vaikeassa vaiheessa vauvat tarvitsevat paljon apua omien tunteiden säätelyssä. He tarvitsevat läsnäoloa, mutta omien unensäätelymekanismien vahvistamiseksi yön ja päivän pitämistä selkeästi erillään, selvästi toisistaan erottuvina.



Yksin nukkumisen vaikeuksissa ja siirtymäkohteen käytössä korostuu länsimaisen vanhemmuuskulttuurin erityinen vaikeus. Pyrimme korostamaan lapsen itsenäisyyden ensisijaista arvoa ja tukemaan kaikkea kehitystä, joka saa hänet selviämään jo varhain omillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmislajin kehityksellinen, evolutiivinen päämäärä, vaan lapseen on virittynyt vahva taipumus varmistaa kiinnittymisen kohteen läsnäolo ja läheisyys oudoissa ja uhkaavissa tilanteissa, joista pimeys on biologisesti keskeisin.



Nukkumiskäyttäytymisen tutkijat ovat todenneet, että siirtymäkohde eli unilelu tunnetaan ilmiönä ainoastaan teollistuneessa Euroopassa ja sen kulttuuria omaksuneissa maissa. Muualla, jossa pienet lapset nukkuvat läheisessä yhteydessä vanhempiinsa, äidin ulkopuoliselle kohteelle ei ole tarvetta. Lähellä nukkuminen näyttää toisten tutkimusten mukaan myös vähentävän lapsen heräilyä synkronoimalla lapsen ja äidin unirytmejä ja hengitysrytmejä toisiinsa. On näyttö siitäkin, että yhdessä nukkuminen vähentäisi kätkytkuoleman riskiä, koska lapsen hengityksen säätyminen äidin tahtiin vähentäisi äkillisen, hengityskatkokseen liittyvän hapen puutteen vaaraa. Vierellä nukkuminen on kuitenkin meidän kulttuurissamme paheksuttua, eikä meillä ole kulttuuriin liittyviä suojarakenteita vanhempien suhteen säilymiselle tässä tilanteessa vireänä.

Huudatusunikoulua ei Searsien mukaan kannata kokeilla, koska lapsi oppii siitä turvattomuuden lisäksi vain sen, ettei tämän tarpeisiin vastata. Heräilyn todellinen syy ei selviä, mikäli oletetaan lapsen olevan hemmoteltu tai oppineen heräilemään. Uimaopetus on oiva vertaus: eihän lasta heitetä veteenkään suinpäin, ja toivota tämän oppivan kerrasta uimaan. Eli ei myöskään laiteta pinnasänkyyn, ja toivota että osaa nukkua... Nukkumisjuttuja opetellaan vähitellen, aloittaen siitä ettei nukkumista tarvitse pelätä; nukkuminen on mukavaa eikä vauvaa hylätä olemaan yksin. Lopuksi opetetaan keinot pysyä unessa.



Kannattaa olla joustava. Jos valitset jonkun metodin, ei sitä ei tarvitse noudattaa 100 prosenttisesti. Tee sitä mikä toimii, unohda loput. Nukutuskeinoista muodostuu kokemuskansio, ja vaikkei joku keino jonain yönä toimisikaan ei se tarkoita, että yöheräilyt silti jatkuisivat vuosia. Aika on puolellasi, ja kaikista yrityksistä viisastut. Joku konsti, joka ei toiminut kuukausi sitten saattaakin nyt toimia. Kannattaa koittaa opettaa vauvalle monia eri keinoja nukahtaa (sekä iltanukahtamiseen että yöheräilyihin), tämä lisää omaakin jaksamista jos ei aina tarvitse tehdä saman kaavan mukaisesti.



http://www.babyidea.fi/vinkkeja/einuku.html

Perhepeti voi taata paremman unen koko perheelle, kun vauvan yöheräämiset vähenevät.



"Please, please, please don't Ferberize your baby", Granju kirjoittaa - Dr. Richard Ferber on amerikkalainen lääkäri, joka on kirjoittanut Babywise-oppaan, jossa suosittelee huudattamisunikoulua vauvoille parempien yöunien takaamiseksi.



