Kotiäidiksi kokonaan vai ei

" loppuelämäsi" ajaksi? Miksi et voi tehdä esim periaatepäätöksen, että nyt vaikka viisi vuotta näin ja sitten töihin. Tai jotain muuta? Eikä sun tarvitse ikinä mennä kokopäiväiseen yltiöhaastaavaan työhön jos et halua. Etsit sitten sellaisen työn, jossa viihdyt, mutta joka ei vie liikaa. Miksi et tee tilanteen mukaan, omasi ja lastesi?

Onko alallasi mahdollisuutta tehdä osa-aikasta työtä? Tai tehdä töitä kotoa?

Minä olen koulutukseltani diplomi-insinööri ja tiedän kyllä, että kun tässä nyt ainakin yhteensä 5 vuotta menee poissa työelämästä, moni ovi on jo läiskähtänyt kiinni:( -sen vahingon olen jo ottanut kantaakseni. Toisaalta en minä nyt ikinä ole ollut mikään ns uraihminen, yksi valinta vain on johtanut toiseen jne.



Uskoisin, että omalla alallani mennään niin huimaa vauhtia eteenpäin, että työhönpaluu monen vuoden jälkeen ei onnistu, ei vaikka alottaisi hieman vaatimattomammistakin hommista. Yksi vaihtoehto mitä olen pyöritellyt mielessäni on opiskelu, jospa sitä vaikka lukisi itselleen opettajan pätevyyden -en tiedä, vaikeita juttuja. Tilanne on ´kuitenkin se, että miehen panos perhe-elämään on taloudellista puolta lukuunottamatta pieni, ja vauhti sen kun kiihtyy. Oloen kuitenkin asian mieltänyt niin, että tavatessamme opiskelun ensimmäisenä vuonna merkit olivat näkyvissä ja kyllä meillä näistä asioista puhutaan ja mieskin ainakin kerran viikkoon muistaa sanoa, kuinka tärkeää työtä kotona teen ja kuinka se on arvokasta.



Saapa nähdä, kuinka käy...

Jää kotiin, varmasti sitä arvostaa miehesikin. ellei, niin ainakin lapset kun ovat aikuisia ja miettivät lapsuuttaan.

Niin, tai opiskele muutaman vuoden kuluttua, kun tilanne rauhoittuu ja lapset aloittavat koulun.

Itse olen siis kotona, kuten kannustuksesta voi päätellä. Mitään sopimuksia emme ole tehneet. Erotilanteessahan kaikki menisi kuitenkin tasan, kun naimisissa ollaan. (Ja tuskin eroaisimmekaan- näin 10 v kokemuksella, heh).

Tuli mieleeni, että voishan mies maksaa sun nimiisi jotain sijoitusta kuukausittain, rahastoistahan saa rahat pois koska vain.

ihan samaa pähkäilen samalla tilanteella, kokoonpanolla ja koulutustaustalla...

Kotiäidin homma ei nyt ainakaan pienimmän ollessa vauva tunnu ollenkaan kutsuvalta, mutta luotan siihen että tämä tästä helpottuu.

Työt eivät houkuttele lainkaan toisallta, koska en haluaisi palata entiseen tehtävääni, sillä sen takia en lapsia hoitoon halua viedä... Eli pitää olla tarpeeksi motivoiva työ että suostuisin siihen tarhaan-töihin-tarhaan oravan pyörään. Eli tämä ehkä suurin syy miksi jäisin kotiin. Tietty asian voisi ratkaista osa-aikaisuudella, joka ehkä sopisi nykyiselle työnantajalleni, mutta entäs kun haluaisi tehdä jotain muuta?

Toisaalta myös tämä kohta 3v kotona olo ja vajaa pari vuotta vähintään edessä alkaa vähän työosaamisen kannalta ahdistaa... tuntuu että on tipahtanut kärryiltä ihan, eli töihin meno suoraan sanoen pelottaa!

