Muilla " traumoja" synnytyksestä?

sanotaan näin, että aika on jo vähän kullannut muistoja, mutta silti en haluaisi enää alakautta synnyttää :(



Supistuskivut sekä ponnistuvaiheen kivut vielä kesti, mutta kun n. tunti ennen ponn.vaihetta tuli sanoinkuvaamaton kipu, johon oikeasti luulin kuolevani, niin sitä en enää halua kokea uudestaan... Ja jollei sairaalan ainoa päivystävä lääkäri olisi ollut sillä hetkellä leikkauksessa, oli mieskin melko varma, että minutkin olisi leikattu - olivat kätilöt kuulema näyttäneet hieman sille X) Tiedä sitten... Mutta ponn.vaihe kesti lopulta 56min, ja lapsi syntyi imukupin avulla.



Koko synnytyksen kesto oli n. 17h, mikä lie tavallista ensisynnyttäjälle. Tosin oksensin siitä reilut 10h, eli olo oli aika kamala muunkin kivun ja väsymyksen keskellä.



Repeämiä ei varsinaisesti tullut, vain väliliha leikattiin. Sekin haava parani tosi hyvin ja nopeasti (varmaan auttoi, kun tosi tosi usein sitä suihkuttelin?), mutta nyt on tullut sitten em. kivun lisäksi pelko, että entä jos ensi kerralla paikat repeääkin ihan kunnolla...



Ja ikävin juttu oli häntäluun murtuminen (tai jotenkin muuten meni " vinksalleen" ), enkä ekaan kuukauteen istunut juuri ollenkaan. Mm. autolla ajamisesta ei voinut edes haaveilla. Toisen kk:n aikana alkoi hieman helpottamaan, mutta vaikka n. 3,5kk on jo synn. kulunut, niin edelleen häntäluu on päivittäin kipeä, etenkin pitkän istumisen jälkeen. Voi kipuilla kuulema jopa 6-12kk! Ja niinpä olen esim. ratsastuksenkin joutunut jättämään hetkeksi... Juu, pieni suru tuo ratsastus, mutta voinet kuvitella, miltä tuntuu hormonimyllerryksessä kotona opetella imetystä, kun et voi istua kunnolla... Niinpä imetin 90% sängyssä kyljellään... Ja hankaloittihan se muutenkin kuin imetyksen osalta tätä uuteen elämään ja vanhemmuuteen tottumista.



Kaiken tämän lisäksi huvittavaa on, etten pelännyt OLLENKAAN synntystä, kun saliin astelin. Pelko noiden asioiden tiimoilta iski vasta synn. jälkeen. Salin mennessä olin oikein hyvällä mielellä ja suoraan sanoen innolla odotin koko tapahtumaa - sektio ei käynyt vaihtoehtona silloin mielessänikään. Nyt todella toivon, että jos/kun toista lasta alan odottaa, saisin suunnitellun sektion... Riskinsä ne on tietysti siinäkin... No, täytyy varmaan harkita pelkopolia tai jotain, jos/kun sen aika tulee.



Mutta onneksi siitä " palkintona" on tuo pieni tuhiseva poika, ei siitä muuten varmaan hengissä olis selvinnyt...



Terkuin Pi-Ki, jonka synnytys meni vielä suht' OK, mutta silti pelkää...

Mutta tunnen yhden äitin joka on joutunut käymään saman läpi.



Oleko käynyt kätilön kanssa synnytyksesi läpi? Jos tunnet noin voimakkaasti synnytystapahtumaa kohtaan suosittelen että soitat synnärille ja käyt kaiken läpi yhdessä kätilön kanssa joka oli sinulla apuna.



Synnytys on voimallinen tapahtuma ja monesti äiti ei omastamielestään ole pysynyt ajantasalla siitä mitä missäkin vaiheessa tapahtuu. Tämä oman itsensä hallitsemattomuus on suurin pelkoja aiheuttava tekiä synnytyksessä.



Fyysiset " haitat" valitettavasti kuuluvat synnytykseen, kuin myös keisarileikkaukseen. Jollekkin äidille ei ole mitään väliä sillä repeääkö alapää kunhan ei vain leikata, toiselle taas toisin päin.



Sinulla on oikeus hakea selvitystä jos tunnet että sinua on kohdeltu väärin synnytyksen aikana. Oma vartalo ei ole enään sama kuin ennen, muutos on suurin ensimmäisen raskauden jälkeen.



