Herkkien ja arkojen taaperoiden puolustuspuheenvuoro.
Tämä viesti sai alkunsa tänään perhekerhossa, jossa olemme käyneet jo siitä lähtien kun esikoiseni täytti 7 kk. Nyt hän on kohta 2v 5kk ikäinen touhukas taapero. Tyttöni on luonteeltaan herkkä, arka ja hitaasti lämpenevä, mutta myös iloinen, seurallinen ja empaattinen. Hän haluaa ensin seurailla syrjässä ja vasta aikansa katseltuaan hän menee mukaan touhuihin. Kotona ja tuttujen kesken hän on mitä valloittavin taaperoinen ja vauhtia löytyy myös vieraammissa paikoissa kunhan hän saa ensin omaan tahtiin tutustua ihmisiin ja paikkaan.
Tämä aika tuntuu ylikorostavan sosiaalisuutta; jo pienten lasten pitäisi pärjätä, olla rohkeita ja reippaita. Ujous ja herkkyys tuntuvat olevan ei-toivottuja luonteenpiirteitä, joista pitäisi " opettaa" eroon, vaikka usein käsi kädessä herkkyyden kanssa tuntuu kulkevan empaattisuus. Esimerkiksi minun pieni taaperoni pitää niin hyvää huolta pikkusiskosta (8kk), että ei tosikaan. Hän osaa jo nyt ottaa pienen siskon tunteet huomioon ja jakaa vaikka rakkaimman nallensa siskon kanssa jos siskolla on oikein paha mieli. Hän ymmärtää selitykset ja kuuntelee kiellot. Se, tekeekö hän aina niiden mukaan onkin sitten toinen juttu, omaa tahtoakin löytyy kyllä ihan kiitettävästi. ;0) Hän ei revi tavaroita toisten lasten käsistä vaan odottaa vuoroaan ja antaa toisten taas leikkiä omalla vuorollaan. Toisaalta hän ei myöskään " osaa" pitää puoliaan vaan jos joku tulee häneltä ottamaan jonkun lelun käsistä, hän antaa sen, vaikka itku tuleekin.
Minusta siinä, että lapseni on herkkä ja hitaasti lämpenevä, ei ole mitään pahaa. Se on hänen perusluonteensa ja tunnen ymmärtäväni häntä, sillä olen itsekin luonteeltani herkkä ja ujohko. En ole koskaan tuntenut tarvetta " karaista" lastani ja pakottaa häntä tekemään mitään mikä ei tunnu hänestä luontevalta ja hyvältä. Välillä vaan ahdistaa muun maailman vaatimukset lapsesta, joka suin päin ryntää huomion keskipisteeksi ja suvereenisti valtaa itselleen tilaa.
Tämmöisiä ajatuksia kehittelin tänään perhekerhossa seuratessani lapsia. Ja ennenkuin joku takertuu näihin ajatuksiini niin ei, en ole sitä mieltä, että ulospäinsuuntautuneisuus olisi pahasta tai " sosiaalisemmat" lapset eivät voisi olla myös empaattisia. Heitelkää kommentteja ja omia ajatuksianne.
Kommentit (10)
Poikani on myös hieman ujo, herkkä ja sivusta seuraaja. Etenkin kun menemme johonkin hieman vieraampaan paikkan niin poika viihtyy minun sylissä ekat n. 10 min. jonka jälkeen uskaltaa lähteä pois sylistä. Ja jos joku vie lelun kädestä niin hän ei " osaa" puolustautua, eikä hän tykkää jos joku hieman tuntematompi tulee lähelle. Hänen pitää saada rauhassa tutustua uusiin paikkoihin ja etenkin ihmisiin. Minusta tässä ei ole mitään pahaa, olenhan myös itse samanlainen. Mutta olen muutaman kerran kuullut kommentteja tästä asiasta kun poikaa pelottaa joku uusi asia ja kun hän haluaa tulla minun syliin itku kurkussa niin en muka saisi ottaa häntä syliin!!! Tää on tosi älytöntä mielestäni. Tutussa seurassa ja paikassa poikani on oikea vauhtiville.
Meillä tuntuu tuottavan ihmetystä se että vaikka tyttö on erittäin arka ja vierastava, niin " lämmettyään" on kuin toinen tyttö: riehakas, iloinen, reipas. Juuri sellainen reilu 1-vuotias joka sattaa ottaa lelun kaveriltaan eikä tajua miksi niin ei saa tehdä, sellainen joka kantaa lelunsa yksi kerrallaan aikuisen syliin ja sylistä pois, aurinko, joka hymyilee kaikille. Sitten kaikki tutut (mummut jne.) ovat lastani työntämässä vieraammille ihmisille syliin ja ihmettelevät kun en siitä tykkää ja ihmettelevät kun lapsi parahtaa itkuun. Moittivat lasta kun " hän ei edes tätiään tunne" tms. Minusta lapsille ylipäänsä ei anneta aikaa tutustua vaan suoraan hyökätään " silmille" . Puistossakin lapseni katselee alkuun ketä puistossa on; jos on vähän vieraampia lapsia, niin seisoskelee hetken syrjässä ja ihmettelee, jos on vain tuttuja lapsia niin hyökkää heti sekaan.
