Täällä yksi " huono" äiti :(
En nyt toki ihan ajattele itsestäni, että pelkästään huono äiti olen, mutta jotenkin viime aikojen kokemukset ovat saaneet minun tuntemaan itseni sellaiseksi...En oikein tiedä mikä on ongelmien ydin, todennäköisesti minä itse...Kolmessa lapsessani ei ole mitään vikaa, he ovat normaaleja perusvilkkaita lapsia, toki välillä kovin impulsiivisia käyttäytymisessään niin kuin lapsen kuuluukin olla. Ongelmana on se, etten kestäisi minkäänlaista ininää, kitinää, riitelyä, kahinaa, nahinaa, meluamista, riehumista ym ym. ja sitähän juuri kolmen lapsen perheessä riittää ihan joka päivälle! Kaipaisin rauhaa, omaa tilaa ja aikaa ja sitä saankin suht usein, jos mieheni hoitaa lapsia. Silti se ei tunnu riittävän minulle. Minulla on taustalla myös uupumusta ja ehkä lievää synn. jälkeistä masennustakin, olen luonteeltani ainakin osittain hyvin suorituskeskeinen ihminen ja kärsin siitä, etten " saa mitään aikaiseksi kotona" . Päivät täyttyvät " näkymättömistä töistä" , ruoanlaitto, pyykinpesu, jatkuva tavaroiden järjestely kun muuten koti olisi kuin kaatopaikka jne tai sitten aika menee iänikuiseen lasten riitelyiden sovittelemiseen, kurinpitoon jne. No, toki välillä he leikkivät ilman eripuraa yhdessä ja ovat aivan ihania kullannuppuja. Eli minun pitäisi tässä muuttua, ei lasten...Minulla ei ole vakityöpaikkaa mihin palata, mutta kyllähän sitä jotain töitä saisi, jos vain etsisi. Minulla on akateeminen tutkinto ja ehdottomasti haluan vuoden sisällä töihinkin. Mutta haluaisin oikeasti nauttiakin tästä vuodesta kotona lasten kanssa. Tiedän että tämä on ainutlaatuista aikaa, enkä haluaisi käyttää sitä jatkuvaan hermojen menettämiseen, itkeskelyyn ja kokea jatkuvaa huonommuutta äitinä. Onko muita kohtalotovereita?
Kommentit (5)
Tiedän niin tasan tarkkaan tuon tunteen! Meillä myös kolme lasta, iältään 7v, 3v ja 1v7kk. Aivan ihania kaikki, mutta hyvin temperamenttisia. Sisarukset tulevat myös tosi hyvin toimeen ja monet ihastelevat miten lämpimät välit heillä on. Mutta joka päivälle löytyy kyllä kitinää, kinastelua, nahisteua, kiukuttelua, millon mistäkin.
Asumme ulkomailla eikä meillä ollut mitään hoitoapua - tähän asti. Mulla oli juuri nuo sun kuvaamat fiilikset aika ajoin ja myöhemmin sitten tosi useinkin. Eli tuntu että räjähdän joka pienestä ininästä, eikä meidän arjessa tuntunut olevan " mitään järkeä" . Sillä tarkotan, että mä olin totaalisen kyllästynyt siihen, että koko aika meni just tohon siivoomiseen, ruuan laittoon, pyykinpesuun, tiskaamiseen ja silti joka aamu kun heräsin niiin samat hommat odotti.
Nyt mä teen töitä osa-aikasesti ja meillä on au pair kotona joka hoitaa pienintä 6h päivä kun itse teen töitä. Tuntuu aivan ihanalta! Itse olen niin muuttunut, että lasten rätinät ei ollenkaan ota päähän ja mulla on aika ajoin jopa paremmat hermot kun rauhalliselle miehelläni.
Sitä paitsi nyt kaikki perheen yhteiset lomat tuntuvat aivan ihanilta ja kaikki nautimme suuresti. Minulla on silti hyvä mieli, että lasten ei tarvi olla päiväkodissa pitkää päivää ja koululaisenkin on kiva tulla kotiin kun on joku joka auttaa ja juttelee ja puuhaa yhdessä.