No, nyt olen kuitenkin tehnyt sen ratkaisun että voisin olla kotona siihen asti kun kuopus on 3v, olettaen että jatkamme ulkomailla asumista. Suomessa luulen että paine työelämästä käy liian suureksi... unelmat ja tulotaso eivät kävisi yhteen, tosin sitten pitää käydä arvokeskustelu itsensä kanssa :-)

En siis usko että voisin olla kotona seuraavat 15v. tähtäimeni on korkeintaan lähes kouluikäiseksi kaikki. Syynä se että en usko että viihtyisin loppujen lopuksi. Nyt lasten ollessa pieni tunnen olevani tarpeellinen :-)

Minullakin on eläkevakuutus, johon maksettu nyt sen kohta kolme vuotta minkä olen kotona ollut hiukka ylimääräistä kk-maksun päälle. Mitään sopimuksia meillä ei ole, enkä tiedä olisiko niistä mitään hyötyäkään tiukan paikan tullen... Toivotaan vaan että rakkautta riittää :-)

Toivotan Viisaita pääöksiä sinulle ! ;-)

hilma123:

Hei, täällä sitä pyöritellään pientä elämääni ja tuumaillaan suuria juttuja. Tilanne: Olen akateemisesti koulutettu kolmen alle kouluikäisen lapsen hoitovapaalainen, mies määrätietoinen uratykki (ei nyt neg. ilmaus) ja minä hieman hukassa. Pohdiskelen jatkuvasti, kannattaisiko jäädä kokonaan kotiin lapsia hoitamaan. Mies matkustaa todella paljon ja hänen palkkansa sallisi minun tehdä ko ratkaisun.

Ajattelen asiaa siltä pohjalta, että jos meikä nyt parin vuoden pääsät menee töihin, onkohan meillä ketään ainakaan henkisesti ikinä kotona, toisaalta kuluuko multa seuraavat 15 vuotta lasten pyykkeihin, välipaloihin yms. niin etten ehdi kenenkään kohdalle aidosti pysähtymään? Toisaalta olen kalliisti koulutettu ihan ok veronmaksaja...

Onko täällä ketään joka olisi jo ratkaisunsa tehnyt tai miettimässä sitä samoista tai miksei erikin syistä kuin minä?

Jos ja kun olette jääneet kokonaan kotiin, oletteko tehneet millaisia sopimuksia miestenne kanssa mahd. eron varalle -itse tiedän pikku joukon äitejä jotka ovat tehneet? Eläkevakuutus mulla jo nyt on, mutta jotain muuta varmistusta kaipaisin, sillä eihän mies voisi nykyistä hommaansa tehdä ilman minua tällä kokoonpanolla -arvotonta tämä työ ei ole, saati ilmaista;)

Vaikka DI:nä sinulta menee joitakin ovia kiinni, niin kyllä tuolla koulutuksella voi työelämästä löytyä myöhemminkin mielekästä tekemistä. Voi olla että pientä koulutusta tarvitsee ja päivittää tietoja, mutta ei se työelämään palaaminen mahdotonta ole.



Joka tapauksessa kun olet kotona vähintään sen 3v olet jo pudonnut ihan vastaavasti ulos työelämästä, kuin yli 5v:kin. Yli vuosi on jo pitkä aika jolloin kaikki ehtii muuttua (tiedot, prosessit, organisaatiot). Työelämän alku vuosien tauon jälkeen menee pitkältä opettelussa- se reilu puoli vuotta/vajaa vuosi. Onko sinulla kuitenkin vakityöpaikka odottomassa jonka vuoksi rajana olisi tuo hoitovapaa-aika?



Tuolla lapsikatraalla ja miehen työllä voisi tuo kotiäiti työnä olla ihan kannattavaa. En yhtään ihmettele mietteitäsi. Toisaalta kannattaisin tuota kotiin jäämistäsi. Ja ei se tarkoita että päätös on tehtävä vähintään tuoksi 15vuodeksi/loppuelämäksesi.



Taloudellisesti tuo eläke on jo sinulla hoidossa, muuten avioliitto (ettehän ole avoliitossa?) pitää omistusasioiden osalta huolen sinun osuudestasi. Tuo jonkinlainen rahasto tietenkin kuulostaa vielä hyvältä.