Granjun mukaan vauvan jättäminen yksin huutamaan on kaikkea muuta kuin suositeltavaa. Se on piittaamattomuutta vauvan tarpeista ja tylsyttää vanhempien vaistoa lapsen viestejä kohtaan. Lisäksi pitkitetty itkeminen on haitallista vauvoille. Kaiken huipuksi, Granju kirjoittaa, huudattaminen ei paranna yöunia yleensä kuin tilapäisesti.



Juliana, yksivuotiaan tyttären äiti, kertoo kokemuksensa huudattamisesta, "Ferberin metodista".



"Ferberin metodi oli itse asiassa syy, joka muutti meidät AP-vanhemmiksi. Kokeilimme sitä, kun Jenna oli 6 kk, vaativa ja suuritarpeinen vauva. Jenna alkoi huutaa kurkku suorana sillä sekunnilla, kun lähdimme huoneesta (siliteltyämme ja taputeltuamme häntä ensin, kuten Ferberin kirjassa suositellaan). Hän jatkoi hirvittävää, korviasärkevää karjuntaansa pieniä taukoja lukuunottamatta neljän tunnin ajan.



Silloin tällöin kävimme kertomassa hänelle, että rakastamme häntä ja teemme tätä vain hänen omaksi parhaakseen. Joka kerta, kun näin hänen pienet kyynelten juovittamat kasvonsa anelemassa, etten jättäisi häntä, minusta tuntui kuin kuolisin. Mutta kirjan mukaan meidän oli tehtävä se, mikä oli Jennalle parhaaksi, jos halusimme olla hyviä vanhempia. Muuten hän ei koskaan oppisi nukahtamaan itsekseen. No, lyhyesti sanottuna hän ei lopultakaan nukahtanut tuona yönä ja minä tunsin sisälläni, että se mitä teimme, oli todella väärin.



Viikkoja tapahtuman jälkeen Jenna ripustautui minuun kuin apinanpoikanen eikä halunnut päästää minua näkyvistään. Hänen kurkkunsa oli käheä huutamisesta. Hän alkoi itse asiassa nukkua paljon huonommin kuin aikaisemmin, koska hän pelkäsi, että jättäisimme hänet taas yksin. Koko kauhea kokemus sai minut etsimään uudenlaista tapaa käsitellä hänen persoonaansa. Olen todella iloinen, että löysin Tri Searsin kirjan ("The Fussy Baby: How To Bring Out the Best in Your High-Need Child", Signet 1989). Se muutti elämämme." (Juliana)



"Kysymys: Olen kuullut, että jos vauva tottuu nukahtamaan rinnalle tai isänsä syliin, hän ei herättyään osaa nukahtaa itsekseen. Onko tämä totta?



Tri Searsin vastaus: Totta, totta - ja entä sitten? (---) Vauva on pieni vain lyhyen aikaa, ja tänä aikana luodaan luottamuksen perusta. Mieti, mitä tapahtuu, jos vauva herää yksin ja hänet pakotetaan, ennen aikojaan, rauhoittamaan itse itsensä.



Koulukunta, jonka mukaan vauvan pitäisi oppia rauhoittamaan itse itsensä ja nukahtamaan ilman äidin ja isän apua jo ihan pienenä, jättää huomiotta tärkeän asian lapsen kehityksessä: tarve, joka on tyydytetty varhaislapsuudessa, poistuu. Sen sijaan tarve, jota ei ole tyydytetty, ei koskaan poistu kokonaan, vaan ilmenee myöhemmin 'kiintymishäiriöinä': aggressiona, kiukkuna, eristäytymisenä tai vetäytymisenä ja kurinpito-ongelmina.