Minulla meni aikaa hyväksyä (en ole hyväksynyt vieläkään täysin) että en palaa enään entiselleni. Suurimman muutoksen kehooni toi itse raskaus. Olen täynnä syviä raskausarpia rinnoista polviin saakka. Tiedän että arvet vaalenevat mutta eivät koskaan katoa, joten koitan opetella elämään niiden kanssa.



En missään nimessä halua väheksyä tuntemuksiasi. Päällimmäisenä minulle nousipintaan tunne että olet pettynyt itseesi koska et taistellut loppuunasti päätöksestäsi sektion suhteen vaan suostuit alateitse synnytykseen.



Toivon sinulle kaikkea hyvää, toivottavati tuosta olisi jotain apua sinulle.



T: Ull-Maij + vaavi

Eli kun olin ensisynnyttäjä ja synnytys kesti 1,5 tuntia supistuksineen kaikkineen, se oli ihan iisiä ;) (niin helppoa kun tuo nyt voi ilman mitään kivunlievitystä olla)

Ponnistusvaihe kesti 20 min ja koko ajan sattui niin... (tiedätte varmaan), ja kätilö oli tyly kuin mikä.

No, kun olin synnyttänyt niin pikaisesti, ei kohtu ehtinyt mukaan, eikä supistunut, kätilö 6 tunnin aikana paineli kohtua pari kertaa tunnissa todella lujaa, enkä saanut edes ilokaasua, kiljuin kivusta. Kun vuoro vaihtui antoi uusi kätilö ilokaasua eikä ollut läheskään niin kovakourainen saati tyly. Kun lopulta pääsin osastolle, olin kuin hakattu. Ja eihän se siihen loppunut edes se painelu. Joka päivä uudestaan. Kai tätä muillakin, mutta menetin synnytyksessä verta enemmän kuin laki sallii hgb tippui 150 -> 98 ja sain verensiirron. Kävelemään saati istumaan en pystynyt kuin kuukausi synnytyksen jälkeen, koska vaikka ehtivät leikkaamaan välilihan, oli syvemmällä myös repeämä, joka selvisi vasta jälkitarkastuksessa. Ja leikkaushaava repesi pienesti myös reunastaan. Vieläkin tekee hiukan kipeää, jos kauan istuu paikallaan ja siitä on jo 7 kk aikaa...

Ja kaksi viikkoa kun oli synnytyksestä kulunut, alkoi sattua mahaan, kävin tarkastuksessa ja totesivat kohdussa olevat hyytynyttä verta, joka ei tule ulos. No sitten suoritettiin kaavinta ( sama mikä tehdään abortissa JA AINA NUKUTUKSESSA!!!!) minuapa ei nukutettu ja kysyin lääkäriltä että puuduttaako edes niin nauroi vain.. Tämän jälkeen vielä painettiin kohtua nyrkein, meinas taju lähteä oli sen verran kova toimenpide, itkuhan siitä pääsi. Sain vielä lääkkeet joilla supistetaan kohtua. Kyllä pientä ihmistä rääkättiin.

Sitten ne vielä synnytyssalissa kehtasivat sanoa että ens kerralla ota vilttejä mukaan autoon, koska se syntyy sinne kun tulee viel nopeammin. Joo, mä en taida enää synnyttää ikuna..

Kiva jos jaksoit lukea.

Minäkään en alunperin pelännyt synnytystä yhtään vaan odotin sitä ihan tyynesti ja rauhallisesti ja uskoin että kaikki menee hyvin jne.



Eka synnytys käynnistettiin raskaushepatoosin vuoksi. Käynnistykseen meni pari päivää, synnytys kesti 21 h 20 min ja ponnistusvaihe 26 minuuttia. Avautumisvaihe meni ihan suhteellisen hyvin ja normaalisti, mutta ponnistusvaiheessa lapsi ei suostunut syntymään ja sikiön asfyksian vuoksi oltiin melkein puolimatkassa hätäsektioon kun sitten saatiin lopulta vedettyä imukupilla kauhealla kiireellä. Läsnä oli porukkaa kuin pipoa: gynekologi takapäivystäjineen, lastenlääkäri, anestesialääkäri, pari kätilöä, labrahoitaja jne... Episiotomia tehtiin mutta siitä huolimatta repesin aika pahasti ja alapään paranemiseen edes kutakuinkin istuttavaan kuntoon meni toista kuukautta. Synnytys oli kamala, mutta siitä huolimatta en saanut siitä mitään hirvittäviä henkisiä traumoja vaan olin valmis synnyttämään toisen alakautta koska ajattelin että toinen on aina helpompi kuin ensimmäinen.