Joo, kyllä se niin on, että kolmekin vuotta kotona tiputtaa _kivasti_ kärryiltä. Ja kyllä minä haaveilen työhönpaluusta jossakin vaiheessa, ehkä minusta ei ihan loppuelämän kotirouvaksi olisi, toisaalta onhan niitä muitakin hommia kuin palkkatöitä.



Tuosta elatussopimuksesta sen verran, että tottahan on, että eron yhteydessä omaisuus menee puoliksi, mutta ei sillä lopulta pitkälle pötkitä. Asunnosta puolet, mutta on tässä vielä lainaakin ja jossakinhan sitä sittenkin on asuttava;). Onhan näitä surkeita esimerkkejä kuten Sesse Koivisto taannoin kertoi elämästään. Hankalaa on, jos ihan tyhjästä täytyisi aloittaa. No joo, ei tässä mitään eroa ole näkyvissä, vasta vietettiin 10-vuotishääpäivää, mutta eihän sitä ikinä tiedä, olisi naivia ajatella, ettei meille, muille vaan... ;)



Insinööriäidin kanssa olen kyllä samaa mieltä, että kotiäitiyteni nykeään on kannattavaa hommaa, näyttää siltä että parhaan tuloksen me perheenä saavutamme (enkä nyt tarkoita vain taloudellisesti), kun yksi kerää kivet kentältä, vai miten sitä sanottiin. Eniten kuitenkin ajattelen lapsia ja heidän kehitystään, minusta heillä on oikeus arkipäivään kanssani, koska he ovat vielä niin kovin pieniä. Jos meitä olisikin kaksi aikuista valmiina joustamaan työelämästä lasten hyväksi, asia olisi kenties toinen. Mieheni ei siihen oikein kykene, mutta hänen panoksensa mahdollistaa sen, ettei koti-tarha-työpaikka-kauppa-koti -ruletin tarvitsisi alkaa. Minäkin kyllä viihdyn kotona, sosiaalisia kontakteja löytyy ja onhan sitä mnia muitakin ammatteja, joissa työntekijä työskentelee enimmän osan aikaa yksin, minusta kotityössä on myös haastetta, varsinkin kun " pyllynpesurumba" alkaa olla takanapäin ja muut kasvatukselliset kysymykset nousevat pintaan, uskon myös, että lasten kouluvuodet ovat kiinnostavat äidinkin näkökulmasta.



Kiitoksia kovasti kommenteista, niitä on ollut mukava lukea ja kirjoitelkaahan lisää!!

Itsekin olen vähän vastaavassa tilanteessa, tosin meillä on vain yksi lapsi (1v.3kk). Minä olen myös akateeminen ja työkokemustakin on jo kertynyt, kun tulin äidiksi vähän vanhemmalla iällä.



Meidän " ongelma" on se, että minun työpaikkani sijaitsee 200 km:n päässä! Nyt olen hoitovapaalla ja sitähän on työnantajan pakko antaa niin kauan, kunnes lapsi täyttää kolme.



Itse olen niin pitkään ollut virkanainen, että kokonaan kotiin jääminen ei ole minun ratkaisuni, varsinkin kun lapsia on vaan yksi. Henkisesti en taitaisi jaksaa pitemmän päälle. Arvostan toki kaikkia, jotka tekevät kotityötä - tiedänhän sen arvon ja raskauden, kun itsekin nyt olen kotona. Lasten kannaltahan se on parasta.



Neuvoisin kuulostelemaan, miltä tuntuisi olla kotiäitinä 5 -10 vuoden kuluttua, kun lapset ovat jo isompia. Olisitko silloin ihan varmasti sitä mieltä, että työpaikasta ja kenties ammatista luopuminen on kannattanut?



Apua kotiin on saatavilla ja työnkin pitäisi joustaa perheen hyväksi - ainakin teoriassa!



Näitä pähkäilen siis itsekin...

Mikä sinulle on tärkeintä...



Minun piti valita vakituisen työpaikan ja lasten/perheen väliltä. Valitsin lasteni hoitamisen kotona enkä ole tippaakaan katunut. Näitä pieniä ihmeitä kotona seuratessa kaikki muu tuntuu niin turhalta.