Meillä on käytännön nyrkkisääntö: ensimmäisen vuoden aikana lapsen halut ja tarpeet ovat yleensä yhtä." (lyhentäen suomennettu)



Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apgranju.html



Kiintymysvanhemmuteen liitetään kaikenlaisia vääriä uskomuksia. Se ei ole mikään "uusi kasvatussuunta", pikemminkin se on ajattelutapa, joka korjaa viime vuosikymmenien vääriä lastenhoitoneuvoja. AP on sellainen tapa elää lasten kanssa, jonka useimmat vanhemmat omaksuisivat luonnostaan, jos heidän päätään ei sekoitettaisi väärillä "asiantuntijaneuvoilla". Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsearsII.html

Paras keino jaksaa yöimetyksiä on tehdä niistä itselleen mahdollisimman helppoja, hyväksyä ne vauvalle tarpeellisina ja elämänvaiheeseen kuuluvina. Yleensä tämä tarkoittaa, ettei juokse toiseen huoneeseen imettämään istualleen. Useat äidit pitävät helpoimpana tapana ottaa vauva viereen nukkumaan, joko omaan sänkyyn tai nk. sivuvaunuun, jolloin imetys on helppo toteuttaa makuulleen. Jos yöllä joutuu nousemaan, herää enemmän ja uudelleen uneen pääsy on vaikeampaa. Itse imetys myös vapauttaa hormoneja, jotka saavat äidin yleensä helposti nukahtamaan imetyksen aikana. Monesta syystä ei siis ole järkevää yrittää pysytellä hereillä yöimetyksien aikana - mikä taas on pakko tehdä, jos imettää istualleen tai jopa eri huoneessa. Istuen imettämistä voisi jopa pitää turvallisuusriskinä, koska vauva saattaa tipahtaa äidin nukahtaessa.



Kelloa ei kannata yöllä tuijottaa, silloin vain ahdistuu siitä kuinka vähän on aikaa nukkua tai kuinka pian vauva taas herää! Jos kelloa tarvitsee työssäkäyvä puoliso, se kannattaa kääntää niin, ettei imettäjä sitä vahingossakaan näe. Yöllä ei kannata myöskään vaihtaa vaippaa kuin pakon edessä.



enemmän unta

Seuraavilla tavoilla voi kokeilla pidentää isomman vauvan yösyöttöjen väliä - ennen maidonerityksen vakiintumista ei kannata vaihtaa imetysrytmejä, eikä vastasyntynyt heräile "tavan vuoksi"!



Syöttämällä samasta rinnasta koko yö (maito käy rasvaisemmaksi ja "niukemmaksi" = heruminen tiukemmaksi, jolloin lapsi ei syö "turhaan").

Pitämällä lapsi aivan vieressä, mutta selin itseen.

Nukuttamalla lasta isän vieressä,

TAI omassa sängyssä samassa huoneessa (oma huonekin on vaihtoehto, mutta silloin viittaan alkuun ja sitten ongelma on myös, että äiti ei kuule ensimmäisiä ähinöitä, ja lapsi voi olla vaikeampi tyynnyttää).

Syöttämällä päivällä usein, mutta pitkään samasta rinnasta, illalla maratonimetykset. Ei tutinkäyttöä päivällä (mutta yöllä voi joskus olla apua).

Jos vauvan ottaminen viereen/väliin ei syystä tai toisesta onnistu, voi kokeilla laittaa vauva vaunukoppaan ja se sänkyyn, tai sitten sivuvaunu vanhempien sänkyyn kiinni. Myös pyyherulla tms. voi auttaa vanhempaa nukkumaan rennommin vauvan vieressä.



Vatsavaivoja helpottaa usein vatsallaan nukkuminen, mitä ei kuitenkaan suositella kätkytkuolemariskin takia. Tieteellisesti testaamaton teoriani kuitenkin sanoo, että jos lapsi nukkuu äitinsä vieressä, saaden hengityksen rytmin ja lämmön äidiltä (tai isältä!) hän ei lopeta hengitystä. Tällöinkin on tärkeää, että lapsen pään alla ei ole tyynyä tai muuta irtonaista kangasta, mikä voisi joutua hengitysteiden peitoksi. Puklauksien ja ylivuotomaitojen suojaksi kannattaakin virittää tarpeeksi tiukalle suuri pyyhe tai lakana, joka ei rullaudu. Vauvaa voi myös nukuttaa vatsallaan oman vatsansa päällä - siinä asennossa myös masuvaivaisen heiluttelu onnistuu mainiosti ylös-alas.