Myös toinen synnytys käynnistettiin hepatoosin vuoksi. Käynnistykseen meni vähän toista vuorokautta. Avautumisvaihe kesti kaiken kaikkiaan 18 h 30 min ja meni alkuun kohtuullisesti mutta sitten alkoi kauhea vasempaan jalkaan säteilevä kipu joka oli aivan infernaalinen. Sain epiduraalin useamman kerran, paracervikaalipuudutuksen, Aquarakkuloita, Morfiinia, Ilokaasua,... ja mikään muu ei auttanut kuin jalan pitäminen suorana hieman. Sitten alkoi ponnistusvaihe. Yritettiin ensin jakkaraa mutta siitä ei tullut mitään koska minä halusin pitää jalkaa suorana tuon kivun takia. Minut kammettiin väkisin sänkyyn ja kätilö väänsi jalan väkisin koukkuun ja minä kampesin sitä suoraksi ja huusin kivusta. Lopulta minut sidottiin telineille jalat koukkuun enkä voinut muuta kuin huutaa. Ponnistusvaihe kesti 2 h 31 minuuttia ja koko sen ajan vasempaan jalkaan sattui ihan sairaasti, niin kovaa etten ollut ikinä (siihen saakka) kokenut mitään kamalampaa. Lopulta ipana vedettiin imukupilla ulos ja jalkakipu hellitti välittömästi. Myöhemmin totesin itse että imukupin jälki oli lapsen päässä ihan toisella sivulla. Jalkani ei toiminut kunnolla seuraavaan kahteen kuukauteen vaan onnuin enkä pystynyt kävelemään kunnolla. Johtopäätökseni oli se, että lapsen pää oli synnytyskanavassa ihan vinossa mistä syystä se painoi obturatorius-hermoa ja se aiheutti tuon jalkaan säteilevän kivun ja halvauksen pariksi kuukaudeksi. Sairaala oli sitä mieltä että synnytyksessä ei ollut mitään poikkeavaa.



Toisen synnytyksen jälkeen kärsin synnytykseen liittyvistä painajaisista toista vuotta. En voinut kuvitellakaan synnyttäväni enää ikinä. No, jotenkin vuodet tekivät tehtävänsä ja päädyimme yrittämään vielä kolmatta. Edelleenkin olin sitä mieltä että jos kolmannen teenkin niin vaadin ehdottomasti sektion. Odotusaikana puhuin äitiyspolilla edellisistä synnytyksistä ja peloista useampaan kertaan. Suhtautuminen oli lähinnä sellaista että " eihän sinulle nyt enää kolmatta vaikeaa synnytystä voi tulla" ja " kyllä kaikki varmaan menee tällä kerralla ihan hyvin" . Sektiotoiveeni tyrmättiin ja minulle luvattiin kaikki mahdollinen seuraavaan synnytykseen: saisin kaikki mahdolliset kivunlievitykset, koetetaan kaikkia mahdollisia asentoja, synnytetään jakkaralla, kontallaan, jne...



Kolmannessa raskaudessa minulle ei tullutkaan hepatoosia. Kontrollissa viikolla 39 lapsen painoarvio oli 3900 g (edelliset olivat syntyneet 3500 grammaisina) eikä pienintäkään merkkiä että lapsi aikoisi syntyä lähiaikoina. Gynekologi oli sitä mieltä että seuraava kontrolli viikolla 41 ja minä menin paniikkiin: vaadin että tehdään joko sektio tai käynnistetään mutta en suostu synnyttämään yli nelikiloista alakautta enkä siis odottamaan viikolle 41! Sektioon ei suostuttu mutta käynnistämään sentään lopulta suostuttiin kun en suostunut lähtemään minnekään. Käynnistystä tehtiin yli 3 vrk ennen kuin synnytys pikkuhiljaa käynnistyi. Avautumisvaihe, 9 h 45 min meni jälleen ihan normaalisti. Sain epiduraalin, hengittelin ilokaasua ja istuskelin jumppapallon päällä uskoen että tällä kertaa synnytykseni menee " ihan normaalisti" .



