Uhmaikäisen äidiltä lähdössä järki -hyvät vinkit jakoon!
2v2kk lapsellamme on alkanut uhmaikä toden teolla. Joka päivä tulee konflikteja ja yleensä putkeen vaikka kuinka monta. Aamu alkaa usein jollain känkkäränkkä-meiningillä ja jatkuu niin, että MINÄ ITSE! ja EI! vaan kaikuu. Kun lähdemme aamulla töihin/hoitoon (olen lapsen kanssa kahdestaan aamut) olen räjähtänyt jo ainakin kerran ja katumus on kamala.
Miten selvitätte törmäykset ja vältätte huudot? Ei kai kukaan aina voi niitä välttää, mutta onko hyviä keinoja kellään? Inhoan sitä, että menetän malttini ja huudan lapselle, mutten oikein voi sille mitään. En todellakaan polta pinnaa joka asiasta, mutta silloin kun MIKÄÄN ei kelpaa tyyliin ei potalle, ei oteta yöpaitaa pois, ei pueta sisävaatteita, ei pueta ulkovaatteita, ei syödä sitä mitä on tarjolla, ei syödä sitä palaa mikä on lautasella vaan isompi pitäisi saada jne. niin kyllä se pinna vähän kiristyy ja jossain välissä katkeaa.
Olen aika tiukkis varmaan, mutta pidän siitä kiinni, että asiat viedään loppuun. Vaikka hampaanpesusta tulisi kamala huuto, niin ne kyllä pestään loppuun tasan tarkkaan. Yritän toki keksiä luovia ratkaisuja ja esim. kiinnittää lapsen huomion muualle jne. mutta joskus siihenkin väsyy. Eikä aina ole aikaakaan käydä mitään neuvotteluja tai keksiä ihmeellisiä viihdykkeitä. Esimerksiksi suihkusta on pakko jossain vaiheessa tulla pois, vaikka kuinka tekisi mieli siellä seistä. Eikä jaksa itse tsempata kun toinen vaan kiukkuaa tai kun tietää, että se joka tapauksessa nostaa metelin.
Ja hei -kyseessä on aikuinen ja 2-vuotias- joten en todellakaan ole ylpeä siitä, ettei hermot kestä. Rakastan lastani ihan yli kaiken ja haluaisin olla hyvä äiti, mutta tässä konfliktinratkaisussa koen olevani ihan surkea.
Mieheni mukaan heillä menee tosi hyvin aina kun ovat lapsen kanssa kahdestaan, esim. kun käyn illalla lenkillä tai olen muuten jossain poissa. Minun kanssa niitä riitoja sen sijaan tulee ja usein. Toisaalta minä kyllä olen lapsen kanssa enemmän ja on ollut aikoja, joilloin lapsi on ollut melkein täysin minun vastuullani (mieheni ei käytännön pakosta aina pysty osallistumaan täysipainoisesti lapsen hoitoon). Tuntuu aika pahalta ajatella, etten osaa olla oman lapseni kanssa niin, ettei huutoa tulisi, kun kuitenkin yritän kaikkeni, että olisin se hyvä äiti. Vietän aikaa lapsen kanssa ja teen kivoja juttuja, halaan ja pussaan ja varmasti kerron joka päivä, kuinka paljon lastani rakastan. Mutta sitten tulee taas se EI! ja huuto alkaa...
Kommentit (9)
Meidän 2v5kk tytsyllä kanssa uhmis ja mulla kestokyky kyllä nyt äärirajalla. Kuopus täyttää tässä kuussa 1v ja kolmas tyttömme la on toukokuussa (nyt rv 29+). Eli oma väsymys myös kiristää hermoja ja tuntuu että joka päivä otetaan yhteen milloin pukemisesta milloin pissalla käynnistä.
Periksi en ole antanut minä myöskään. Asiat tehdään kun meinataan ja sitten vaikka huudon kanssa. Eilen olin ihan loppu, kun koko päivän kuuntelin sitä kamalaa kiukkuamista (mies töissä 7-16) ja sitten lähettiin miehen kotiin tultua kauppaan (vaatetta ja synttärilahjoja ostamaan) ja piru vie oltiin kaupassa oltu 5minsaa kun tytsy aloitti kamalan huutamisen ja kiljumisen. Kyllä oli äidillä kestämistä. Mä kun niin toivoin, että oisin saanut rauhassa nauttia shoppailusta ja saanut asiat hoidettua niin EI. Siihen loppui ostelut ja takasin autoon. Hermot meni.
