Miten ja mitä kertoa 3 vuotialle kuolemasta?

läheinen nuori aikuinen ihminen kuoli pari kk sairaalassa oltuaan. kuolema tuli yllättäen, elimme uskossa että henkilö pääsisi pois sairaalasta.

kävimme heti kuolemaa läpi niin että sanoimme että " kalle on mennyt taivaaseen" " kallelle tuli niin suuri pipi ettei lääkäritkään osanneet häntä hoitaa"

poika ihmetteli sitä suurta surun ja itkun määrää mikä kotona oli, mutta kerroimme että meillä on kova ikävä tätä ihmistä ja siksi itkemme.

poikakin kävi sylissä itkemässä kun mekin itkemme, muttei sen enempää asiaa varmaankaan sisäistänyt.



kaikinpuoli käsittelimme asiaa mahdollisimman helposti ja lasta ajatellen,sen suurempia selittelemättä, mutta varsin lapsen näkökulmasta helppoja sanoja käyttäen.



kun kävimme kylässä tuolla " kallen" luona ei poika edes etsinyt ihmistä tuolta paikasta, vaan totesi " kallen" olevan taivaassa. olimme varautuneet ensimmäiselle käynnille suureen kyselytulvaan.



hautajaiset olivat aikuisen näkökulmasta rankka paikka,kun sitä tuppaa niin kovasti itkettämään ja järkyttämään. kaikki itkettiin, poika itki kun me vanhemmatkin itkimme. kun arkku tuotiin poika totesi sen " aarre arkuksi" . tuntui liian rajulta kertoa että " kalle on arkussa" vaan sanoin että se on muistokoriste kun " kalle" meni taivaaseen (ehkä tosin vaikea ymmärtää)

lopuksi arkun menyä pois vilkutimme pojan kansssa ja sanoimme " kallelle näkemiin"



kuolemasta on kulunut puolisen vuotta, mutta tämä meidän koko perheelle rakas ihminen on pojan mielessä ihan joka viikko. poika kertoo miten " kalle" katselee meitä taivaasta,ja joskus vilkuttelemmekin taivaan suuntaan.

ihania lämpimiä muistoja, ja lapsi on todellakin auttanut omilla sanoillaan ja olemuksellaan surun yli.

Kiitos vastauksestasi.

Meillä on asiassa vielä yksi pieni ongelma.

Poismennyt oli pitkään sairaalassa ja kävimme häntä katsomassakin.

Myös tyttäremme joutui äskettäin sairaalaan vakavan tulehduksen takia ja hän saattaisi säikähtää, jos kerromme, että lääkärit eivät osanneet parantaa. Hän joutuu vielä itsekin sairaalaan tarkastukseen ja voisi olla tosi kova paikka. Tosin tämä läheisemme oli jo vanhempi ihminen eli voisimme jotenkin viitata siihen.



Olemme ajatelleet kertoa tuosta taivaasen menemistä ja sieltä katselemisesta. Tuo muistomerkki voisi mennä meilläkin läpi.

Meidän neitin isovaari kuoli joulukuussa. Toki oli jo vanha ja sinänsä kuolema odotettu. Tyttö oli silloin 2.5v.

Isovaari oli neidille tärkeä ja päinvastoin. Heillä oli joku jännä yhteys ihan pienestä pitäen.

Kävimme muutama päivä ennen kuolemaa katsomassa, silloin puhuttiin vain, että isovaari on jo vanha ja muuttaa kohta taivaan kotiin.

Isovaarin kuoltua kerrottiin, että hän on nyt mennyt Jeesuksen luokse taivaaseen. Me ollaan uskovaisia, joten tämä selitys on meille muutenkin luonnollinen. Eihän sen ikäinen vielä kuolemasta oikeasti kovin paljon ymmärrä.

Muutaman päivän päästä kuolemasta käytiin ruumishuoneen kappelissa yhdessä katsomassa Isovaaria arkussa. Olen toki itse töissä nähnyt ruumiita, joten osasin itse suhtautua tilanteeseen rauhallisesti.