Minua ei ärsytä että lapseni on arka. Minua ärsyttää se että muiden mielestä hänen pitäisi olla avoin ja reipas heti ensisekunnista. Nyt reilu 1-vuotiaana ja nuorempanakin! Itsekin olen aivan samanlainen kuin lapseni, moni on minullekin sanonut että et sinä mikään ujo ole. Silti en vieraammassa porukassa meinaa saada suutani auki kun taas tutussa yhteisössä olen " suuna päänä" .
-minskuliina
Tuo minuakin välillä ärsyttää, että isomummot ja muut harvemmin nähtävät sukulaiset karkaavat heti lapsen kaulaan ja sitten saa jännityksellä seurata, älyääkö täti päästää irti ennen kuin tulee itku... Yleensä tyttö sentään juuri ja juuri kestää halaukset ja ryntää heti irti päästyään syliin.
Meilläkin on tuttu tilanne tuo, että joku muu ottaa kädestä ja sitten tulee itku. Siinä on tapahtunut selvää parannusta, kun olimme viikonlopun mökillä pienemmän serkun kanssa, joka otti surutta kädestä. Koko viikonlopun sitten toisaalta huolehdimme, että tilanne selviää, ja toisaalta toistimme tytölle, että voit itsekin sanoa " älä ota" . Nyt osaa selvästi paremmin pitää puoliaan, huomasin juuri viikonloppuna kyläreissulla, että toinen kaksivuotias ojensi ottamansa tavaran takaisin tytön kovaäänisen protestoinnin seurauksena :)
Tuli vielä mieleeni, että olen siis itse ollut lapsena (ja olen vieläkin) samanlainen. Tästä on työ- ja muissa yhteisöissä ollut ehkä jotain haittaa (tai sitten ei), mutta myös hyötyä. En yleensä joudu riitatilanteisiin, koska en suhtaudu muihin aggressiivisesti, vaikka olisinkin eri mieltä. Toisaalta muutamat tietyntyyppiset ihmiset ovat ehkä kokeneet elämänsä yllätyksen - olen oikein kiltti, mutta pirun hankala tallattava ;)
Kiitos adalat hienosta puolustuspuheenvuorosta!! Osasit kirjoittaa niin kauniisti tyttärestäsi. Juuri tuollainen on oma 2,5-vuotias poikanikin - ujo ja hitaastilämpenevä, mutta toisaalta niin valtavan empaattinen, toiset huomioonottava ja rakastettava pikkukaveri!! Sääliksi häntä käy aina välillä tässä sosiaalisuutta, reippautta ja vilkkautta ihannoivassa maailmassa. Niin monesti minulta on kysytty, mikä poikaani vaivaa, kun hän esim. puistossa laittaa kädet silmien eteen, kun toinen lapsi tulee liian lähelle. Tai kun hän pillahtaa itkuun, kun toinen lapsi tulee repimään häneltä lelun kädestä. Myös pojan perhepäivähoitaja (joka muuten on niin hyvä hoitaja pojalleni) jaksaa joka päivä tuoda esiin sen, ettei poikani juurikaan leiki muiden lasten kanssa, ei innostu samalla tavoin riehumaan kuin toiset lapset, ujostelee kerhossa jne.
Toisaalta pieni poikani omaa sellaisia taitoja, joita monet vilkkaammat ikätoverit ei välttämättä vielä moneen vuoteen. Hän on valtavan hyvä keskittymiskyky, osaa piirtää hienosti, tuntee kirjaimet ja numerot, hahmottelee sanoja irtokirjaimillaan, rakastaa laulamista jne. Hän ei revi leluja toisten käsistä, ei heittele hiekkaa toisten päälle, ei lyö/läpsi, ei riko tavaroita tms. Eli on kaiken kaikkiaan hyvin kiltti ja hyväkäytöksinen pikkumies.
Itse asiassa minun mielestäni lapsi, joka ensin sivusta seuraa tilannetta ennen kuin menee mukaan, osoittaa sosiaalista älykkyyttä ja pelisilmää :-)
Huolestuneempi olisin, jos omat lapseni aina suin päin olisivat menossa mukaan meininkiin yhtään ensin ajattelematta ja tarkkailematat tilannetta... Esim. mahdollisia namusetiä ja myöhemmin murrosikäisenä (jolloin ihminen on muutenkin tyhmimmillään) tehtyjä tempauksia ajatellen...