He ovat pieniä kuitenkin vain niin lyhyen aikaa. Ja minä ehdin vielä porskuttaa työelämässä aikanaan vaikka miten paljon. Koen nyt tekeväni sitä itselleni arvokkainta ja tärkeintä työtä eli kasvattavani itse omia lapsiani ja ennen kaikkea olemalla heille jatkuvasti läsnä!



Tiedän että jos näin en tekisi niin katuisin sitä vielä joskus!

Nämä ajatuksesi juuri ovat juttuni kääntöpuoli. Nyt lasten ollessa pieniä koen ehdottomasti olevani oikealla paikalla ja tärkeässä tehtävässäni ian hyväkin. Juuri sitä olen kuulostellut, miltä kotiäitiys tuntuisi vaikkapa 10 vuoden päästä -silloin kuopuskin on 10 vuotias. Olen kyllä sitä mieltä, että sekin on arvo, ettei lasten tarvitse tulla yksin kotiin koulusta tai mennä iltikseen koulupäivän päälle. Mutta kaikkeahan ei voi saada, tämä kaikki edellyttää tosiaan irtisanoutumista ihan ok työpaikasta ja luottamista siihen että elämä kantaa ja töitä joskus järjestyy.



Apua tosin kotiin saa, jo nyt meillä käy siivooja, sillä mies ei todella ehdi osallistua kodin töihin ja minun ollessani töissä apua olisi palkattava tosiaan enemmän. JOtenkin minä olen aina naivisti ihaillut noita uranaisten perhekuvioita, sitä kuinka he jaksavat ja ehtivät... Kunnes luin jostain Sinikka Salosen haastattelun, naisen, joka ainakin suomalaisittain oli saavuttanut ammatilisesti paljon ja samalla hankkinut perheen ja lapsia. Hän kertoi, ettei koko avioliittonsa aikana ollut itse pessyt _yhtään_lakanaa, vaan aina pesettänyt kaikki. Samoin Leena Palotie kertoi jossakin lehdessä, että heillä oli aina apulainen kotona, ei vain yhtä,vaan kaksi; yksi virka-ajaksi ja yksi illaksi.



Että sellaista, elämä on näköjään valintoja ja kun kukin sen yhden vain saa, kannattaa omannäköisen elämän eläminen aloittaa heti...miltäköhän se vain näyttää?

ollut aikanaan kotona 15 vuotta hoitamassa lapsia ja lähtenyt sitten työelämään? Ja hienon uran on ehtinyt silti tehdä.



Ole kotona kunnes nuorimmaisesi on kolme.

Mieti siinä vaiheessa mitä haluat tehdä. Joko jäät kotiin tai menet esim. osa-aikatöihin. En varmasti sijassasi menisi kokopäivätöihin, jos isä kerran tekee paljon toitä ja matkustelee. Mutta sekin vaihtoehto on olemassa eikä ole huono. Mitä itse haluat.



Itsellä on myös kolme lasta, 1v, 3v ja 5v. Mies matkustelee ja tekee paljon töitä, ei kuitenkaan aivan eläimellisesti. Mulla myös korkeakoulutus, lisenssiaatin tutkinto. Mutta ei mitään kiirettä takaisin töihin. Viihdyn mielettömän hyvin kotona, nautin siitä että saan itse ohjelmoida päivät ja että on aikaa hoitaa kotia ja lapsia ja vaikka leipoa yhdessä lasten kanssa. Ei tarvitse samaan aikaan stressata esim. tulevasta työviikosta. Akateemisesti koulutettujen työt kun yleensä eivät ole sellaisia, ettei niitä tulisi mietittyä ja stressattua vapaa-aikanakin...



Itse menen varmaan osa-aikatöihin kun nuorin on kolme. Tod. näk. alan tehdä 3 päiväistä työviikkoa. Mulla vain on se hyvä puoli, että olen alalla, jossa sellainen onnistuu kohtuuhelposti.



Hyvää syksyä ja nauti nykyisestä tilanteestasi, kun olet kotona lasten kanssa!