Kaikkein isoin juttu tytölle oli isomummin suru ja itkeminen. Siitä puhuttiin kotona pitkään ja ihan selvästi tyttökin yritti lohduttaa Isomummia.

Hautajaiset menivät hyvin. Olin ostanut neidille pienen oman kimpun, jonka sai laittaa arkun vierelle meidän jälkeen. Oli puhuttu, että Isovaarin ruumis on arkussa. Ei meillä ainakaan niitä sen kummemmin ihmetelty.



Uskoisin, että tärkeintä lapselle on aikuisten rauhallisuus. Lapset eivät ole tottuneet aikuisten itkuun, joten kannattaa selittää, että aikuiset ovat surullisia ja sen vuoksi itkevät.



Silloin, kun tilanne tulee yllättäen, on tietenkin vaikeampi kertoa lapselle. Uskon kuitenkin, että kannattaa lapselle kertoa mahdollisimman suoraan ja luonnollisesti. Lapsi kyllä osaa kysyä kaikesta mieltä askarruttavasta.

Isäni sairasti vakavaa sairautta kolme kuukautta ja menehtyi. Kävimme usein sairaalassa. Sen kesän ja seuraavan syksyn aikana poikamme, silloin 6-vuotias, leikki paljon sairaalaleikkejä. Lääkärinlaukku oli usein esillä. Hän kävi näin läpi omaa prosessiaan läpi.

Olemme pojalle kertoneet isomummun kuolleen ja tästä asiasta on keskusteltu siltä pohjalta, että " tosi-tosi-vanhat" kuolee ja menee sitten taivaaseen, katselevat meitä pilven päältä, mutta heitä ei voi enää nähdä ja tavata.



Poika kyseli muutamia miksi kysymyksiä ja kertomisiltana tuli sitten ensimmäinen ajatus, että " kun minusta tulee tosi vanha niin minäkin kuolen?" Siihen vastasin, että näin tapahtuu sitten kun on tosi tosi vanha. Sitten alkoi kyselyt siitä kuka on nuorempi ja kuka vanhempi. Pelkäsin, että poika alkaa pohtia mummun kuolemista tai meidän vanhempien, mutta ei, me emme vielä ole tosi-tosi-vanhoja kukaan- Mummu on vanha, mutta ei vielä tosi vanha edes.



Meillä asiaan ei sotkettu lääkäriä ja oikeastaan sairauksiakaan, ainoastaan ikä. Isomummu oli jo 88v eli siinä mielessä selitys meni läpi. En tiedä miten olisin selittänyt jonkun nuoren tai lapsen kuoleman.



Hautajaiset ovat tosiaan vielä tulossa. Poika oli reilu 1v kun oli toisen isomummunsa hautajaisissa, mutta siitä tuskin muistaa mitään ja nyt pohditaan, viedäkö poika hautajaisiin vai ei. Hyvä hoitopaikka olisi siksi aikaa, mutta toisaalta - pitäisikö tilanne viedä läpi loppuun asti? Mielipiteitä?

Meidänkin perheelle asia ajankohtainen, oma setäni kuoli viikko sitten ja hautajaiset ovat parin viikon päästä. Tosin isosetä oli lapsille hyvin kaukainen, olisivatko nähneet kerran tai kaksi ja eivät takuulla muista häntä. Lapset ovat 5v ja 2v8kk.



Vielä en ole lapsille hautajaisista puhunut. Muutenkin tilanne on hankala, kuolemasta kun olemme puhuneet, on se jäänyt tasolle " vanhat tai hyvin sairaat" kuolevat ja menevät taivaaseen. Mutta nyt terve mies menehtyi sairauskohtaukseen yhtäkkiä!



Myös se, että hautajaisissa itketään, varmasti tulee hämmentämään lapsia (muistan tuon itsekin lapsuudesta). Aion kuitenkin kertoa asian niin, että ukin veli on kuollut ja ukilla on ikävä ja paha mieli.