Kun kätilö sitten totesi että kohdunsuu oli täysin auki ja ponnistusvaihe voisi alkaa niin samantien tuli gynekologipäivystäjältä käsky: " sänkyyn selälleen varmuuden vuoksi koska edelliset synnytykset ovat olleet niin vaikeita ettei voi riskeerata mitään! Olin tyrmistynyt: Kaikki ne lupaukset tuoleista, jakkaroista ja konttausasennoista haihtuivat ilmaan ja minut sidottiin taas niihin telineisiin. Minua ei ponnistuttanut yhtään, mutta alkoi sattua yhä enemmän. Ponnistusvaihe kesti 2 h 55 min ja sen kuluessa tulin yhä kipeämmäksi niin että lopussa olin kivun vuoksi osan aikaa tajuton ja leijailin mielessäni jossain yläilmoissa ja katselin touhua ulkopuolelta epäillen olevani kuollut tai nukutuksessa (ruumiistairtautumiskokemus ja minä en TODELLAKAAN ole taipuvainen mihinkään yliluonnolliseen). Olin täysin desorientoitunut kuvitellen välillä olevani leikkaussalissa ja välillä että vauva on jo syntynyt, puhuin sekavia ja mieheni kertoi myöhemmin että luuli minun kuolevan. Jälleen minua oltiin kiikuttamassa kiireellä hätäsektioon, takapäivystäjä oli kutsuttu paikalle jne., mutta sitten lapsi saatiin kuitenkin jollain ihmeen kaupalla ulos imukupilla.



Tämän viimeisen synnytyksen jälkeen, josta on siis aikaa 2,5 vuotta, en ole edelleenkään päässyt irti hirvittävästä synnytyspelosta. Ensimmäiseen vuoteen en uskaltanut harrastaa seksiä ollenkaan, koska pelkäsin että tulisin vahingossa raskaaksi. Neljäs lapsi voisi periaatteessa olla meille ihan toivottu, mutta synnyttämistä en voi kuvitellakaan enää kestäväni. Pelkään oikeasti että joko minä tai vauva kuolisi seuraavalla kerralla.

Itse en varmasti voi verrata sinun kokemiasi juttuja ja omaa kokemustani. Synnytykseni oli helppo, sain 2-asteen repeämän joka vaivasi 3-4 viikkoa mutta on nyt parantunut ym. Eli mitään traumoja minulle ei ole jäänyt.



Kuitenkin tunnen olevani jotenkin tosi rupsahtanut ja epähaluttava. Hävettää kulkea kotona alusvaatteissa tai alasti jos mies näkee kun paikat roikkuu ja repsottaa. Olen siis ollut mielestäni aina " ruma" joten ihmettelenkin tätä kummaa häpeää; luulisi nyt ettei tässä ole paljoa menetettävää ollut alunalkaenkaan! ;) Mutta silti tuntuu, ettei kehtaa.



Luulen, että näiden imetyshormonien myllerryksessä ainakin osa tällaisista tunteista on täysin normaaleja; luonto pitää huolen siitä ettei tule heti uudelleen raskaaksi että elimistö ehtii toipua. Toki toisilla toipuminen tässäkin mielessä käy nopeammin. Mutta meillä " hitaammilla" luonto auttaa meitä nyt keskittymään tähän vauvaan ja äitiyteen täysillä ja uskon ja toivon, että jossain vaiheessa oma kroppa alkaa taas tuntua omalta ja normaalilta, kaikesta huolimatta.



Jaksamista ja anna itsellesi aikaa!



Nummuli ja typy 3,5kk

Mulla on kyllä lisäksi ihan sama kuin tuo sun juttu: Hävettää oma itse synnytyksen jälkeen. Tuntuu (ja onkin) todella rupsahtanut olo ja varmaan voi arvatakin että seksiä ei ole.



Ensimmäistä kertaa elämässäni inhoan itseäni voisi jopa sanoa että halveksun. Olen kuin toise n henkilön ruumiissa.



Nänä fiilikset vaan tästä ulkoisesta olemuksesta, puhettakaan fyysisistä haitoista. Alkaa tuntumaan siltä, että pitäisi puhua jollekin asiasta, kaikkea kun ei voi liikunnalla ja ruokavaloilla korjata.......



Aia ja vauva 3kk

Täällä kyllä ollaan ihan sitä mieltä etten koskaan varmaan enää synnytä alakautta. mutta eihän koskaan saa sanoa ei koskaan.



eka synty suunnitellulla sektiolla ja tää toinen sitten 2päivää kestäneitten suppareitten jälkeen alakautta ..ja ihan painajaismaista oli...