Perhepetiin ei sovi yhtä annosta runsaampi alkoholin käyttö, rauhoittavat/nukahtamis-/ unilääkkeet eikä mielellään tupakkakaan; hiukkasia tarttuu tupakoijan hiuksiin ja ihoon. Tarpeeksi suureen sänkyyn sen sijaan sopii vaikka koko perhe! Jos ajatus tuntuu hyvältä, saattaa king size -peti kannattaa hankkia heti sopivan tilaisuuden tullen. "Köyhän miehen" versiona on hyvin yhteen liitettyinä kolme normaalilevyistä sänkyä. Normaali parisänky tosin yleensä riittää tavallisimpaan co-sleeping -muotoon eli kaksi aikuista ja yksi lapsi (satunnaisesti kaksikin). Omaan sänkyyn siirtyminen tapahtuu sitten joka perheessä ja kullakin lapsella omaan tahtiin, yleensä pinnasängyn voi jättää kokonaan väliin, ellei sitä sitten käytä sivuvaununa tai turvareunana.



perhepeti



Tapansa kullakin, mutta kokeilla aina kannattaa. Perhepedissä nukkuminen on loppujen lopuksi myös aika yleistä, vaikka harva sitä enempää ajattelee tai asiaa mainostaa. Useimmat suomalaiset vain ovat aika käytännöllisiä, joten erityisesti aivan pienet vauvat päätyvät usein äitien kainaloon. Isistä on sanottava, että yleensä he nukkuvat todella hyvin lastensa vieressä ;-) - eritoten, jos menevät heidän kanssaan nukkumaan. Kaikilla isillä ei kuitenkaan ole äitien vaistoja, joten jokaisen naisen on itse miehensä parhaiten tuntien ratkaistava voiko vauva nukkua keskellä, vai esim. äidin ja seinän välissä. babyidea.fi

Kirjaa lukiessa alkaa tosiaan vaikuttaa päättömältä se, millaisia ponnistuksia länsimaiset vanhemmat suorittavat yrittäessään saada vastasyntyneen tai pienen vauvan nukkumaan omassa sängyssään. Jackson käy läpi tutkimuksia, joiden mukaan läheisyys on elintärkeää vastasyntyneelle vauvalle: iho, äidin läsnäolo ja kosketukset. Ilman näitä vauva kärsii, sen kehitys hidastuu. Tämä tiedetään, samoin se, että huutaessaan lapsi ei suinkaan harjoita keuhkojaan (kuten Viktorian ajan Englannissa väitettiin).



Läheisyys ja ihokosketus on lapselle elintärkeää, ja Jacksonin siteeraaman asiantuntijan mukaan vauva tarvitsee äidin läheisyyttä vielä enemmän yöllä kuin päivällä; enemmän pimeässä kuin valoisan aikaan. Kosketuksen kautta vauva saa ensimmäiset havaintonsa maailmasta - pienen lapsen näköaisti on vielä rajoittunut.



Jacksonin mukaan vanhempien olisi tärkeää tarkkailla lasta, niin että he näkevät, milloin lapsi viihtyy itsekseen ja tuntee olonsa hyväksi itsekseen nukkuessaan. Läheisyyttä kaivataan, jos lapsi itkee, sätkii jalkojaan turhautuneena, on levoton tai ei kykene rentoutumaan.



Käy muun muassa selväksi, että yöheräily ja uniongelmat ovat harvinaisempia niissä ympyröissä, joissa vauvat nukkuvat vanhempiensa vieressä. Eli paradoksaalisesti tapa erottaa vauvat vanhemmistaan, jotta vanhemmat saisivat nukkua rauhassa, aiheuttaakin usein päinvastaista.



