Yhdessä yksin?
Yksinäisyys tuntuu. Minä, mies ja lapsi 2v ollaan yksin. Etenkin näin joulun alla se tuntuu. Vietämme joulun yksin, kun välit omiin vanhempiini eivät ole lämpimät ja mieheni vanhemmat menevät tyttärensä luo jouluksi.
Meillä ei käy kukaan, me emme käy itse missään vierailulla kun ei ole tuttuja. Sukulaisia (eli omat vanhempamme/sisarukset) käy harvakseltaan, noin 3 krt vuodessa - lapsen synttäreillä ja joskus muuten. Kavereita käy noin 3-4kk välein, joskus ei sitäkään. Nämä kaverit on sinkkuja. Hyvin kevyestä tuttavuudesta on siis enää kyse.
Kesälomallakin olemme yksin. Menemme mökille yksin, menemme jokapaikkaan yksin.
Toivoin että vauva-aikana saisimme uusia tuttavia/tuttavaperheitä, mutta ei. Olin aktiivinen mutta kenestäkään ei syntynyt uutta ystävyyttä/edes kaveruutta joka jatkuu. Muutimme 8 kilometrin päähän ja tuttavat jäivät. Olen töissä ja tuntuu ettei kenellekään sovi tapaaminen iltapäivällä tai viikonloppuisin, muut ovat vielä pääosin kotona.
Toivoin ja olin kuullut että vauva-aikana syntyy " helpolla" uusia tuttavuuksia kun on niin ihana asia mikä yhdistää. Mutta tuntuu että suurella osalla on jo sosiaaalinen kuvio kasassa ja sinne ei enää tarvita/mahdu uusia ihmisiä ellei sitten yhteenkuuluvuuden tunne ole sitten todella suuri. Ja yhteen pitää saada mahtumaan sitten myös miehetkin, jotta perheiden välinen ystävyys alkaisi naisten tutustumisen jälkeen.
Minä ja mieheni olemme asuneet monella paikkakunnalla ennen tätä, joten ystävät ovat jääneet aina edelliselle paikkakunnalle. Minulla on ystäviä onneksi jäljellä, heihin pidän yhteyttä ja heitä nähdäänkin 1 krt vuodessa. Tämä lievittää hieman yksinäisyyttäni, on edes joku ystävä.
Mutta tätä arjen yksinäisyyttä on vaikea kestää, etenkin näin joulun alla. Kukaan ei tule käymään eikä kukaan kutsu käymään. Minä olen kutsunut muutamia tuttavia käymään ensi viikolla, mutta eivätä taida päästä. Iltojen " kohokohta" on kaupassa käynti.
Tuntuu että alan masentumaan. Miehen kanssa aina välillä puhutaan että oispa se kiva jos edes sukulaiset kävisi useammin, mutta kaikilla on niin kiire etteivät ehdi tänne.
Olen itse puhelias ja ulospäinsuuntautunut, mieheni rauhallinen. Mutta en taida jaksaa enää edes ajatella että joskus meilläkin olisi tuttavia jotka vierailisivat. Eipä sitä liiallakaan yrittämisellä mitään tapahdu, mutta olen yrittänyt olla sopivan aktiivinen, mutta ei.
Toivomme toista lasta,mutta mietin jo " peloissaan" sitä että jään kotiin neljän seinän sisälle. Nyt pääsen edes töihin juttelemaan ihmisten kanssa. Olin tosi aktiivinen ekan lapsen vauva-aikana, ja olikin tuttuja. Mutta ne eivät kantaneet pidemmälle. Nyt sitten aloitan taas alusta ja yritän saada joitakin äiti-tuttuja itselleni. Ilman heitä ei jaksa.
Aina kun mieli alkaa mustua, niin ajattelin positiivisia asioita. Lapsi on sellainen, on ihanaa että on oma rakas lapsi, jolle on tärkeä ja joka on meille tosi tärkeä. Lapsen saanti ei ollut meille mikään itsestään selvyys.
