3-vuotiaan ei-toivottu käyttäytyminen
Meillä on siis ensi kuussa 3 vuotta täyttänyt poika ja 4kk vanha vauva. Poika on ollut vauvasta asti todella vahva luonteinen ja tempperamenttinen. Samana päivänä kun vauva tuli sairaalasta kotiin alkoi todella kova pureminen, raapiminen ja lyöminen. Nyt syksyn mittaan homma on ollut ajoittain sitä luokkaa että olemme viihtyneet sen vuoksi vain omissa oloissamme koska muut lapset joutuvat käyttäytymisestä kovasti kärsimään. Kohteena ovat varsinkin pienemmät lapset, vauvamme on onneksi päässyt paljon vähemmällä. Käyttäytyminen liittyy kotona huomion hakuun. Olemma kieltäneet ja käyttäneet jäähypenkkiä. Poikamme saa kovasti rakkautta ja rajojakin pyrimme pitämään. Nyt alkaa kyllästyttämään pikkuhiljaa toden teolla koska päivät ovat melko yksinäisiä...Onko muilla ollut vastaavaa ja onko helpottanut itsestään ja jos niin milloin?????????
Kommentit (4)
Eli aluksi kun poika oli reilun vuoden, hänestä oli hauska purra toisia lapsia. Hän on hirmuisen iloinen ja energinen ja oikein näki se riemun, kun hän oli purrut jotakin ja vastapuoli huusi tuskissaan (ja vastapuolen äiti loi murhaavia katseita..) Se jäi sillä, että kielsin vain tiukasti ja kannoin pois..
No, tilanne rauhoittui, mutta nyt vuotta myöhemmin sama on alkanut taas. Hän tönii, pukkii, läpsii ja kaiken kukkuraksi vielä kiroaa äänekkäästi ja joudun koko ajan olla varuillani, milloin hän tekee kellekin mitä. Hänellä on kohta 4-vuotias isosisko ja yhdessä heiltä kyllä sujuu leikki, muttei muiden kanssa..
Hän saa myös mielestäni paljon huomoita (jos olet lukenut erästä pitkää ketjua täällä taaperoimetyksestä, jonne olen vastannut..) ja saa esimerkiksi rintaa vielä päivittäin! Eli syliä ja huomiota, rakkautta ja rajoja:Muuta en keksi! Meillä on myös jäähyhuone,jonne joutuu mennä kun on tehty pahoja, mutta leikkipuistossa nostan hänet vain syliini ja eristän muista..
Hänestä se näyttää vain olevan mukavaa, kun saa toisen kumoon/itkemään/reagoimaan. Häntä naurattaa hirveäsi, eikä se kuulosta ollenkaan pahantahtoiselta, mutta näyttää kyllä!!! Olen myös huomaamattani ruvennut välttämään tilanteita, joissa on paljon lapsia, vaikka tiedän sen vain pahentavan, jos eristän hänet muista...
Olen yrittänyt kehua, pitää sylissä ja antaa huomiota erityisen paljon ennen tilanteita, joissa on muita lapsia, mutta sekään ei tunnu auttavan. Tiedän että se on kehitysvaihe ja näinhän sitä opitaan olemaan muiden kanssa, mutta se on henkisesti raskasta olla silmätikkuna lapsijoukossa! Hän kun on vielä ikäistään isompi ja luullaan usein yli 3-vuotiaaksi...
Haasteena se vain pitää ottaa ja sen voittamisen jälkeen ollaan taas vahvempia siltä kohtaa! Tärkeintä minusta on kuitenkin se, että reagoi siihen, kun näkee sen tapahtuvan.. On surullista, kun jotkut äidit vain kääntävät pään, eivätkä halua nähdä omien lasten olevan ilkeitä! Minä ainakin otan vastuun ja puutun jos minun lapseni tekevät jollekin jotakin, vaikka olenkin saanut sensuuntaisia kommentteja " että lasten pitäisi antaa itse opetella keskenään sopimaan riitojaan.." Mielestäni on kuitenkin kysymys vielä niin pienistä lapsista, joilla ei ole " työkaluja" näihin tilanteisiin, joten meidän vanhempien on ne tarjottava!
HEI!