"Miksi ihmeessä ammattilaiset ovat niin huolestuneita toisista tavoista, mutta eivät toisista ollenkaan. Me puemme vauvalle vaipat ja tiedämme, että niistä päästään kyllä eroon siihen mennessä, kun lapsi täyttää kolmekymmentäviisi. Silti vauvojen, jotka tuuditetaan uneen tai otetaan vanhempien sänkyyn nukkumaan, uhkaillaan jäävän loppuiäkseen riippuvaisiksi. Älkää vain rakastako niitä liikaa tai ne rupeavat vaatimaan sitä."



Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apjackson.html

Vaikeahoitoisen lapsen vanhempien tulisikin saada erityisesti tukea, jotta he jaksaisivat vastata vaativan vauvan tarpeisiin. Jos vanhemmat ylirasittuvat ja ahdistuvat tällaisen lapsen kanssa, heidän kykynsä hoivata ja huolehtia lapsesta saattaa alentua. Se puolestaan johtaa lapsen ylirasittumiseen, mikä tyypillisesti ilmenee lisääntyneenä ärtyneisyytenä, univaikeuksina ja itkuherkkyytenä, jolloin kierre on valmis. On siis erityisen tärkeää, että vanhemmat jaksavat huomioida lapsen yksilölliset tarpeet myös vaikeissa oloissa, sillä se on perustana hyvälle vuorovaikutussuhteelle, jota pidetään lapsen kehityksen ytimenä. Lapsi tarvitsee vanhempiensa tuen, jotta psykososiaalinen kehitys edistyisi ja itsesäätely alkaisi muodostua.



Yöheräämiset ovat hyvin tavallisia aina kahden vuoden ikään saakka, ja ehkä paras tapa ehkäistä nukkumiskriisien syntyä, on varautua jo ennakkoon siihen, ettei lapsen nukkuminen tule välttämättä sujumaan aikuisten aikataulujen mukaisesti. Mitään yksikäsitteistä sääntöä ei voida antaa siitä, kuinka nopeasti tai millä tavalla vauva saadaan mahdollisimman nopeasti nukkumaan yönsä hyvin.



Lapsen uni-valverytmi muotoutuminen tapahtuu hitaasti, eikä suuria muutoksia tarvitse yrittää toteuttaa yhtäkkiä. Vauvan unirytmi siirtyy joka tapauksessa vähitellen enemmän aikuisia miellyttävään suuntaan, joten joskus siihen puuttuminen liian aggressiivisesti voi pahentaa tilannetta. Monesti vanhempia helpottaa tieto siitä, että suurin osa univaikeuksista on ohimeneviä ja lyhytkestoisia, eikä aina tarvita lainkaan toimenpiteitä niistä selviytymiseen. Vain vanhempien oma mielikuvitus on rajana sille, kuinka he voivat itse yrittää auttaa toistensa jaksamista. Ratkaisua ei siis tarvitse yksinomaan hakea vauvan puolelta, vaan myös aikuiset voivat keskenään pohtia tapoja, joilla ongelma voitaisiin ratkaista. Tällaisia ovat mm. makuuhuoneiden uudelleenjärjestely, valvomisvuorot, päiväunet, lapsenhoitajat, isovanhemmat, perhepedit, vierekkäin nukkuminen.



Vanhemmat voivat auttaa lasta kehittämään unirytmiään oikeaan suuntaan. Tärkeitä tekijöitä ovat mm. ravitsemukselliset, hoidolliset ja sosiaaliset tekijät. Myös lapsen temperamentti vaikuttaa. Monenlaisia konsteja voidaan kokeilla, mutta mikään niistä ei valitettavasti ole oikotie onneen, ja ainoastaan kokeilemalla voidaan saada selville, mikä kullekin lapselle sopii. Tärkein tekijä pienen lapsen hoidossa on hyvä vuorovaikutus. Lapsen antamille signaaleille tulee olla herkkä ja niihin tulee vastata. Alle puolivuotiasta ei voi hemmotella pilalle, eikä mielenosoituksellista itkua ilmene ennen 8-9 kuukauden ikää. Vauvojen uniongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja järjestelmällisyyttä. Myös apua on osattava hakea, jos alkaa tuntua siltä, että ongelmat perheessä kärjistyvät.