Mielenkiinnolla luen itsekin näitä vinkkejä! -piias-

ja me tehtiin semmonen ratkaisu että ei kerrottu pojalle asiasta mitään. Otettiin lapsi mukaan koska isäni sitä toivoi, muussa tapauksessa oltaisiin mielellään jätetty hoitoon.



Pojalle sanottiin ainoastaan että mennään kirkkoon ja siellä lauletaan muuta ja jäivät isänsä kanssa vähän kauemmas istumaan.



En halunnut sanoa pojalle mitään kuolemasta, mietittiin kyllä erilaisia tapoja kertoa mutta mikään ei tuntunut oikealta. Poika ei ollut tämän isomummon kanssa kovin läheinen mutta hänellä on toinen isomummo jota tapaa huomattavasti useammin emmekä halunneet hänen sekoittavan isomummoja ja luulevan että tämä tutumpi isomummo on mennyt pois.



Vähän isommalle oltaisiin ehkä sanottu jotain mutta ainakin tämä meidän 2,5v tuntuu vielä niiiin pieneltä että ei haluttu järkyttää :(



marie

mummi kuoli vuodenvaihteessa, kävimme häntä katsomassa sairaalassa, ja lapset näkivät kuinka sairas hän oli. Sitten kerroimme, kun mummi kuoli, että hän on nyt kuollut, häntä ei enää ole, ei ole enää sairas eikä mitään muutakaan hätää enää. Hautajaisista kerroin sitten melko tarkkaan mitä siellä tehdään, kirkossa, haudalla ja muistotilaisuudessa. Hyvin meni, eikä lapsia erityisesti mietityttänyt asia sillä kertaa.



Isompi lapsista mietti kuolemaa joskus 4-5 -vuotiaana, en muista enää mistä syystä, mutta silloin ymmärsi että kaikki ihmiset kuolee joskus. Itki ehkä minuutin sitä ettei halua kuolla, ja sanoimme ettei hän kuole ennen kuin vanhana ja sairaana, ja että vanhat ihmiset eivät enää niin paljon pelkää kuolemaa.

Taivaaseen menosta en ole puhunut, koska en siihen usko, mutta poika oli kuullut sen joltain kaveriltaan, ja totesin että näin monet uskovat. Hänestä se oli ihan hyvä juttu.

Meillä pojat 2v ja pian 5v ja meillä isomummo kuoli 2kk sitten ja oli lasten kanssa läheinen, vaikka asumme suomessa ja isomummo Eestissä. Kävimme myös hautajaisissa, sinne otimme mukaan 5v pojan koska pienempi olisi ollut levoton ja niin olisi ollut meillekin vaikea joten hän oli hyvässä hoidossa. Isompi poika myös kyseli paljon ja aina yritimme vastata kysymyksiin, Eestissä on tapana että arkku on auki hautajaisten aikana joten kävimme pojan kanssa hyvästelemässä isomummon, silitimme päätä, myös poika ihan vapaa ehtoisesti ja poika oli vielä piirtänyt kortin isomummolle, laittoi sen arkkuun mukaan sekä myös pienen kukkakimpun, mikä oli musta ihanaa. Hän itki hautajaisissa mutta ymmärsi että isomummo oli jo vanha, 81v ja sairas. Hän sai 2 viikkoa ennen kuolema aivoinfarktin ja halvaantui, mutta sairaana poika ei ehtinyt nähdä häntä, mutta onneksi jouluna näki ja sillon isomummo oli kunnossa vielä, joten pojalla on kiva muisto hänestä. Meillä on kotona isomummon kuva ja aina välillä hän kysele hänestä mutta ei enää paljon. Mutta haudalle hän halua tulla mukaan ja laittaa kynttilän kun menemme pääsiäisenä Eestiin, ollaan siitä puhuttu hänen kanssaan.