No sain ainakin purkaa sydäntäni.
Kommentit (13)
Itselleni tuli surullinen olo kun luin viestini, mutta toisaalta se puhdisti sisintäni. Nyt olen siinä tilanteessa etten jaksa enää esittää itselleni ettei tämä tuntuisi pahalta. Olen vaan tsempannut tähän asti ja yrittänyt olla reipas.
Oman perheen tärkeys korostuu,se on totta. Voisin olla yksinäinen yksinkin - nyt on perhe josta olen onnellinen. Mutta en olisi ikinä arvannut että perhekin voi olla yksinäinen. En edes tiedä onko muita - kai on. Luulin että perheen myötä sosiaalinen elämä virkistyisi.
Harrastuksista: olen käynyt harrastuksissa ja osallistunut yhdistystoimintaan , jotta tapaisin ihmisiä/olisi tekemistä. Olen sosiaalinen ihminen. Mutta nyt tuntuu etten jaksa enää niitäkin. Jotenkin masennus ottaa valtaansa. Tunnen itseni oudoksi tämän tilanteen takia. En jaksa enää edes tutustua ihmisiin/en nauti mistään harrastuksista. Lapseni takia minun täytyy kuitenkin löytää keinot jaksamiseen.
Kunpa minulla olisi täällä edes yksi oma ystävä jonka kanssa käydä kahvilla juttelemassa/kävelyllä , shoppailemassa, tms. niin sekin jo auttaisi jaksamaan. Olen vastannut etsin ystävää ilmoituksiin, mutta kaikki nekin ovat vaan jääneet. Arki-ystävä puuttuu, kaukoystäviä onneksi on.
Aikuisella iällä kaveri- ja ystävyyssuhteiden solminen tuntuu olevan hankalampaa kuin nuorena. Nyt koen sen itsekin todeksi.
sopivampi olisi varmaan ollut parisuhde, perhe - palsta. Mutta onneksi ei tämä niin tarkkaa ole..
Olen vaan itse tottunut lukemaan tätä palstaa.
Tilanteesi kosketti minua, koska olen itsekin sosiaalinen ihminen ja ystävät ja ystäväperheet ovat minulle elämän suola.Muutamia mietteitä kirjoituksesi sai aikaan.
Ensinnäkin ystävyys syntyy yllättäen, ei suunnittelemalla. Olet ymmärrettävästi turhautunut, kun yrität solmia ystävyyssuhteita ja se ei onnistu. Elämän varrella sosiaaliselle ihmiselle (jollaiseksi itsesi kuvailet) syntyy väkisellä runsaasti kontakteja muihin ihmisiin ja osa näistä kontakteista johtaa ystävyyssuhteisiin. Osa ei. Kun on pieniä lapsia, ei ole välttämättä aikaa kyläillä tms. ja uusia ystävyyssuhteita ei juuri synny.
Sanoit, että harrastat itse, mutta harrastatteko perheenä? Muskarit, jumppakerhot, taidekerhot, perhekerhot ja avoimet päiväkodit ovat täynnä samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Yhdistystoiminnan puolella MLL ja muut lapsiperheiden asioihin keskittyneet yhdistykset voisivat olla hedelmällisiä.
Voisitte myös harkita yhteistä harrastusta. MLL välittää luotettavia hyviä lastenvahteja, jos sellaista ei ole omasta takaa. Lähtekää tanssikurssille tms. Olettepahan ainakin ihmisten ilmoilla.
Mitäs jos kutsuisitte työkavereiden lapsia teille kylään? Järjestäisitte lasten juhlat esim. poikanne syntymä- tai nimipäivänä. Tai esimerkiksi pakkasjuhlat tammikuussa?