Kiitoksia taas vastauksistanne. Mukava kuulla, etten ihan outo lintu ole ajatuksineni. Ekan lapsen jälkeen menin töihin, kun hän oli 1.5-vuotias, meillä oli tuolloin hoitaja kotona. Kysyin töissä 3-päiväistä työviikkoa, joka mielestäni olisi kyllä voinut onnistua, mutta eipä sieltä irronnut kuin sitten se 30-tuntinen, joka kait oli pakko antaa. No, olin töissä 4 päivää viikossa ja homma toimi hyvin.



Nykyään vaan miehen työnkuva on muuttunut ja matkoja on paljon, nytkin tämä on toinen viikonloppu peräkanaa, kun hän on poissa. Me kyllä pärjäämme hyvin ja kummankin sukua asuu lähellä.



Osa-aikatyö voisi olla kiva, mutta todennäköisesti päädyn tuohon opiskeluun, saisin suht helpolla lukion vanhemman lehtorin pätevyyden ja uskoisin opettajan työaikojenkin jo helpottavan arkeamme -tai sitten jään kotiin kokonaan!

ap:lle,tilanteessasi sattaisin hyvinkin jäädä kotiin. mutta komppaan muita että ainahan tilanteet voi muuttua,ehkä alatkin kaivata töihin 4vuoden kuluttua ja suunnitelmanhan voi sitten muuttaa.



Kotonaolo on todella arvokasta ja varsinkin jos toinen vanhemmista on kovasti kiinni työkuvioissa mtkusteluineen yms.



Meillä se tilanne että omaan akateemisen koulutuksen ja vaikka mieheni on hyvässä työpaikassa,ois mulla tulot paremmat,se luo tiettyjä paineita ja tarvitsee todella käydä arvokeskustelua itsensä kanssa,mitä haluan.....kun yhden tuloilla vaditaan meillä ja minulta sitten kompromissejä (ei todellakaan siivoojia tai matkoja tai shoppailuja). Lapset on pieniä vaan kerran,toisaalta en ole valmis kompromissaamaa vuosia,joten osa-aikaisuus on varmaankin se minun valinta jatkossa.



Nyt oon osa-aikatöissä, poika aloittanut hoidossa syksyllä 2 v ja uusivauva tulossa keväällä ,

Jos mies ei nyt kanna yhtään vastuuta perheestä, tuskin kantaa jatkossakaan. Mun mielestä läsnäoleva isä on ihan yhtä tärkeä kun läsnäoleva äiti. Ja jos olet yhtään urasuuntautunut, niin miksi miehesi pitäisi saada molemmat ja sinun ei?



Mutta mihin itse motivoidut on varmasti parasta koko perheelle.

korvissani: " miksi miehen pitäisi saada molemmat ja sinun ei" ?



kuvastaa juuri tätä meidän yksilökeskeistä arvomaailmaa. minusta on alkanut tuntua, että Suomessa kyllä puhutaan perheyhteisöstä, mutta teot ovat yksilö/egokeskeisiä. sitten ei myöskään oikein ole oivallettu että jos hankkii lapsia, varsinkin monta, niin lapsilla on oikeis vanhempiinsa- eikä niin päin, että aikuisilla on oikeus KAIKKEEN.



minä olen kohta jäämässä kotiin kun toinen lapsemme syntyy- samaan aikaan on ajankohtainen ajatus muutosta ulkomaille miehen työn perässä. Juuri keskustelin aiheesta, ja tuntuu että ainakin keski-euroopassa olisi helpompi olla kotiäitinä, koska siellä ei ole ihan samanlaista sosiaalista/taloudellista painetta työelämään kuin Suomessa-. täällä kun ihmisillä ei ole monesti vaihtoehtoa kun asuntolaina painaa niskaa, tai kun ei ole luontevasti noita kotiäiti/ au pair-yhteisöjä- kun kaikki muut ovat töissä.



itse ajattelen asiasta niin- olen myös korkeasti koulutettu ja virka alla- että voin aivan hyvin jäädä kotiin ainakin joiksikin vuosiksi. ei ole mahdollista mielestäni että kumpikin paahatavt työuraa täysillä kun lapset ovat pieniä. mielestäni lapsen oikeus hellyyteen ja turvan ja huoleksipitoon menee vanhemman " työoikeuden" edelle. ainakin noina elämän ensimmäisinä vuosina.