Meillä isäni kuollut ennen lasten syntymää. Hänestä emme ole paljoa puhuneet, mutta nyt jokin aika sitten pääsimme käymään hänen haudalla ja kerroin isästäni paljon lapsellemme (tai lapsillemme, pienempi ehkä kuunteli). Kuoleman kanssa isompi (3.5 v.) on joutunut aiemmin tekemisiin, kun serkkuni - aikuinen, ei eläkeikäinen mies - kuoli. Olimme hautajaisissa ja sitä ennen kerroin hänelle, mitä hautajaisissa tapahtuu ja kuinka ihminen kuolee - tai kuinka tässä tapauksessa. Hän oli ollut sairaalassa vuoden ja selitin, että hän oli niin sairas, ettei lääkäreillä ollut lääkkeitä tai hoitokeinoja. Ja saman selityksen kerroin sittemmin isästäni. Olen myös kertonut, että vanhat sekä sairaat ihmiset ovat yleensä niitä, jotka kuolevat. Onnettomuuksista en ole puhunut. Ja meillä kuollut laitetaan arkkuun ja arkku kuoppaan. Tämä kuoppa siksi, että lapsi on kohdannut ennen ihmis-kuolemaa eläinkuolemia, joissa eläin laitetaan kuoppaan tai hänelle on asia näin kerrottu (mm. tuttujen lemmikkejä, jotka lapsi on tiennyt). Olemme myös kertoneet, kuinka kuolemassa ihminen /eläin ei enää tunne mitään ja kaikki kipu on poissa. Välillä keskustelemme asiasta ja sitten menee pitkääkin, ettei asiaan palata. Mutta esim. isäni kohdalla, kun kerroin sairaudesta ja kuolemasta, lapseni sano: " Niin kuin se sinun serkku." Enkä ole huomannut, että asia häntä vaivaisi tai pelottaisi ja koskaan en ole jättänyt vastaamatta tai kierrellyt vastauksessa, parhaani mukaan olen koettanut kertoa lapsen ymmärryksen tasolla. Meillä kuolema on muutenkin tavallaan mukana elämässä, lapsi näkee eläimestä lihaksi ja ruuaksi -ketjun kotonaan.



Edesmenneistä isovanhemmista olen kuullut ihania nimityksiä mm. taivaspappa ja lapsen tuntemat isovanhemmat ovat mukana elossa pilvenreunalla istuskellen. Me emme ole näitä juttuja puhuneet, koska ne iovanhemmat, joihin lapsella on kontakti tai lapsi tuntee/on nähnyt/tietää, ovat elossa. Saa nähdä sitten, kun lapsen tuntema henkilö kuolee.

Ajatelkaapa, jos sitten käy niin onnettomasti, että jompikumpi lapsen vanhemmista kuolee -> toisesta tulee petturi lapsen silmissä.



Tai mitä jos päiväkotikaverilta kuolee vanhempi. Kaverilla on jo muutenkin vaikeaa ja sitten kaverit väittävät, että vain vanhat kuolevat...



Tai mitä lapsenne ajattelevat saatuaan muualta tietää, että myös kaverin äiti/sisko/vauva tms on kuollut. Miten sen sitten lapsellesi selität??

Kyllä tuotakin on ajateltu, mutta tarvitseeko 3-vuotiaan todella tietää jo kaikki maailman ikävimmät asiat? Itselläni oli lapsena niin suuri kuolemanpelko, että vielä kouluikäisenä usein itkin iltaisin pelätessäni kuolevani, sitä en todella soisi lapselleni ennenkuin on ihan pakko.



Tottakai onnettomuuksia tms. voi sattua ihan lähipiiriin tai muuten nuori henkilö kuolla, mutta mielestäni se on sen ajan murhe, jos sellaista sattuu. Todennäköisyys on paljon pienempi kuin siihen, että vanha ihminen kuolee.

Jarkon_mami:

Kyllä tuotakin on ajateltu, mutta tarvitseeko 3-vuotiaan todella tietää jo kaikki maailman ikävimmät asiat? Itselläni oli lapsena niin suuri kuolemanpelko, että vielä kouluikäisenä usein itkin iltaisin pelätessäni kuolevani, sitä en todella soisi lapselleni ennenkuin on ihan pakko.