Miten miehesi kokee tilanteen? Minkälaisessa työyhteisössä hän on? Entä hänen harrastuksensa? Jos miehesi on vähemmän sosiaalinen tyyppi kuin sinä, voi hän kaivata kovasti rohkaisua uusien ystävyyssuhteiden solmimiseen.
HAnki ensin omat ystävät, ystäväperheitä syntyy sitten sitä kautta. Seuraa alueesi äitien nettikeskusteluporukoiden tapaamisia ja osallistu niihin. Juttele rohkeasti muiden äitien kanssa neuvolassa jne.
Älä keskity sydänystävän etsimiseen, vaan uusien ihmisten kohtaamiseen. Muu tulee itsestään. Samalla aaltopituudella olevat ihmiset ytävystyvät vääjäämättä.
Usko tulevaan, elämä kuljettaa ystävät tiellenne, kunhan ette vain hautaudu neljän seinän sisälle. Hyvää joulua teidän perheelle. Jos yksinäisyys ahdistaa, menkää koko perheelle joulukirkkoon tai -konserttiin. Myös joulunaikaan on monenlaisia tapahtumia, vaikka itse joulupäivä onkin hiljainen.
Ajattelen asioista samalla tavoin kuin sinä. Ystäviä ei löydä jos niitä yrittää pakonomaisesti etsiä. Kun kaksi samalla aaltopituudella olevaa ihmistä kohtaa niin se johtaa eteenpäin - niin ystävyydessä kuin rakkaudessa.
Sosiaalisena ja toiminnallisena ihmisenä olen ollut aktiivinen ja ajatellut että sitä kautta minäkin sitten kohtaan ihmisiä joiden kanssa synkkaa ja olen samalla aallonpituudella. Aikahan se näyttää kenestä sitten muotoutuu sydänystävä, joskus sen tuntee heti, toisinaan kaveruus/ystävyys syvenee siihen. Mutta jo samalla taajuudella oleva ihminen on tärkeä minun elämässäni.
Olin äitiyslomalla yli 1,5 vuotta ja kävin aktiivisesti muskarissa,jumpassa vauvan kanssa, perhekahvilassa, olen MLL:n toiminnassa mukana. Kohtasin paljon ihmisiä, joihin osaan tutustuinkin. Mutta kenestäkään näistä äideistä ei tullut edes minulle kaveria. Juttua riitti hetken aikaa, mutta jotenkin tuttavuus on vaan kuihtunut. Osa liittyy varmaan siihen että tuttavuudet olivat kohtalaisen tuoreita ja minä olen mennyt takaisin töihin ja olemme muuttaaneet hieman kauemmaksi. Olemme yrittäneet tavata, mutta aina on tullut toisen lapsi kipeäksi tai jotakin muuta ja kuukaudet vaan ovat menneet eteenpäin.
Perheenä alamme harrastaa uintia nyt kun joulukiireet on ohitettu. Minä ja mieheni olemma ajatelleet tosiaan myös aloittaa harrastuksen yhdessä, mennä tanssikurssille. Mieheni on rauhallisempi, hän on myös sen tyyppinen että kaverit jää kun seurustelu alkaa.Mikä minun mielestäni on tosi huono juttu. Olen nyt neljän vuoden ajan kannustanut häntä ottamaan kavereihinsa yhteyttä, mutta ei saa " aikaiseksi" . Hänen kaverittomuus on omaa aikaansaannosta. Hän toisaalta on introvertti, joka ei kaipaa niin seuraa - vaikkain kokee että on mukava että vieraita joskus kävisi. Mutta eipä ne kaverit käy jos ei itsekään pidä yhteyttä.
Koska mieheni ei kaipaa niin paljon kontakteja kuin minä olen ajatellut että tärkeintä on että minulla on kavereita. Mutta kun niiden samantyyppisten ihmisten tapaaminen on itselleni niin hankalaa. Masennukseni osasyy on varmaan se että olen olut aktiviinen ja tavannut paljon uusia ihmisiä ja siitä huolimatta olen yksin. Olenko sitten kuitenkin yrittänyt liikaa? En tiedä.