Luulen, että sinunkin kohdalla muutos olisi ratkaisu kaikkeen. Voithan hakea kaikenlaisia töitä ja sitten jos saat, niin siinä vaiheessa voi vielä miettiä. Tsemppiä sinne! Luulen muuten että näillä pimeillä marraskuun päivilläkin on oma osuutensa asiaan...
Kent
Meillä kolme lasta, joista vanhin nelivuotias, akateeminen tutkinto jne. ja kaikki tuo yllä kirjoitettu todella tuttua!!! Olen aina pitänyt kotihoitoa parhaana vaihtoehtona, ja olen yhä onnellinen että saan hoitaa lapsia kotona, mutta tarvitsen muutakin! Siksi käynkin nyt edes parina iltana viikossa töissä. Sekin auttaa, ja äiti tulee taas paljon iloisempana kotiin :-) Lisäksi lapsetkin huomaavat, ettei äiti ehkä ihan aina olekaan paikalla, ja kaipauksen myötä arvostuskin välillä kasvaa ;-)
Kotona olllessa tunnen olevani huippu hyvä, kun huomaan itse edes vähän kasvaneeni, toisin sanoen kestän rähinää, vinkunaa jne tai onnistumme lasten kanssa yhdessä suorittamaan jonkin stressaavan matkan, tekemisenjne. Pidän itseäni melko vaativana äitinä, mutta toisaalta koitan myös antaa. En pidä sitä itseni muuttamisena jos haluan ja yritän kestää lapsia, vaan ennemminkin kasvuna, josta on hyötyä minulle myöhemmin myös työelämässä. Päivittäin mielessä pyörivät hyvä/huono äiti ajatukset, niistä pitäisi kai joskus oppia eroon....
Hyviä näkökulmia olette tuoneet esille. Täytyy tässä todeta, että olen kaikkien lasten syntymien välillä ollut töissä ainakin jonkin aikaa ja mieheni mielestä olen paljon tasapainoisempi henkisesti, kun olen ollut myös töissä...Eli omalla kohdallanikin se on todettu, että töihinmeno saattaisi auttaa tilannetta... Eihän se tietty poista lasten marinoita ja ristiriitoja tai sitä, että itse väsyneenä pimahtaa lapsille töitten jälkeen, mutta antaa se kuitenkin itsellekin etäisyyttä tähän kotielämään, saa nähdä muita aikuisia ihmisiä ja tehdä ja ajatella jotain muutakin kuin kodin- ja lastenhoitoa. Tiedän, että tämä aika kotona lasten kanssa on väliaikaista, siksi haluaisin nauttia siitä. Ensi vuonna esikoinen menee esikouluun. Olen paljon pohtinut myös sitä, millaisen äitimallin olen aikoinaan saanut. Oma äitini ei ollut kotiäiti-tyyppiä, vaan teki osa-aikaisesti koko ajan töitä meidän lasten ollessa pieniä. Hän on sanonut tehneensä sen osittain juuri siksi, ettei olisi kestänyt henkisesti olla " pelkästään" kotona. Täytyisi varmaankin itselleenkin myöntää tosiasiat. Jotenkin se ottaa vain niin koville, koska haluaisin antaa lapsilleni paljon enemmän, mitä tällä hetkellä pystyn. Enkä nyt tarkoita mitään materiaalista hyvää, vaan lähinnä henkistä läsnäoloa, iloa, tasapainoisen aikuisen mallin.
Itsekin haluaisin niin kovasti, että pysytyisin nauttimaan tästä kotiäiteydestä. Mutta kun ei, joka päivä palaa pinna ennen sängystä nousua. Tulee huudettua lapsille, jäkätettyä kaikesta ja pahimpina päivinä olen naama väärinpäin koko päivän. Ei huvittaisi mennä ulos lasten kanssa, en jaksaisi leikkiä samoja leikkejä ja muutenkin lapset tuntuvat riesalta. Iltaisin kun katselin suloisia nukkuvia lapsia, päätän aina, että huomenna olen parempi äiti. Haluan olla hyvä äiti ja tehdä lasten kanssa mukavia asioita hyvillä mielin. Vaan eipä ne pyhät päätökset päde, kun se kitinä ja natina alkaa. Lisäksi meidän lapset tappelevat aamusta iltaan ja ovat molemmat pahassa uhmaiässä. Harmittaa hirveästi että tässä on käynyt näin. Luulin, että pystyisin olemaan tasapainoinen ja rakastava aikuinen kaikissa olosuhteissa ja on todella vaikeaa myöntää itselleen, että näin ei ole. Kiukutteluissani olen lähestulkoon vajonnut jo lasten tasolle.