Joo on tosi kypsää käytöstä kohta 30v äidiltä, mutta ei jaksa tuota ainaista ei ei ei. Sitten huudetaan ja kiljutaan ja isosisko kiitokseksi kiusaa pikkusiskoaan sitten. Eli vahtimassa saa olla 24/7 noita kahta. Siihen oma väsymys niin bingo! Välilä tulee huudettua ja joskus itken varmaan kilpaa tytön kanssa, kun on niin paha mieli...
Mut kiitos että teitä on muitakin. Helpotti edes kirjoittaa vähän omia tuntoja.
Tsemppiä meille kaikille!
AIHA
Minä yritän ajatella, että en ole vihainen lapselleni vaan sille tilanteelle. Kun takaraivossa takoo, että kiirekiire, niin silloin menee hermot, vaikka lapsi käyttäytyisi aivan samalla tavalla kaikkina päivinä. Eli koska minun hermostumiseni ei ole lapsen syy, yritän opetella olematta suuttumatta hänelle siitä, että itselläni on kiire tai väsymys tai omat suunnitelmat menee pieleen.
Toisekseen meidän 3v ainoastaan loukkaantuu kaikenlaisesta huudosta ja karjunnasta, eikä ainakaan missään nimessä senjälkeen enää ole yhteistyökykyinen, joten minun on ollut pakko ruveta punnitsemaan tämän huutoreaktioni järkevyys.
En kyllä ole koskaan ajattelut, että olen jotenkin tempperamenttinen, vaikka raivota osaankin, olen ajatellut sitä jonkinlaisena kykenemättömyytenä hallita itseäni näissä tilanteissa ja siitä yritän oppia pois. Minut on huutamalla kasvatettu, joten ei se helppoa ole, mutta olen saanut homman jonkinlaiseen hallintaan, eli huudan enää harvoin kun aikaisemmin oli huuto vaikka viikottaista (jos siis silmitöntä uhmaa oli) ja sitäkin selkeämmin olen huomannut että tuo liittyy omaan liialliseen väsymiseen. Yrittämällä muuttaa ajattelutapaani (eli lapsi ei uhmaa minua kiusatakseen vaan se kuuluu hänen kehitykseensä, lapsi saa huutaa kuinka paljon haluaa mutta voin silti pysyä rauhallisena ja siten auttaa lastakin rauhoittumaan ja minun oma paha oloni ei ole lapsen syytä) olen toivottavasti pääsemässä koko tavasta eroon, huutaminen ei ole hauskaa huutajasta eikä sen kohteena olevasta. Anteeksipyyntö pelastaa tilanteen repsahduksen jälkeen, siinä kannattaa antaa itselleenkin anteeksi ja luvata ettei enää ikinä...
Uhmaaja siis kuriin määrätietoisuudella, rauhallisilla lauseilla, (nyt puetaan!) ja sopivalla määrällä sääntöjä, joista pidetään kiinni. Tuo etukäteen varoittelu on hyvä ja tietysti asioiden pistäminen leikiksi ja muut keinot. Monista asioista voi vielä 2v kohdalla joustaa, niitä ehtii oppimaan myöhemminkin.
Akane:
Minä yritän ajatella, että en ole vihainen lapselleni vaan sille tilanteelle...Eli koska minun hermostumiseni ei ole lapsen syy, yritän opetella olematta suuttumatta hänelle siitä, että itselläni on kiire tai väsymys tai omat suunnitelmat menee pieleen....En kyllä ole koskaan ajattelut, että olen jotenkin tempperamenttinen, vaikka raivota osaankin, olen ajatellut sitä jonkinlaisena kykenemättömyytenä hallita itseäni näissä tilanteissa ja siitä yritän oppia pois...Yrittämällä muuttaa ajattelutapaani (eli lapsi ei uhmaa minua kiusatakseen vaan se kuuluu hänen kehitykseensä, lapsi saa huutaa kuinka paljon haluaa mutta voin silti pysyä rauhallisena ja siten auttaa lastakin rauhoittumaan ja minun oma paha oloni ei ole lapsen syytä)...
Toisaalta olen myös sitä mieltä, että lapselle ei tee pahaa nähdä vanhempansa hermostuvan JOSKUS. Näin lapsi huomaa, että vanhempi saattaa suuttua, mutta sitten kun tilanne on ohi ja pyydetään anteeksi ja sovitaan, niin kaikki on taas normaalisti ja hyvin.
