muita saman kokeneita?
Ihana poikamme syntyi rv 24+3 painaen 800 g ja ollen 35 cm pitkä (siis "iso" viikkoihin nähden) Hän menehtyi neljän päivän ikäisenä kaksi viikkoa sitten.
Ikävä on suuri.
Useaan otteeseen päivän aikana miettii päänsä puhki että josko sittenkin olis voinut tehdän jonkun asian toisin ja jos sitten näin ei olisi käynyt. Kun ei löydetty edes mitään syytä siihen miksi poika syntyi näin aikaisin.
Ei jaksaisi lähes joka päivä vastata siihen yhteen ja samaan kysymykseen; "miten sä jaksat/voit nyt". En tiedä mitä siihen vastata. Välillä melkein "unohtaa" koko asian ja sitten miettii mikä mussa on vikana, miten voin melkein unohtaa. Välillä taas ei tarvitse kuin yhden pienen "väärän" sanan ja taas itketään. Hautajaiset ja kaikki vielä kokematta, enpä tiedä miten siitä selviää.
Kaikki patistaa puhumaan jollekin ammattilaiselle, mutta en ole sellainen ihminen, en usko että osaisin kenellekään sillä lailla puhua. Sen takia toivonkin löytäväni kohtalotovereita vaikka täältä.
En oikein osaa muotoilla näitä sanoja oikein, mutta toivon mukaan joku ymmärtää.
Kommentit (3)
Sen verran poikkesin vaan kommentoimaan, että jos puhuminen kasvotusten ei tunnu hyvältä niin kannattaa kokeilla netissä olevia vertaistukiryhmiä, esim yahoon enkelivauvojen sivut.
Ja tosta surusta...meidän pieni poika menehtyi tasan vuosi ja 4kk sitten... hän tosin menehtyi täysiaikaisena heti syntymänsä jälkeen. Kyllä se sureminen jatkuu edelleen ja varmasti vielä pitkään...ehkä se ikävä muuttaa muotoaan, en tiedä. Kyllä sitä vieläkin tulee itkettyä itsensä uneen. Pahalta tuntuu, kun niin moni joutuu kokemaan tämän saman ikävän tunteen, ei voi muuta toivoa kun oikein paljon voimia ja jaksamista
terv. Sippu
Olen vastannut miljoona kertaa viimeisen reilun vuoden aikana:"En tiedä".
Ei surussaan pysty analysoimaan ja erittelemään tuntoja ja vointeja. Sumussa menee monta kuukautta. Tosin oma suruni on hieman erilainen. Mieheni, lapseni isä kuoli äkillisesti sairaskohtaukseen.
En ole kokenut samaa mutta km viime vuoden heinäkuussa rv19.
Voin vain kertoa omasta puolestani, että puhuminen ja taas puhuminen auttoi ja aika. Puhuin ystävien kanssa, kävin läpi asioita näillä palstoilla, puhuin miehen kanssa, terveydenhoitajan ja aika monen muunkin kanssa...
Sitä luuli olevansa yksin asian kanssa mutta kun siitä puhui kertoi moni vanhempikin nainen omista kokemuksistaan joista ei välttämättä heidän omat lapsensa tiedä.
Älä jää yksin!
Nyt melkein vuosi tapahtuneen jälkeen olo on helppo vaikka uusi raskaus ei toiveista huolimatta ole alkanut (tämä on asia joka on rasittanut mieltäni kevääseen saakka kovasti) Toki vauva käy usein mielessä ja mielestäni häntä ei tarvitsekaan unohtaa, koetan ennenkaikkea muistaa sen ilon jonka hän sai minussa aikaan.
Voimia tuleviin päiviin ja viikkoihin ja kuukausiin, anna surun vaiheiden kaikkien tulla ajallaan ja käy ne läpi, kaikki ei ehkä ole kovin miellyttävää mutta kaikki se on tunnettava, että mieli taas eheytyy.
Halauksin, Rilla-ma-rilla