Yksi keskeinen vauvojen vuorokautta rytmittävä tekijä on nälkä. Pienet lapset eivät kykene syömään kerrallaan niin suuria määriä, että näläntunne voisi pysyä poissa esimerkiksi läpi yön.



Pieniä vauvoja hoidettaessa ehkä tärkein vanhempien ominaisuus on ns. responsiivisuus. Tällä tarkoitetaan sitä, että vauvan itkuun pitää aina reagoida, koska vauva ei kykene jäsentämään ympäristöään niin hyvin, että voisi käsittää miksei itkuun vastata. Vauva ei itke koskaan turhaan, vaan itku on aina hälytysmerkki. Vanhemmat oppivat vähitellen erottamaan lapsensa itkun eri sävyjä. Kipuitku on kovaa ja kimeää, kun taas nälkäitku vähitellen voimistuvaa.



Vauvat voivat itkeä paitsi nälkäänsä ja janoaan, myös erilaista epämukavaa oloa (kipu, palelu, kuumuus, vaipanvaihdon merkiksi, sairaus, hampaat jne). Vauva osaa itkullaan ilmaista kaipaavansa myös seuraa tai syliä. Jo aivan pienet vauvat tarvitsevatkin muiden ihmisten seuraa, vaikka eivät vielä osaakaan leikkiä. Lasta ei voi liiaksi pitää sylissä.



Vauva rauhoitetaan katsomalla silmiin eikä lasta pidä kääntää selin aikuiseen nähden, sillä katsekontakti on jo aivan pienelle lapselle elintärkeä. Monesti katsekontaktin merkitys tuntuu unohtuvan: levoton lapsi ei aina rauhoitu sylissä ollessaan, jos katsekontakti puuttuu. Pientä vauvaa ei voi liiaksi hemmotella, ja vastaamalla nopeasti vauvan antamiin merkkeihin taataan se, että vauva tuntee itsensä tervetulleeksi tähän maailmaan. Sellainen vauva, jonka itkuun ei reagoida ei tunne oloaan turvalliseksi. Se ilmenee tyypillisesti esimerkiksi univaikeuksina ja yleisenä tyytymättömyytenä (ns. vaikea vauva).



Mitä vaikeampi vauvan temperamentti on, sitä tärkeämpää on, että vanhemmat herkistyvät kuuntelemaan vauvan antamia signaaleja. Tyypillistä on, etteivät tällaiset ns. vaikeahoitoiset vauvat viihdy itsekseen vaan haluavat syliin, nukkuvat vain lyhyitä jaksoja ja itkevät jäädessään yksin.

Neuvolaan ja Baby Blues -yksikköön olenkin jo ollut yhteyksissä. Neuvolan ohje oli nukuttaa rinnalle, mikä ei todellakaan meillä toiminut, sillä silloin vauva heräili 8 minuutin välein (heti kun nukahti niin että rinnasta ote irtosi). Baby Blues -yksikkö opasti nukuttamaan mahdollisimman pitkiä päiväunia, jotta pidempien unien malli siirtyisi myös yöhön. Tätä olimmekin jo itse toteuttaneet ja edelleen teemme näin (vaunuja kärrätään ja aina kun herää "rynkytetään" uudelleen uneen), jolloin saattaa nukkua välillä jopa 2,5 tuntia. Yöuniin tämä ei kuitenkaan ole auttanut. Taidanpa silti pirauttaa sinne uudelleen ja kysellä olisiko lisävinkkejä. Rytmit ja rutiinit meillä jo onkin järjestyksessä. Huudattaminen arveluttaa kovastikin ja HUS:in artikkeli on kovastikin tuttu (kaksi sen kirjoittajaa muuten ovat juuri ne henkilöt jotka PIkkujätin unikoulua vetävät!). Jatkamme pähkäilyä siis!