Minulla on yksi lapsellinen työkaveri, jonka kanssa rupattelemme töissä. Hän onkäynyt meillä syksyllä kerran lapsensa kanssa. Kävimme myös heillä kerran perheenä, mutta olin hänen miehestään aistivinani ettei kovasti välittänyt meistä tai jotakin muuta. Oli aika myrtsinä ja jotenkin vaisu. Juteltiin ihan normaalisti kylläkin koko ajan. Kaikkien kanssa ei tosian synkkaa. Sen jälkeen työkaveri tulikin yksin poikansa kanssa meillä käymään, sellaisena viikonloppuna kun miehensä oli matkoilla.
Täytyy uskoa että elämä kuljettaa, mutta välillä sitä käy pohjalla. Kiitos viestistäsi!
Sinulla on varmaan ollut huonoa tuuria tässä asiassa, mutta usko tulevaan. Kyllä se siitä.
On kyllä todella vaikeaa tutustua pariskunnittain uusiin ystäviin. Meilläkin on käynyt kylässä muutama minun ystävä miehineen ja läheskään aina ei ole miehillä kemiat toimineet.
Kertomasi työkaverisi luona vierailusta ei mielestäni välttämättä tarkoita, että hänen miehensä ei välittänyt teihin tutustua, vaikka onhan sekin mahdollista. Saattoihan vaan olla, että tuo ajankohta oli hänelle huono. Meillä nimittäin on ainakin kerran tai pari sattunut niin, että meille on tullut joku pariskunta kylään ja mies on ollut ihan kypsänä, koska olisi juuri silloin tehnyt jotain muuta. On tullut välillä ihan riitaakin aiheesta, koska minusta mieheni käytös on joskus ollut jopa vähän epäkohteliasta... Ei tosin tarkoituksella.
Sitten sellainen huomio, että meilläkin on nyt välillä ollut vaiheita, ettei olla juuri jaksettu kyläillä. Mies on ollut töistä väsynyt ja ollaan varsinkin viikolla oltu ihan omalla perheellä illat. Viikonloppuisinkin on ollut paljon menoja. Ollaan oikeastaan koko syksy nähty vain yhtä tuttavapariskuntaa säännöllisesti. Ei vaan ole jaksanut. Jos tästä näkökulmasta ajattelen, että itse nyt alkaisin vaikka perhekerhossa juttelemaan jonkun kivan ihmisen kanssa, niin en siltikään välttämättä nyt kokisi olevani valmis solmimaan uusia ystävyyssuhteita. Vanhatkin ystävät ovat välilläolleet niin vähällä huomiolla. Toisin sanoen, juttelen mielelläni uusien ihmisten kanssa, mutta en kovin vähällä ole ketään kylään kutsumassa tai muuten tapaamista ehdottelemassa.
Summa summarum. Sinussa ei varmasti ole mitään vikaa. Uusien ystävyyssuhteiden solmiminen on muustakin kiinni kuin kemiasta. Alkuperäisessä viestissäsi kirjoititkin, että ihmisillä taitaa olla täydet sosiaaliset kuviot, joihin ei uusia ihmisiä mahdu. Monilla näin onkin, mutta on myös paljon sellaisia ihmisiä kuin te miehesi kanssa. Esim. vasta paikkakunnalle muuttaneet tai sellaiset pariskunnat, jotka kaipaavat lapsiperhetuttuja, kun omassa kaveriporukassa muut ovat lapsettomia.
Itse asun pääkaupunkiseudulla, jos asut jossain kohtuullisen matkan päässä ja haluat tutustua äitiin joka myös kaipaisi lisää ihmissuhteita, pistä mailiosoite tulemaan!
