Perheet ilman lähipiirin hoitoapua
Täällä käydään usein kekustelua anopista, lapsen jättämisestä hoitoon mummolaan jne. jne. Meillä ei ole mahdollisuutta lähipiirin hoitoapuun, sillä asumme toisessa maassa aika työorjentuneiden uusien ystävien keskellä. Sama tilanne on tietysti monilla niillä perheillä, jotka ovat muuttaneet kotomaassa toiselle paikkakunnalle kuin missä sukulaiset ja muut perheenjäsenet asuvat. Millä tavoin tämä esim. isovanhempien puuttuminen arjen kuvioista tuntuu ja näkyy teidän perhe-elämissä ja kaipaatteko heitä apuineen? Onko tällainen etä asuminen vaikuttanut teihin kenties siten, että olette huonoja antamaan lapisiane yhtään kenenkään hoitoon vai löytyykö luottoa antaa lapsenne tuntemattomammille hoidettavaksi silloin tällöin?
Musta itsestä tuntuu, että mulle on pikku hiljaa kehittymässä isompi kynnys luovuttaa lasta toisille hoitoon johtuen juuri tästä asetelmasta, että kaiken on tottunut tekemään aina itse. Ei että valittaisin, sillä jaksan kyllä hyvin, niin ja no puoliso on todella huippu osallistuja, mutta tähän liittyy muita tärkeitä seikkoja. Tiedän, että lapsemme on erissä asemassa serkkuihin nähden jotka yöpyvät mummolassaan alvariinsa. Ja että lapsemme suhde isovanhempiin ei muotoudu sellaiseksi kuin serkuilla juuri tästä johtuen. Joskin vierailumme täältä etäältä ovat todella harvat muutoinkine eikä meillä ole tässä vaiheessa muutoinkaan samanlaisia mahdollisuuksia kehittää lapsen ja isovanhempien välisiä suhteita. Meillä on edessä mahdollisesti muutto lähemmäs ja tähän asiaan voisi tehdä korjauksia, mutta jotenkin olen tottunut toimimaan näin eikä musta tunnu kauhean luontevalta ajatella muuta. Eikä oikeastaan houkuta, sillä en koe olevani erityisen läheisissä väleissä appivanhempiini vaikka pitkä taival on jo takana. No välit on ok mutta ei ihan huiput. Isovanhemmilla on omat ärsyttävät juttunsa, joilta haluaisin lapseni säästyvän. Mutta on heillä paljon hyvääkin ja onhan mummula kai nasta juttu, joskaan mulla ei itsellä mitenkään kiinteää mummolasuhdetta koskaan ollut enkä sellaista kaivannutkaan. En ole kokenut jääneeni mistään paitsi - en ollenkaan. Mutta sitä mitä ei tiedä ei kaipaa. Ehkä toisenlaisen kokemuksen pohjalta toivoisin muuta. Painiiko kukaan muu tällasiten ajatusten kanssa? Ai niin, piti sen verran valoittaa, että omista vanhemmistani vain toinen on elossa ja hänkin ikääntynyt. Hän on tietysti rakas ja läheinenmutta ei enää siinä iässä, että pienten lasten kanssa jaksaisi olla. Tai siis on toki kyläreissujen ajan oikein mielellään touhuamassa yhtä sun toista mutta väsyy jo eikä me koskaan voitaisi jättää lastamme hänelle pidemmäksi aikaa. Ei että lapselle vahinkoa sattuisi, vaan lähinnä huolettaa ikääntyneen ihmisen jaksaminen. Osaltaa tämä varmasti vaikuttaa kynnykseeni ajatella luontevasti lapsen jättämisestä toisen puolen isovanhempien hoitoon.
Vielä kysyisin, että onko tällainen etä asuminen ja lähiavun puute muuten tehnyt lapsen päiväkotiinjättämisen kynnyksen isommaksi?? Meinaan kun on puuttunut harjoitus tuttujen ja luotettavien ihmisten kanssa??
Olikohan tässä mitään tolkkua... Vähän repaleisia ajatuksia tähän aikaa illasta (klo kohta 10pm).