Heippa,
Meillä saman ikäinen, mutta en voi sanoa että olisi vielä uhmaa.
Olen myös kotona, joten on enemmän aikaa lapsen " tempuille" ts. ei ole niin kiire ulkovaatteiden kanssa yms. mikä helpottaa varmaan elämää.
Mutta tasaisin väliajoin on päiviä, jolloin en tosiaankaan tiedä mitä tehdä, kun ei vaatteita meinaa saada pois eikä päälle. Silloin auttaa parhaiten, että samalla saa syödä jotain... mitäköhän hammashoitajat sanovat.. Siis annan lapsen mutustella muroja tms ja samalla puen ulkovaatteet. Tällä hetkellä ainoa mikä toimii!
MINÄ ITSE -vaatimuksiin auttaa mielestäni parhaiten se, että saa tehdä itse, kun kerran haluaa. Lapsi haluaa opetella ja osaakin jo monen asian itse. En keksi montaa asiaa, mitä ei saisi tehdä, jos itse haluaa. Tai sitten sanon, että " yhdessä" ja se usein kelpaa myös. Eli meillä 2v saa kaataa itse(=yhdessä) maitoa lasiin jne.
Meillä lapsi saattaa myös olla sisällä lähes alasti tai sitten tosi paljon päällä. En jaksa väkisin pukea/riisua sisävaatteita. Ulkovaatteet tietty eri asia.
Ruoan suhteen yritämme olla tekemättä mahdollisimman vähän numeroa. Meillä ei ole sellaista periaatetta, että jos ei ruoka kelpaa, niin ei sitten saa mitään muutakaan. Eli yritetään aina samaa ruokaa kuin muut, mutta jos ei millään mene alas, niin sitten voi saada jotain muuta. Yleensä kuitenkin annetaan lapsen vaan lähteä pois pöydästä, jos ei syö. Mutta kommentoimatta asiaa mitenkään. Syö sitten seuraavalla aterialla enemmän - jos syö.
Mutta mullakin siis todellakin meinaa mennä hermot pukemisen kanssa. Välillä puetaan aika lailla väkisin.. Mutta yritän kuitenkin olla suuttumatta lapselle.
Joo ja hampaiden pesu on myös usein itkuja aiheuttavaa. Nyt on auttanut se, että saa itse laittaa hammastahnaa, ja sitähän laitetaan sitten aika monta kertaa..
En osaa muuta neuvoa, kuin kärsivällisyyttä sinulle ja itselleni :)
Tässä minun selviytymiskikkojani:
- huudolla ei saa periksi YHTÄÄN mitään. Meilläkin asiat tehdään loppuun asti, vaikka sitten huudon kanssa. Minusta nimittäin lapsistani näkee, että he ovat itseasiassa helpottuneita siitä, että asiat tapahtuvat niin kuin vanhemmat sanovat, vaikka se ei sillä hetkellä ehkä lasta miellyttäisikään.
- annan lapsen tehdä järjen rajoissa niin paljon itse kuin mahdollista, mutta jos ei onnistu niin kts edellinen kohta. ;0)
- joskus auttaa lapsen rauhoittelu silloin kun kiukkukohtaus on vasta tuloillaan esim. kun paita ei suostu menemään päälle niin " katsotaas yhdessä miten se tulee" tai " TOSI hieno yritys, kokeillaan uudelleen"
- joskus auttaa hulluttelu
- joskus auttaa huomion kääntäminen toisaalle
- joskus ei auta mikään vaan kun itseä alkaa kiehuttaa niin minä laulan tai poistun hetkeksi vetämään henkeä ja sanon esim. " äiti käy vessassa, kun tulen niin sitten laitetaan se paita päälle" ja sitten kun tulen niin se paita myös laitetaan
- yritän ajoissa varoitella lasta tulevasta " kohta korjataan lelut ja mennään suihkuun"
- annan lapsen valita parista vaihtoehdosta
- kehun paljon pienistäkin jutuista
- ja kun pimahdan niin jälkeenpäin pyydän anteeksi ja kerron, että rakastan tyttöjä paljon
Tsemppiä!
Eli poika, jolla ikää 2v5kk ja äiti, joka täyttää pian 30v:D Eli ollaan samansorttisia luonteita, äkkipikaisia ja lyhytpinnaisia ja törmäyksiä tulee väkisin. Toisinaan enemmän, parempina aikoina vähemmän.