Ratkaisuna olen alkanut hakemaan töitä (minullakaan ei ole vakipaikaka mihin palata hoitovapaalta). Itsekin olen akateemisesti koulutettu ja luulen, että haastavammat puuhat ja toisten aikuisten seura tekee hyvää. Silti kismittää, että tämä kotiäiteyden loppuaika on mennyt näin pipariksi. Mutta lohduttaudun ajatukselle, että voihan sitä sitten joskus taas kokeilla kotona olemista vuorotteluvapaan tms. muodossa. Ehkäpä siitä sitten osaa nauttia eri tavalla, kun lapset ovat vähän isompia ja osaavat arvostaa äitiäkin eri tavalla.
Voimia ja jaksamisia sinulle!
eihän kukaan ole kirjoittanut äidin käsikirjaa että kotona pitää olla kotiäitinä että tuosta ajasta voi nauttia mahdollisimman paljon.
Voisit ihan hyvin nyt jo ruveta etsimään töitä, siinä kumminkin kestää kuukausitolkulla, ja etsiä nyt heti itsellesi puolipäivätyön ja laittaa lapset hoitoon, lyhyet päivät ensin äidille ja lapsille, ja sitten kokopäivä, kokemuksesta voin suositella.
Itse en voisi nauttia tuosta kuvailemastasi elämästä montaa päivääkään, ja pidän itseäni kyllä ihan hyvänä 3.5 v pojan äitinä. välillä tuntuu että pitäisi tuoksua enemmän pullalta, mutta jotain on vialla jos äidin pitäisi ruveta muuttumaan dramaattisesti perheen " hyvinvoinnin" eteen. Itseasiassa päätinkin leipoa pullaa tänä viikonloppuna, mutta vain siksi että se taikinan vaivaaminen olisi varmaan pojasta hauskaa ja molempien mieli tekee pullaa :-)
Ne lapset tarvitsevat vanhempiaan kymmeniä vuosia, ei tarvitse polttaa vanhemman rakkauden kynttilää ekoina vuosina ihan loppuun ollakseen hyvä vanhempi. Mene nyt töihin ja kun lapset menevät kouluun tai tulee muu tärkeä jakso, niin sitten ota taas vuosi vuorotteluvapaata tai sapattia aina silloin tällöin.
Kuvittele että otat kadulta tai pystymetsästä sinkkumiehen taikka juuri työelämään opiskelusta siirtyneen sinkkunaisen, ja ehdota sille että se eläisi 3 ihmisen kanssa joista ehkä 1 osaa ilmaista itseään ymmärrettävästi, jotka vaativat, huutavat ja kiuttelevat päivittäin, joita pitää syöttää, riisua, pukea ja pestä. Sen lisäksi siivota, kokata ja pyykätä, lukea, laulaa, piirtää, askarrella ja kontata lattialla, öisin herätä vähintää kerran, useimmin 2-3 kertaa, niin ne pitävät sinua hulluna että edes ajattelet heitä sellaiseen rooliin taikka tekevänsä sellaista. Ja niin ne lukuisat naiset vaan ajautuvat tuohon elämään vuosiksi.
Antaahan se vanhemmuus paljon jos ottaakin, mutta jos se tuntuu siltä että ottaa enemmän, niin silloin toivon rohkeutta tehdä asialle jotain, ja kokeilla osa-taikka kokopäivä töitä. Sitä voi sitten taas jäädä kotiin hetken päästä, jos se ei toimikkaan. niinkuin sanottu, lapset tarvitsevat vanhempiaan senkin jälkeen kun täyttävän sen suomessa maagisen kolme vuotta.