Muistan itsekin ennen äitiysloman alkua kuinka kuvittelin saavani roppakaupalla uusia ystäviä muista äideistä. Totuus oli kuitenkin muuta: Moniin ihmisiin tutustui, mutta läheskään kaikkien kanssa ei pidetä minkäänlaista yhteyttä, toisten kanssa ollaan jonkinasteisia kavereita, ehkä yksi ystävä tuli. Pettymys oli suuri!
Meillä on siinä mielessä vähän samankaltainen tilanne kuin teillä, että sukulaisia nähdään harvoin. Mies on ulkomaalainen eikä hänellä ole sukulaisia täällä. Noin kerran vuodessa kyläilemme anoppilassa miehen kotimaassa. Minulla on välit poikki veljeni ja tämän perheen kanssa ja muu sukuni asuu kaukana. Välit ovat ihan hyvät, mutta eivät sillä tavalla lämpimät ja läheiset kuin joillakin muilla ystävilläni sukuunsa. Tuttavapariskuntia/perheitä on harvakseen mutta jokunen kuitenkin, heitä tavataan silloin tällöin. Ymmärrän tunteesi hyvin ja kuten sanoin, jos haluat tutustua tai vaikkapa vaan mailailla niin ilmoittele!
Sillä surullistahan yksinäisyys on.
Meillä on hieman sama tilanne kuin teillä. Opiskelujen ja myöhemmin työn myötä olemme muuttaneet kauas kotipaikkakunniltamme. Jokaisessa elämäntilanteessa minullakin on ollut ystävyyssuhteita, mutta ilmeisesti ei niin syvällisiä, että ne olisivat kestäneet. Yritystä kyllä on ollut, jostain syystä vain minun tielleni on osunut ystäviä, joille meidän ystävyytemme ei ole ollut yhtä tärkeää kuin se on ollut minulle. Eli pikku hiljaa vanhat ystävyyssuhteet ovat ajautuneet tasolle, jolloin lähetellään enää joulukortteja ja sähköpostia, sovitaan että tavataan jos osutaan samalle paikkakunnalle, mutta siihen se sitten jää. Jonkun verran meillä on tuttavia, mutta kun he ovat meneviä ja perheettömiä ihmisiä, niin intressimme eivät ihan kohtaa.
Vanhemmiten sitä on myös tullut aremmaksi edes yrittämään, kun on tottunut, että ei siitä kuitenkaan mitään tule. Anja Kauranen puki aiheen osuvasti sanoiksi: " Minä olin monen satunnaisystävä ja hyväksyin asiaintilan. Opin vierailemaan ystävyydessä. Opin olemaan kuin läpikulkumatkalla, vihellellen. Opin pitämään sydämeni viileänä, olemaan odottamatta liikoja. Erilaiset nöyryytykset ja häpeän pelko liittyivät aina uhkana ystävyyksiinikin, siksi opettelin roolini hyvin ja olin rasvatulla kynnykselläni aina varuillani ja varovainen."
Minulla ja miehelläni on kyllä sisaruksia ja muutenkin suuret suvut, mutta ketään ei asu täällä päin. Kaikki muut ovat kotipaikkakunnillamme. Erityisen surulliselta tämä syksy on tuntunut siksi, että nuorempi sisareni, joka asui täällä muutaman vuoden opiskelujen ja töiden takia, muutti kotiseudulle takaisin alkusyksystä. Ja tuntuu löytäneen onnensa sieltä. Nyt meillä ei ole enää ketään täällä lähellä. Tämä sisko oli vielä erittäin tärkeä henkilö lapsellemme, nyt häntä ei enää näe kuin muutaman kerran vuodessa lyhyesti.