Tottakai onnettomuuksia tms. voi sattua ihan lähipiiriin tai muuten nuori henkilö kuolla, mutta mielestäni se on sen ajan murhe, jos sellaista sattuu. Todennäköisyys on paljon pienempi kuin siihen, että vanha ihminen kuolee.

Me olemme kertoneet kuolemasta koiran kautta. Minulla oli aikanaan ihana koira, joka kuoli päivää sen jälkeen, kun tein esikoisesta positiivisen raskaustestin. Esikoinen rakastaa tätä koiraa, vaikkei koskaan ole sitä tavannut. Kuolema-teema on käsitelty alunperin siis koiran kautta. Koiramme oli vanha ja kuoli siksi (oli sillä sairauskin). Koira on haudattu - äitini halusi - eläinten hautuumalle. Eli olen pystynyt kertomaan nämä " perusasiat" .

Sittemmin olen kiittänyt luojaani tai mitä ties, että asia tuli käsiteltyä koiran kautta. Kuolema ei siis ollut ihan tuntematon käsite, kun suuri suru iski. Sukulaisemme vauva kuoli heti syntymänsä jälkeen, itsekin olin silloin viimeisillään raskaana. Suru oli suuri. Todella suuri. Itse itkin kovasti. Ja samalla piti selittää 3½v:lle vauvan kuolema. Ja se, voiko meidän vauva kuolla tai hän itse... Ja miksi tuo vauva kuoli, mihin se meni, ja pitääkö nyt enkelit siitä huolta, kuka sitä syöttää, missä sen sielu on jne. jne.

Sen jälkeen olemme olleet myös onnettomuudessa, jossa ohikiitävän hetken luulin, että kuopus on kuollut, kun en kuule hänen itkuaan. Onneksi mitään ei sattunut. Mutta esikoinen näki paniikkini ja tietää, että luulin näin.

Meidän lapsille ei siis vakuuteta, että vain vanhat ja tosi sairaat kuolee. Mutta meillä kerrotaan, että yleensä vain vanhat ja tosi sairaat kuolee. Meillä kerrotaan, että ilmeisesti hän tulee elämään vanhaksi. Ja sanomme, että uskomme ja toivomme, että saamme elää niin vanhoiksi, ettemme enää jaksa elää. Mutta ikinä ikinä en sano, että nuoret/lapset/aikuiset ei voi kuolla.

Meillä on tämän jälkeen vielä kuollut läheinen setäni. Esikoisella oli häneen jokin mystinen meille muille näkymätön yhteys. He eivät monta kertaa nähneet, mutta silti tämä setäni oli lapselle hyvin tärkeä. Kun setä kuoli, oli lapsi 4½v. Kysymyksiä tuli taas tulvimalla. Miksi setä kuoli, miksi hän oli sairas, mihin sielu meni, voiko se juuttua meidän talon kohdalle, mihin ruumis pannaan, mikä on polttohautaus. Vastasin kaikkiin tuhat kertaa. Pyysin lapselta, ettei päiväkodilla/mummolassa kovin pohdi kuolema-juttuja, minun kanssa voi pohtia. Minä vastaan kaikkiin kysymyksiin ja niin monta kertaa kuin hän haluaa.

Selitimme myös, että monet ihmiset kavahtavat keskustelua kuolemasta. Olemme myös yirttäneet selittää, mitä tarkoittaa nukkua pois (ettei lapselle tule kammoa nukkumista kohtaan) ja muut kuolemiseen liittyvät sanonnat.

Olemme yrittäneet tehdä kuolemasta mahdollisimman läpinäkyvän. Vailla mystiikkaa ja vaiettuja asioita. Kerromme asiat, kuten me uskomme. Mutta muistan myös kertoa, etteivät kaikki usko sielun ylösnousemiseen ja taivaaseen. Vastaan vain lapsen kysymyksiin, en kerro laveammin, vaan lapsi saa halutessaan pyytää tarkennuksia. Minusta on upeaa, että olemme käsitelleet asian jo nyt. Ennen kuin sattuu sellainen kuolemantapaus, että itse tai mieheni ei pysy kasassa. Lapsen on helpompi ymmärtää, miksi vanhemmat on surullisia. Kuin jos se tulisi ihan yllättäin.