Taasko sinä Sinisiipinen heittäydyit ketjun tappajaksi ja kirjoitit tuon kilometrin mittaisen litaniasi tänne? Olisiko ollut järkevämpää esim. laittaa linkki siihen edelliseen ketjuusi, jossa kerrot aivan samat asiat?

ketjusta löytyy vinkit, joita sain neuvolapsykologilta. Katso viestistä nro 21 eteenpäin:



http://www.vauva.fi/keskustelut?p_p_id=forum_WAR_perhe&p_p_action=1&p_p…



Me toteutettiin unikoulu siten, että mies oli ensin yksin pojan kanssa kaksi ekaa yötä. Kolmas ja neljäskin yö oli vielä hieman epätoivoinen, mutta sitten meillä alkoi helpottamaan.



Itsekin olen ollut tosi herkkä vauvan itkulle - näin jälkeenpäin ajatellen liiankin herkkä. En siis edes ennen antanut vauvalle mahdollisuutta nukahtaa itsekseen vaan menin pienestäkin kitinästä/ähinästä (tissieni kera) paikalle.



Pahimmassa vaiheessa (poju 3-6 kk) nukuin pojan kanssa "perhepedissä" ts. mies oli sohvalla, ja poika piti tissiä tuttina. En itse saanut nukuttua kunnolla, ja siitä kärsi koko perhe.



Sinulla taitaa olla imetysmyönteinen neuvola, kun ovat käskeneet nukahttamaan tissille - siinä on varmasti hyvät puolensa, mutta uniassosiaation kannalta se ei ole hyvä. Meillä helpointa unikoulussa oli opettaa poika nukahtamaan itse ilman tissittelyä. Sen sijaan noi yöheräämiset ovat hankalia, kun itse on niin unentokkurassa. Nykyään on ihanaa, kun molemmat lapsemme - 8,5 kk ja 4 v. - nukahtavat hyvillä mielin itse omaan sänkyyn yhteiseen huoneeseensa. (Vaikka oli se kyllä toisaalta kiva pitää poikaa sylissä illalla sohvalla tissitellen parikin tuntia ja nauttia vauvasta - mutta tätähän se vanhempana olo on (myös) eli luopumista lapsen kasvaessa ja itsenäistyessä.)



Yöheräämisiä meillä sen sijaan on yhä, yleensä 1-2 yössä. Nyt taas enempi, koska poika tekee hampaita. Mutta muutama viikko unikoulun jälkeen meillä nukuttiin klo 20-06. Sitten lomamatkat yms. sekoitti hieman yörutiineja, ja tällä hetkellä harvemmin koisataan noin hyvin. Tärkeää mielestäni on, että päivä- ja iltarutiinien lisäksi YÖRUTIINIT pysyvät samoina. Ei siis kannata välillä esim. tissittää, antaa tuttia ja pulloa, ja välillä taas tassuttaa. Kannattaa sopia yksi tapa, jolla toimitaan ja pitää siitä kiinni. Näin vauva tietää yölläkin, mitä tapahtuu eikä "testaa" saisinko tällä kertaa esim. äiskältä tisua. Jos toiminta on erilaista, niin se hämmentää vauvaa. Näin ainakin itse uskon.

Meillä isoin apu taisi olla kun vauva joutui lastenosastolle, jossa yöllä ollaan hissukseen ja hämärässä. Tosin silloin se erossa olo omasta vauvasta oli karmeaa. Joka tapauksessa..., kotona jatkettiin samaa, välittämättä siitä, että vauva olisi yöaikaan halunnut seurustella.



Kompaan Margea tuossa yhden tavan sopimisessa.



Meillä ei oikeasti ole ollut ongelmia nukkumisen kanssa, jos allergiaoireet eivät kiusaa. Poika (nyt 3,5kk) on nukutettu rinnalle ja siirretty sitten viereen pinnasänkyyn. Hän herää lähes joka toinen kerta, mutta kun joka kerta toimittu samalla tavalla, niin nyt voi jättää jo omaan sänkyyn silmät avoimena ja hän alkaa silti nukkumaan. Monesti iltasyötöllä touhuaa aluksi kovasti, mutta kun en puhu (hymyilen ja silitän kyllä!) ja olen mahdollisimman hissukseen, poikakin rauhottuu. Viime yönä 02 syömiseen hän suhtautui riemulla ja höpötteli aikansa, söi ja sitten jatkoikin taas uniaan.