Meillä poika haluais kans tehdä kaiken itse. On hieman ärsyttävää (esimerkki äskeisestä päiväunille lähdöstä), kun pyydän poikaa hakemaan unipupunsa, että pääsee nukkumaan vaunuihin. Sanoo joko en hae tai en minä halua. Sitten kun minä " uhkaan" että no äitipä hakee, poika lähtee hakemaan mutta pysähtyy kesken matkan ja sanoo taas ettei halua. Kun viimein minä menen hakemaan pupun sängystä, poika alkaa huutaa ja itkeä täysillä, että hän haluaa hakea sen. Näitä tilanteita tulee nykyään päivittäin monta, valitettavasti. Ennen tuota päiväunille menoa käskin pojan keräämään lelut olohuoneesta. Tekee sen yleensä aina hienosti eikä pane vastaan. Nyt vähän vissiin väsytti kun sanoi, ettei jaksa. Minä taas sitten sanoin, että jos et nyt kerää, äiti vie ne roskiin (tai muualle, josta niitä ei saa). Sitten alkaa taas lyyti kirjoittaa. No lopulta jäi yks pahvilaatikko, jossa leluja, tuohon lattialle ja pojan huomio siirtyi muihin puuhiin. Minä kannoin laatikon sitten pojan huoneeseen ja mikäs riemu se siitä ratkesi! Kun hän olisikin halunnut kantaa sen YHDESSÄ mun kanssa. No, se juna meni jo;)
Meillä tilanteisiin auttaa myös joskus se, että houkuttelen tekemään yhdessä (pukeminen, lelujen kerääminen) ja sitten kehun kovasti. Toisinaan jos tinttaroi eikä ala keräämään, odotan hetken huomioimatta asiaa mitenkään. Hetken päästä lelut on kerätty ja poika tulee itse sanomaan, että olipa hän reipas:)
JOskus taas esim. ulos pukeminen on kaikkea muuta kuin yhteistyön parhainta esimerkkiä ja silloin puen väkisin, jos meillä on meno eikä ole aikaa jäädä tappeleen. Aikansa se kestää ja poika tietysti huutaa mutta minkäs teet. Eipä tuon ikäinen vielä päätä, puetaanko vai ei. Minäkään en jätä yleensä mitään puolitiehen vaikka huuto olis kuinka kova.
Ja kyllä, syyllistyn huutamiseen itsekin. Tässä se meidän luonteiden samankaltaisuus tulee sitten esille. Ja eikä jää ihan yhteen eikä kahteen kertaan kun olen huutanut. Mutta yleensä aina kyllä pyydän anteeksi ja selitän asian ja sitten halataan.
Sellainen ihminen, joka väittää, ettei ikinä ole korottanut lapsellene ääntä, joko valehtelee tai ei välitä siitä,mitä lapsi tekee tai ei tee. Sellaista ihmistä tuskin siis onkaan. Se on ihan inhimillistä ja väsyneenähän nämä tilanteet sitten vielä kärjistyvät. Sitten täytyy muistaa, että tämmönen reilu 2-v ei varmaan ole saanut asioita päänsä sisällä ihan järjestykseen joka tilanteessa;) Meillä ainakin toisinaan halutaan yhtä aikaa sisälle ja sitten ei halutakaan, jos kiukutellaan. Ja mikään ei silloin kelpaa.
Houkuttele, kehu, anna aikaa (jos mahdollista),keksi jotain. Mutta ylenmääräiseen hullutteluun minä en ainakaan lähtis. Mies meinaa meillä olla se, joka kiukuttelevan pojan yrittää saada nauramaan ja yhteistyöhön hulluttelemalla ja minua se tapa ärsyttää. Joskus sitä voi käyttää mutta ei aina. Sehän meinaa vähän sitä, että senkus huudat vaan, äiti ja isi alkaa sirkuspelleiksi, jotta saadaan sinut puettua;)
Meillä on 3 poikaa, esikoinen 3v6kk, kakkonen 2v3kk ja kolmonen 7kk. Eli oikeastaan 2 uhmaikäistä, vaan eipä tämän esikoisen uhma ole ikinä ollut sellaista kun tämän 2-vuotiaan.
Meillä pahimmat taistot käydään pukemisten kanssa. Kun jonnekin pitää aamulla ehtiä aikataulun mukaan, on kuin tilauksesta yövaipan poisotto, pesu ja pukeminen yhtä karjumista " minu itte, minu itte" . Jos mies on vielä kotona niin poika huutaa pesuja tekemään sen vanhemman, joka niitä ei tee, eli ikinä ei ole hyvä.