Samalla lailla olemme pyrkineet toimimaan elämän toisessa päässä eli syntymässä/raskaudessa, raskaaksitulossa ja muussa. Kerromme asiat kuten ne ovat, lapsen ikätasolle sopivasti. Eli sen mitä lapsi kysyy, siihen vastaamme.

Minä uskon vahvasti, että kuolemanpelko voi johtua myös siitä, ettei asiaa käsitellä loppuun asti. Ja että lähes kaikilla lapsilla on jossain vaiheessa kovakin kuolemanpelko. Muistan sen itseltänikin. Samoin pelkäsin sotaa kovasti. Kumpikin asia sellainen, jota ei käsitelty perheessämme. Ei ilmeisesti koettu tarpeelliseksi.

Pitkä sepustus. En tiedä, oliko kenellekään kovin hyödyksi. Tyhjensinpä vain taas kerran omaa päätä ja tuntojani.

Maiv, otan osaa.



Kertokaa rehellisesti ja realistisesti lapsellenne kuolemasta ja hautajaisista. Toki lapsen kehitystaso huomioon ottaen. Lapsi suree omalla tavallaan ihan kuin aikuinenkin. Surua ja itkua ei tarvitse häneltä piilotella, vaan ne voi selittää ja lapsella voi olla tarve itselläkin itkeä.



Meillä kuoli lapsen mummi tammikuussa, kun lapsemme oli 2 v. Hän kyseli mummia ja kerroimme mummin kuolleen. Kuoleman selitimme vain niin, että mummi ei enää puhu eikä syö eikä voi tulla käymään. Olimme saaneet ohjeen, ettei saa sanoa, että mummi lähti pois tms. Lapsi voi muuten ruveta pelkäämään, että pois lähtevä äiti ei enää tulekaan takaisin.



Hautajaisissa lapsi oli mukana ja laski oman pienen kimppunsa mummille meidän kanssamme. Meillä oli lapsen hoitaja mukana kappelissa, hän ei ihan loppuun asti jaksanut, vaikka tosi pitkälle jaksoikin istua äidin sylissä. Kirjoja tai muuta hiljaista viihdykettä suosittelen myös.



Selitin moneen kertaan etukäteen hautajaisia ja miten siellä on arkku, pappi puhuu, lauletaan, ja lasketaan kukat. Arkkua käytiin kappelissa koskettamassa, sillä olimme hyvissä ajoin paikalla.



Mupsi

meillä ei ole ollut kuolemaa taikka hautaijaisia vielä toistaiseksi pojan elinaikana (kohta 4 vuotta) mutta Leijona kuningas piirrettyä katsottaessa muutama viikko sitten asia tuli ajankohtaiseksi.



Siinä selitin sitä Simban isän kuolemaa ja kuinka siitä ei enää herää leikkimään ja se surettaa sitä Simbaa ja muita leijonia ja Mufasan tunteneita, sillä niillä on sitä ikävä. Myöhemmin kuin Mufasa ilmestyi Simballe pilvimuodostumana, selitin että isä on aina Simban ajatuksissa ja mukana, meni se minne tahansa, ja sen äänen muistaa ja kuulee mielessään, ja ne asiat mitä ne puhui ja teki yhdessä. Että vaikka Mufasalle tulikin niin iso pipi että se kuoli eikä voi leikkiä enää, niin ne asiat mitä tapahtui sitä ennen ei häviä mihinkään, ne säilyy muistoissa etc.