Eka synnytys sujui normaalisti alakautta ja kesti 18h. Olin hirvittävän kipeä ja muistissa on monia pimeitä kohtia (taju pois?). Silti olin iloinen, että sain synnyttää näin. Opiskeluaikana olin seuraamassa sektioita ja jo silloin ajattelin etten ikimaailmassa halua tuota itselleni! Toinen raskauteni oli vaikeampi jo odotusaikana ja pelkäsin vaikeuksien jatkuvan loppuun saakka ja joutuvani pelkäämääni sektioon... Ja niinhän siinä kävi, kiireellinen sektio virhetarjonnan vuoksi. En ollut uskoa korviani, kun 12h yrittämisen jälkeen tämä minulle ilmoitettiin. Yritin viimeiseen asti anella, että minä yritän vielä... Itkin koko leikkaukseen valmistelun ajan ja leikkausajan samaten, eivät meinanneet saada spinaalipuudutusta laitettua itkultani. Tuntui, että tämän on pakko olla pahaa unta josta pian herään. Olo oli toimenpiteen jälkeen hyvin tyhjä, koko homma tuntui jääneen kesken, en ollut synnyttänyt oikeasti vaikka ihana vauva oli sylissäni.



Alatiesynnytyksestä toivuin nopeasti muutamassa viikossa, sektiosta toipuminen vei yli 4kk. Kolmas lapsi olisi hieno asia, mutta en ehkä uskalla siihen lähteä sektion pelossa. Joillekin tehdään pelkosektioita, minulla se on sektiopelko...

koko raskausaika esikoista odottaessani oli vaikea ja arvatenkin myös synnytys..käynnistettiin raskausmyrkytyksen takia ja kesti monta tuntia,ponnistusvaihe yli 2t ja olin myös jo jossain muualla kuin tässä maailmassa..vaikka tehtiin välilihan leikkaus,repesin silti.kun vaavi lopulta syntyi,luulin että oli kuollut..järkyttävä hetki kun ei itkenyt eikä hengittänyt..vietiin nopeasti pois..mutta jonkun ajan kuluttua tultiin sanomaan että kaikki on jo hyvin.kätilö kysyi että jäikö mulle kammo tästä synnytyksestä..kun sain vauvani syliin,sanoin vaan ettei jäänyt,sillä halusin vaaville myös sisaruksen ja olin päättänyt kestää kaiken vielä kerran...

kun esikoinen oli 5kk,sain ilokseni huomata että olin taas raskaana.en pelännyt odotusaikaa,enkä synnytystä.ja hienoa oli että tällä krt raskaus sujui ongelmitta ja synnytys oli ihan erilainen.ainahan se kivuliasta on,muttei voinut verratakkaan ensimmäiseen.ja nyt on kaksi tervettä lasta.niin erilaisia ne raskaudet ja synnytykset voivat olla.

Luin kirjoituksesi. Jännä kuulla jostain muustakin, jolle on käynyt samoja asioita kuin itselleni. Minäkin synnytin varsin nopsasti esikoiseni, esim. ponnistusvaihe kesti vain 9 minuuttia ja kohdunsuu aukeni tunnissa. En saanut kivinlievitystä enkä sitä oikein kaivannutkaan, vaikka kivut olivatkin kovat. Synnytyksen jälkeen olin elämäni kunnossa ja halusin kävellä osastolle.



Matkalla osastolle tipahdin täysin kaksinkerroin kivusta. Kun minut viimein saatiin osastolle, seurasi elämäni karmeimmat kolme tuntia. Kivut olivat ihan kamalat, kätilöt yrittivät saada kohtua tyhjenemään, osastolla oli pienoinen paniikki. Verta vaan tuli solkenaan.



Lopulta lääkäri saatiin paikalla, tilanne saatiin hallintaan ja sain kunnon kipulääkityksen ja tipan. Sen jälkeen ei sitten missään vaiheessa enää kipuja tullutkaan eli ei mitään jälkisupistuksia. Sain kuulemma kaiken kerralla...Olivat sen verran tehokkaita, että 4 viikkoa synnytyksestä kohtu oli gynen mukaan kuin en olisi koskaan synnyttänytkään...



Minulle kerrottiin, että jos noihin koviin jälkipolttoihin on taipumusta, niillä on tapana pahentua seuraavien synnytysten myötä. Se hieman jännittää, minä (eikä mieheni, hän pelkäsi puolestani kuollakseen) en halua niitä enää koskana kokea.



Onko muilla ollut vastaavia kokemuksia vai onko tämä tosiaan niin harvinaista?