Ruokailun kanssa ei ole ongelmia, muutoin kuin että jos Minu tahtoo syödä keksiä juuri ennen ruokaa ja ei sitä saa (tietenkään ikinä) niin karjunta alkaa. Samoin olen oppinut, että mehua ei kannata tehdä pojan silmien alla, sillä tiivistemehuun ei pojan mielestä saa laittaa sitä vettä, muuten se menee pilalle. Tällaista vääntöä on vähän väliä.
Muutoin allekirjoitan ap:n, Adalatin ja Tikru-Pikrun tekstit, niin tutuilta kuulostaa. Kukas se teistä oli, kun kirjoitti, että luonteet menee yksiin lapsella ja äidillä, oliko ap? Juuri näin meilläkin, eli me molemmat olemme tunne- ja tahtotyyppejä tämän keskimmäisen pojan kanssa. Oksat pois, kun olemme yhtaikaa kupit nurin...Esikoinen, kuopus ja mies taas ovat samasta tasarauhallisesta puusta veistettyjä. Onneksi =)
Meilläkin tämä uhmis on todella kova auttamaan ja haluaa tehdä itse. Toki annankin, mutta aina ei voi ja ehdi, vaikka kuinka ennakoi. Välillä käy niin harmittamaan näiden kahden muun pienen pojan puolesta, kun joutuvat hikikarpalot otsalla odottelemaan lähtöä, kun minä vielä painin keskimmäisen kanssa eteisen lattialla vaatekasassa...Onneksi on ohimenevää tämä uhma. Meillä on selvästi sellaisia pahempia aaltoja, nyt on toinen voimakas uhmakausi päällä. Viimeksi tällainen oli loppusyksystä.
Samanikäinen täälläkin ja samanlaista on koettu. Koita ottaa ilo irti siitä " ite" -vaiheesta. Meillä on pienempikin puettavana ja sehän on oikeastaan hyvin helppoa että esikoinen yrittää samalla itse pukeutua, vaikkei täydellisesti onnistuisikaan. Oppii kuitenkin koko ajan ja pian on hyvinkin omatoiminen. Meillä se vaihe nimittäin meni ohi ja sitten vasta ärsyttääkin kun on kiire ja esikoinen haluaakin yhtäkkiä että äiti pukee jokaikisen vaatteen hänellekin ;)
Muihin kiukkukohtauksiin kannattaa yrittää vain parantaa omaa asennettaan sillä tavalla että antaa huudon mennä ohi korvien. Muutu kuuroksi, ajattele muita mukavia asioita ja anna toisen uhmata. Älä mene mukaan siihen raivariin. Meilläkin on nähty lukuisia kertoja mitä tapahtuu jos äidinkin pinna palaa: lapsi huutaa entistä kovempaa ja tulos on katastrofaalinen.
Tosi hyviä vinkkejä tulikin muilta, ei muuta kuin tsemppiä uhmiksen kanssa!
Ihanaa -ehkä minä ja 3-vuotias uhmikseni emme olekaan ihan sekopäitä molemmat! :)
Nuo tekstit olivat ihan suoraan kun meidän arjesta kirjoitettuja, ihan meinasi naurattaa välillä kun kuulosti niin tutulta! ..tosin siinä tilanteessa ollessa harvemmin naurattaa..
Myös meillä minä ja tyttö olemme molemmat hiukkasen äkkipikaisia ja itsepäisiä, ja tietäähän sen mitä siitä seuraa. Nyt viimeaikoina kuvaan on tullut noiden minä itse -juttujen lisäksi ja tilalle raivokohtaukset, jotka on parhaillaan kestäneet 15 min. (sen jälkeen kun kannoin tytön hoidosta kotiin, kun pukemisesta ei tullut mitään, eikä kenkiä saatu jalkaan..)! Noiden jälkeen tyttökin on hetken rauhallinen, varmaan itsekin säikähtää omaa käytöstään.
Suloinenhan se on (nukkuessaan ;)) ja meille ihan hirmuisen rakas, mutta välillä tuntuu että vähäsen vähäisempikin tahto ja temperamentti riittäisi! Oma äitini vaan nauraa, ja sanoo että kovin muistuttaa jotakin hänen tuntemaansa tyyppiä lapsena.. :)
Jaksamista kaikille kohtalotovereille, pitää vaan ajatella että ne tulee varmasti pärjäämään elämässään eivätkä jää aikakaan toisten jalkoihin! :)