juuri juttelin erään ranskalaisen naisen kanssa- heidän perheessän oli tehty ratkaisu että kun perhettä alettiin perustamaan niin hän jäää kotiin. nyt hän oli ollut kotona kohta 20v. ja oli oikein tyytyväinen. kertoi,että aktiviteetteja ainakin ko. asuinpaikassa on yllin kyllin, sosialisia kontakteja ja tekemistä.

ja onhan osa-aikatyö tms. myös mahdollinen tai jopa uran/työn vaihto kokonaan jossain vaiheessa- ei mikään ole sementtiin valettua.



mutta nämä ovat jokaisen omia asioita- halusin vaan kertoa että minua kiusaa nykyinen ajattelumalli, että meillä aikuilla olisi muka oikeis IHAn kaikkeen ja samalla hektellä. ei se ihan niin mene---

Täällä yksi DI myös haluaa jakaa omia mietteitään..

Työn ja perheen sovittamista on tullut kyllä mietittyä. Nuorin kohta 3 v ja uusi vauva tulossa. Hoitoon nuorin meni jo 1-vuotiaana. Syynä aika paljolti juuri se, että kun olen itseni kouluttanut, en halunnut työstäni luopua. Kun ala tosiaan menee hurjaa vauhtia eteenpäin olisi aika vaikeaa 5 vuodenkin jälkeen palata takaisin tutkijaksi " kehityksen kärkeen" .



Paljolti sopivat järjestelyt minusta riippuvat perheenne omista lähtökohdista. Jos olet tyytyväinen kotona, eikä ura tunnu sinulle tärkeältä, kotiin jääminen on varmasti oikea ratkaisu. Eiköhän sitä DI:llekin kuitenkin jonkinlainen paikka löydy työvaihtoehdoista myöhemminkin. Esimerkiksi itsensä kouluttaminen opettajaksi kuulostaa minusta erittäin hyvältä vaihtoehdolta. Samoin se, tarvitsetteko miehenne kanssa jonkinlaisen sopimuksen, riippuu raha-asioihin hoitamisesta yleensä perheessänne ja siitä kuinka paljon mies yleensä arvostaa sinua kotiäitinä. Jos saat mieheltäsi tarvittavan määrän rahaa omiin ja perheen tarpeisiin ja kunnioitusta, ei ehkä tarkkaa sopimusta tarvita miehen palkan jakamisesta. Teet kotona kuitenkin arvokasta työtä, joten myös sinulla pitää olla oikeus rahaan, joka on vain sinua varten, vaikka miehesi ehkä olisi se joka ne rahat perheeseen tuo.



En ole ihan samaa mieltä siitä, kun joku sanoi, että mies saa kaiken (sekä perheen että uran), miksi naisen pitäisi valita. Kyllä se on valintaa ihan kaikille. Mies saa ehkä näennäisesti kaiken, mutta saako hän todella perheen, jos matkustelee paljon, eikä oikeasti ole perheen arjessa mukana? Minusta ei. Kyllä kaikkien täytyy valintansa tehdä.



Minulla valinta tosiaan menee niin, että käyn töissä, mutta lähes kaiken vapaa-ajan vietämme yhdessä perheen kanssa. Ylitöitä teen vain kun on ihan pakko ja valitsen työtehtävät niin, että matkustellakaan ei tarvitse. Näin luovun siis mahdollisuuksistani mihinkään rakettimaiseen urakehitykseen, mutta toisaalta en urakehityksen varjolla perheestänikään luovu. Kotiäitinä en itseäni voisi oikein kuvitella. Itseni, (ja samalla myös perheeni) takia olen tämän valinnan tehnyt. En pidä sitä siis itsekkäänä pahalla tavalla, että yritän yhdistää perheen ja työn. Jotta saavutamme lasten kannalta parhaan vaihtoehdon, pitää se olla paras vaihtoehto koko perheen kannalta ja siis myös itselleni ja hyvinvoinnillekin hyvä vaihtoehto. Sen verran itsekäs pitää olla, että uhrautua ei voi kokonaan lasten hyväksi, pitkällä tähtäimellä se ei toimi...