Meillä on kutakuinkin samanikäinen tyttö, joka myös " harrastaa" nipistelyä, tönimistä ja joskus puremistakin. Usein tilanteet sattuvat hoidossa, täysin yllättäen. Meilläkin on asiaa murehdittu ja mietitty ja kokeiltu erilaisia keinoja tilanteen muuttamiseksi. Itsestä tuntuu kurjalta, että lapseni satuttaa toisia ja on kaiken lisäksi niin iso, että hänen pitäisi jo ymmärtää asia. Ongelma on ollut enemmän tai vähemmän n. vuoden päivät, joten asia on tullut tutuksi. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että lapsi kokeilee nipistelyn vaikutusta lähinnä meihin vanhempiin, uskaltamatta tehdä sitä kovin kovaa. Yleensä tilanne on esim. iltaisin, kun pitäisi alkaa nukkumaan... Meillä tilanteeseen on ehkä parhaiten auttanut se, että asiaan ei kiinniteta huomiota ihan niin paljon kuin aikaisemmin. Kotona käydään läpi täällä sattuneet asiat, tyypillinen rangaistus on jäähypenkki, mutta päiväkodissa sattuineisiin emme puutu enää yhtä hanakasti kuin aikaisemmin. Aikaisemmin lapselta esim. kiellettiin jokin mukava tekeminen, jos päiväkodissa oli ollut ko. käytöstä. Alkoi tuntua, että asia pyörii liikaa ko. käytöksen ympärillä ja tilanteen rauhoittaminen helpotti. Kokeilimme myös palkitsemiskeinoja, mutta turhaan. Nyt usein huomatessani, että kohta on tapahtumassa jotain (siis lapsi aikoo nipistää minua), muistutan lapselle, että älä töppäile, silitä tai halaa mielummin. Tämä auttaa välillä, välillä ei. Tunteiden ilmaisu on yksi asia, jota olemme koittaneet harjoitella esim. kirjojen avulla. En olisi arvannut ennen lasta, että tälläisiin ongelmiin joudumme törmäämään omamme kohdalla. Toivon ja uskon, että tilanne kääntyy niin teidän muiden kuin meidänkin kohdalla ajan myötä paremmaksi. Mielestäni on huojenvaa kuulla, että muillakin on samanikäsiä lapsia, joiden kanssa painitaan samojen ongelmien parissa, siksi halusin myös tämän oman kirjoitukseni raapustaa. Hyvää syksyä kaikille!
On tosiaan huojentavaa lukea, että muillakin vastaavia ongelmia. Olen itse ollut superhuolissani nyt pari kuukautta ilmenneestä kiusanteosta 2 v 9 kk ikäisen poikani kanssa.
Hän on aina ollut melkoisen ehtivä ja energinen, utelias ja iloinen, mutta vaikka viihtynyt aikuisten kanssa ja ottanut kontaktia aikuisiin, niin jostain syystä lasten kanssa vuorovaikutus on todella vähäistä. Olen ajatellut, että se tulisi sitten iän myötä.
Nyt kuitenkin päiväkotiryhmässä hän on alkanut vetää muita vaatteista, istunut muiden lapsien päälle, tehnyt kiusaa. Ei vielä mitään hurjan vakavaa, mutta tylsää kuultavaa. Yhtä lastenhoitajaa, josta hän pitää erityisen paljon, hän on myös purrut. En yhtään ymmärrä tätä käytöstä.
Meille tulee joulukuussa toinen lapsi ja hän alkaa kyllä ymmärtää tilanteen, koska on esim. synnyttänyt pehmolelujaan paidan alta moneen otteeseen ja hoitaa vauvanukkea hurjasti. Lieneekö ilmiö sitten jonkinlaista mustasukkaisuutta tai pelkoa tulevasta. Harmittaa vain, kun päiväkodin palautteen mukaan hän nauraa tilanteiden päälle eikä tunnu olevan pahoillaan. Ryhmässä on jo yksi pienempi tyttö, joka ei uskalla tulla lähelle ja joku toinen poika oli jo ehtinyt haukkua tyhmäksikin. Tuntuu todella kurjalta kuulla näitä kommentteja - en itse oikein tiedä mitä näitten kanssa tehdä. Meillä lisäksi ei ole hurjasti tuttavia joilla saman ikäpolven lapsia, joiden kanssa olisimme kovasti yhteydessä, etten oikein tiedä, miten hän muuten lasten kanssa käyttäytyy. Useimmiten pihalla ollessamme hän vetäytyy syrjään muista.
Jotenkin hän tuntuu minusta hurjan omistushaluiselta kaiken suhteen - omia leluja on todella vaikea lainata muille. Jos joku kiinnostuu hänen lelustaan, hän on päiväkodin ulkopuolisissa tilanteissa alkanut itkeä ja ennemminkin vetäytyy. Mutta ei siis haluaisi jakaa muiden kanssa mitään.
Asia vaivaa todella. Hän on kuulemma ryhmästään ainoa, joka tällaista tekee tällä vakavuusasteella. Eilen yksi hoitaja ehdotti että juttelisivat erityislastentarhanohjaajan kanssa. Minä kannatan lämpimästi, jos siitä suinkin olisi jotain apua!
Mutta olisi tosiaan helpottavaa kuulla muitten kokemuksia samasta ongelmasta. Pelottaa vähän, että mitä seuraa kun tämä sisko tai veli syntyy.
m
Vois auttaa että hänellä on jokin ihan oma juttu tai sitten mustasukkaisuus vaan lisääntyy jos kadehtii vauvaa. Mutta kokeilemisen arvoista olisi mielestäni!