Ei siitä sen kummempaa traumaa tuntunut tulevan, aika näyttää että miten " pätevä" tämä lähestymistapa on kun sattuu oikea kuoleman tapaus.

jonka rakas vaari kuoli yllättäen viime kesänä. asiasta kerroimme niin että " vaari kuoli koska oli kovasti sairas. niin sairas että edes lääkärit eivät voineet auttaa." sitten yhdessä pohdittiin mitä vaarille sitten tapahtuu. tyttö itse päätteli asian niin että " vaarista tulee tähti ja aina ku tähtiä näkyy voidaan vaarille vilkuttaa" ja näin on myös tehty. hautajaisista kerroin että se on vaarin muistojuhla ja hautausmaalle tulee kivi jossa on vaarin nimi ja aina kun haudalla käydään voi vaarille supattaa omat tärkeät jutut. nyt kun pääsiäinen lähestyy tuli meidän neidille mieleen että ei voi vaarille käydä virpomassa. sitten tyttö kysyi voiko haudalle käydä viemässä virpomisoksan. lupasin että voi näin tehdä ja tyttö on kovin tyytyväinen että saa sen tehdä.



mielestäni lapsille pitää jotain kertoa (mitä pitää kertoa on sitten se vaikea osuus) kuolemasta ja mitä sen jälkeen " tapahtuu" . vaikea asia on aina lasten kohdalla. tsemppiä siis kaikille jotka asian kanssa pähkäilevät.

Jarkon_mami:

Kyllä tuotakin on ajateltu, mutta tarvitseeko 3-vuotiaan todella tietää jo kaikki maailman ikävimmät asiat? Itselläni oli lapsena niin suuri kuolemanpelko, että vielä kouluikäisenä usein itkin iltaisin pelätessäni kuolevani, sitä en todella soisi lapselleni ennenkuin on ihan pakko.

Tottakai onnettomuuksia tms. voi sattua ihan lähipiiriin tai muuten nuori henkilö kuolla, mutta mielestäni se on sen ajan murhe, jos sellaista sattuu. Todennäköisyys on paljon pienempi kuin siihen, että vanha ihminen kuolee.

Arvaa muksun lähipiirin reaktiot kun 4-vuotiaan isä kuoli! Entäs ne puoliorvon lapsen! Sai kuulla mm. että valehtelee! Törkeetä!

Puhun lapsen kanssa kuolemasta myös muiden pk-kavereiden kuullen, jos lapseni haluaa tai kysyy. En salaa sitä, että kuka tahansa voi kuolla.

Olemme puhuneet mm. siitä, kuinka kuolleen iho on kylmä (näki isänsä arkussa ja kosketti). Olen kertonut myös että kuollut ihminen poltetaan.

Omat läheiseni ovat kuolleet vasta kun olen ollut niin iso, että olen ymmärtänyt asian, vanhemmat sukulaiset ovat kuolleet jo ennen syntymääni tai ollessani ihan vauva.



En mielestäni ole valehdellut silti lapselle (arnican kommenttiin) vaan lähinnä jättänyt kertomatta, että myös nuoret ja lapset voivat kuolla. Tulee nuoremman kuolema esiin välillä esim. lasten saduissa (prinsessat ja muut) eikä sitä muutenkaan peitellä jos jotain tapahtuisi oikeassa elämässä, mutta en nähnyt vielä mitään syytä kertoa asiasta koko laajuudessaan. Hamun kommentti siitä, että kuolemanpelko voi johtua siitä, että asiasta ei puhuta, voi olla ihan totta. Meillä ei pahemmin puhuttu. Pääsin omasta kuolemanpelostani oikeastaan vasta sitten kun tutustuin uskovaisiin nuoriin ja heidän käsitykseensä asiasta. Meillä ei uskonto ollut mitenkään oleellinen asia kotonani.



Täytyy miettiä näitä kommentteja, ovat olleet todella hyviä. Ja meillä on Hamu (aiheeseen liittymättömästi) puhuttu kyllä lapsen tasolle sopivasti vauvoista (paras kaveri saa näinä päivinä pikkusisaruksen) eikä puhuta haikaroista =) Siitä on vain helpompi puhua kuin kuolemasta.