Mutta kuten sanottu, mikä sopii toisille, ei sovi toisille. Ainut vaihtoehto on yrittää hahmottaa omia tuntemuksia ja kokonaiskuvaa ja yrittää kuvitella eri vaihtoehtoja vaikka 5-10 vuoden päähän. Kun ei siltojansa suoraan ala takanansa polttamaan vaan hieman varmistelee silloin kun mahdollista selustojaan, niin ainahan sitä voi suuntaa muuttaa jos huomaa tekevänsä virheen..



Onnea mietintöihin!

Koen olevani myös jotain vekaa niille meitä edeltäneille naispolville, jotka tämän ovat mahdollistaneet. Nykyinen kotirouva-buumi on jotenkin kieroutunut paluu 50-luvulle.



Sinä päivänä kun tämän palstan avauksista puolet on miehiltä, jotka pohtivat että vaimo painaa pitkää päivää - olisinko kotimiehenä vielä kaksi vuotta, niin olen valmis harkitsemaan asennettani :)



Sitä ihmettelen, miksi jotkut " antavat" miehen laiminlyödä kotiin liittyvä velvollisuudet ja siitä syystä jättävät oman työnsä...



Ja edelleen... jokainen tekee ratkaisunsa ja kantaa siitä vastuunsa.

Minä en tuota asiaa ihan noin näe, ensinnäkin meidän perheemme ei ole mikää kenttä mieheni ja mnun väliselle valtataistelulle, mielestäni lapsillamme on _oikeus_ arkipäivään omassa kotonaan. Minusta asia ei ole niin, että mieheni saa kaiken ja minä en mitään; minusta arki kotona omien lasten kanssa on jotain, he ovat kaikki olleet kovasti toivottuja ja minusta merkittävä osa elämääni, myöskin tulevaisuudessa. Mieheni ei saa kaikkea, paljon jää työn myötä saamatta, silti ei ole oikein ajatella, että hän ei kanna vastuuta, hänhän kantaa täyden taloudellisen vastuun koko 5 henkisestä perheestämme -ja kyllä ehtii olla lastenkin kanssa, vaikka nyt ei mattoja tamppaakaan.



Minusta tämä ajattelu, että kaikkien naisten tulisi hampaat irvessä haluta työelämään lasten ollessa pieniä ja kaikkien miesten taas sieltä pois samanaikaisesti on tulos tästä pohjoismaalaisesta naisdemari vetoisesta politiikasta. En minä millään tapaa halua arvostella perheitä, joissa näin tehdään, mutta on toisiakin näkökulmia. En oikeastaan näe mitenkään pahana 50-lukua ja sitä, että äiti jäi hieman pidemmäksi aikaa kotiin lasten kanssa -70-luvullahan sitten tuli vastareaktio ja sopiva päivähoitojärjestelmä kopioitiin suoraan DDR:stä:/. No, ehkä sitä on jo nykyisin hieman paranneltu.



Joku täällä kommentoi sitä saako kotiäiti mieheltään rahaa. Enpä ainakaan minä tiedä yhtään perhettä, jossa toinen osapuoli joutuisi _pyytämään_ toiselta rahaa. Meillä ainakin on yhteiset tilit ja pääsy niihin kummallakin -eikä meillä mies nipota rahan käytöstä, minä pikemmin teen joskus niin...

Minusta on tosi surullista, että pohjoismainen naisasialiike on onnistunut tekemään perinteisistä naisten töistä jotain halveksittavaa ja semmoista, josta jokaisen kynnelle kykynevän on päästävä eroon.



Kuka niitä lapsia Suomessakin joka tapauksessa hoitaa? Naiset, joko palkatta kotiäiteinä tai pienellä palkalla perhepäivähoitajina tai tarhassa. Sen sijaan, että naisetkin vähättelevät kaikenlaisen hoivatyön arvoa olisi paljon parempi kääntää se asia niin päin, että hoiva- ja opetustyö ovat hiton vaativia hommia, jos ne hyvin tekee ja siihen ei joka jepestä olekaan!



Yksilötasolla en halua kenellekään sanella, missä on töissä, mutta sylettää, kun se asia tosiaan on kääntynyt noin, että esimerkiksi kotiäidin työ on jotenkin ala-arvoista.