Meillä myös poika 3,5 v on aina ollut hitaasti lämpeävä ja ujohko, seurassa sen verran diplomaattinen että voi lupua lelusta jos toinen sitä kovasti haluaa, mutta puolensa kyllä osaa pitää tarvittaessa. Ja ääntä lähtee kuin jalopeurasta suuttuessaan...Silti nyt isompana, tilaa ravintolasta tarjoilijalta ruokaa, maksaa kioskilla ostoksia yms.
kanssakäymistä vieraiden ihmisten kanssa. Kuitenkin sellaisessa seurassa, jossa vieras ihminen yrittää kovasti tulla tykö taikka esim. juhlissa joissa on paljon ihmisiä ja hän joutuu keskipisteeksi, hän ottaa vähän välimatkaa ja haluaa olla sivusta seuraajana. Minusta nämä ujot lapsetkin ovat joka tapauksessa reippaita ja myös sosiaalisiakin, se vain ilmenee omalla tavallaan. Kyllä minuakin on hieman ärsyttänyt sukulaisten kommentit ujoudesta ja vertailut esim. serkkuihin, mutta olen ottanut sen asenteen että puhuvat mitä puhuvat, meillä on tämmöiset temperamentit ja jos joku ei sitä osaa käsitellä niin olkoon käsittelemättä...meitä on niin monenlaisia ja mielestäni on hölmöä aikuisten lajitella lapsia sen mukaan miten kärkkäästi lapset kapsahtavat ventovieraan tai pari kertaa vuodessa tapaamansa sukulaisen kaulaan...Ja fiksujahan nämä lapset ovat, kun osaavat hieman pitää varaansa ihmisten kanssa, näitä ei varmaan aikuisena jymäytetä tai hömpötetä niin helposti kuin sellaisia jotka ovat täysin varauksettomia kaikkien kanssa.
kiitos ajatuksistasi ap! minulla on kokemusta yhdestä huomionkipeästä ja riehakkaasta pojasta, joka ottaa tavaroita toisten käsistä eikä pelkää olla huomion keskipisteenä. Itse en ole koskaan ajatellut, että se olisi jotenkin parempi juttu, kuin se että lapsi olisi arempi ja ujompi. Oikeastaan on paljon sellaisia tilanteita, joissa toivoisin, että kumpa lapseni olisi paljon rauhallisempi ja arempi. En koe koskaan ihailua muiden äitien osalta, kun lapseni yrittää ottaa tavaroita toisten kädestä tai tukistaa tukasta. Eikä varmasti kukaan ole kateellinen kun jossain kerhossa ollessamme poikani juoksee edes takaisin joka paikkaan ja minä perässä hiki otsalla. Voi olla, että joskus saamme kehuja, kun poika suhtautuu avoimesti uusiin ihmisiin (ei kylläkään aina, on hänelläkin arasteluhetkensä). Paljon tulee kyllä juuri sellaista kommenttia myös, että " kylläpä poika sitten pärjää elämässä, kun on noin rohkea" . Mutta oman poikani äitinä kyllä itse monesti kärsin aika paljon siitä, että hän ei osaa kontrolloida itseään. Minä olen esim. joutunut kaikki kerhot, joissa olisi niin mukava kädä, jättämään pois, koska en jaksa juosta pojan perässä koko aika kieltämässä, kun muut lapset leikkivät nätisti. Meillä on onneksi kotona käynyt kavereita, joiden kanssa poika on oppinut aika paljon jakamista ja leikkimistä.
Yhteenvetona siis: saattaa olla että yleinen asenne on ihaileva rohkeampia kohtaan. mutta sellaisen lapsen äitinä on myös omat hankaluutensa!!
Kuin omasta suustani.Meidänkin poika on hyvin vilkas ja ehtiväinen,eikä todellakaan ujostele tai pelkää-eikä se herkkua ole!Nyt,kun poika on ollut jämptin pph:n luona hoidossa,asiat on helpottunut kovasti,mutta samat kerho-ongelmat on meillä käyty läpi.Minä tosin uskon,että tämäkin aika palkitsee sitten joskus,tässä maailmassa kun ujoja helposti " potkitaan" ,mutta turha tämänikäisten lasten äitien on miettiä asioita niin pitkälle..
Kyllä minä olen ihan kateellisena seurannut tuttavien flegmaattisia lapsia jotka hiekkisellä istuvat yksin paikoillaan..
Kuvauksesi tyttärestäsi on kuin omalta näppikseltäni. Meilläkin on kaksivuotias, joka on iloinen, sosiaalinen ja reipas, mutta uudessa tilanteessa haluaa ensin katsella sylistä. Ainoa ero on, että en ole koskaan ajatellut tytön olevan " ujo" tai " herkkä" . Minusta tuo on ollut ihan tavallisen, fiksun lapsen käytöstä. Tunnistan myös kuvasta itseni mitä suurimmassa määrin, enkä pidä itseänikään erityisen ujona.
Tytön kanssa on asiasta paljon puhuttukin, hän kun on kova puhumaan ja pohtimaan asioita. Olemme yhdessä tulleet siihen tulokseen, että joskus jännittää, se ei haittaa mitään ja sitten se helpottaa. Tyttö siis aikansa lämmettyään leikkii innokkaasti muiden kanssa tai juttelee ja " esiintyy" aikuisille.
Hassua sinänsä on se, että kaupassa tyttö saattaa yks kaks innostua selostamaan asioita ihan ventovieraille. Ehkä tilanne on tuttu - siellä ruukaa olla paljon vieraita ihmisiä ;)