Eniten minua tässä tilanteessa rasittaa se, että kaikki sukulaisemme odottavat, että reissaisimme jatkuvasti heillä kyläilemässä. Työssäkäyvinä ihmisinä ei kuitenkaan jaksaisi joka viikonloppu lähteä ajelemaan, sitä on kyllä saanut tehdä ihan tarpeeksi. Ja sitten on meidän syymme, jos ei tarpeeksi usein tavata. Miksi kukaan ei voi tulla meille käymään? Sama matka se on tähänkin suuntaan. Ja sydäntä särkee pienen lapsemme puolesta, kun hänelle tuntuu olevan niin tärkeä asia, että joku tulisi kylään meille, tulisi käymään " tänne mun omaan kotiin" . Suuren anelun tuloksena saamme isovanhemmat, sisarukset yms. käymään kerran vuodessa, yleensä kesällä, ja aina ei siis tätäkään.
Joulun olisimme voineet viettää mummoloissa, mutta tänä jouluna päätimme toisin. Onhan se yksinäinen valinta, mutta nyt kun on näin lyhyet pyhät, emme jaksa kuluttaa joulunaikaa autossa istuen. Olemme siis ihan keskenämme, mutta olisihan se kiva, jos olisi joku tuttavaperhe, jonka kanssa voisi edes ne joulukahvit juoda.
enemmän itse ' tuppadut' rohkeasti kylään? Jos sinulla kuitenkin on jotain tuttuja, pirauta ja kysy voitko tulla poikkeamaan. Ettekö jouluna voisi mennä myös sinne miehen siskolle kylään? Tai entäs jos joulun kunniaksi yrittäisitte lämmittää välejä omiin vanhempiisi?
Siinä olet oikeassa, että näin aikuisiällä kunnon ystävyyssuhteita ei ole helppo solmia. Tuttavia kyllä löytyy, mutta niitä kunnon ystäviä ei helpolla.
...ja häpeämäänkin. Itse kun täällä olen valittanut, että kun on pakko mennä sinne ja tänne joulunakin, vaikka haluaisin olla ihan oman perheen kesken. Sitä ei aina huomaa, että asioilla on kaksi puolta ja jollekulle mun " ihannetilanne" ei olekaan oma valinta ja toisin päin.
Joku kirjoitti, että sun pitää ensin etsiä niitä " omia" ystäviä ja niistä joko tulee koko perheen ystäviä tai ei. Olen samaa mieltä. Meilläkään ei oikeastaan ole koko perheen ystäviä, pari mun ystävää käy välillä miehineen ja meidän miehet pystyy ihan juttelemaan mukavasti illan pari-kolme kertaa vuodessa, mutta ei ne keskenään ole " ystäviä" . Ja sama toisin päin: miehelläni on pari ystävää, joiden puolisotkin joskus tulee meille kahville, mä juttelen niiden kanssa ja se on ihan kivaa, mutta mun ystäviä he ei ole, eli ilman miestäni en ole heihin koskaan yhteydessä. Mutta ihan hienosti menee näinkin. Ja omat ystävät käy sitten ilman puolisoitaan silloin tällöin ja mä käyn lapsen kanssa heidän luonaan yleensä ilman miestäni. Harvemmin tosin mekään missään käydään, asutaan aika kaukana kuitenkin kavereista ja mies taas on aina töissä.
Toivon, että löydätte vielä sen oman piirinne! Ja joulua ajatellen: eikö ole mitenkään mahdollista, että sanoisitte suoraan appivanhemmille, mitä toivoisitte? tai että tekin menisitte sinne miehen siskon luo käymään? Meille ainakin olisi kälytkin tervetulleita aina, vaikka en välttämättä tajua heitä pyytää. Ja sitten: menkää kirkkoon ja luistelemaan ja laskettelemaan ja kaikkialle, missä on muitakin ihmisiä! Toivon teille kaikesta huolimatta ihan mahdottoman ihanaa joulua!!!
Hei minäjasinä1,
Luulen tunteneeni melko samoin. Meillä on kaksi lasta (4.5v ja 2.5v). Olin myös kuullut, että vauva-aikana on " helppo" tutustua toisiin lapsiperheisiin. Itse olin kuitenkin välillä kotosalla todella " yksin" , vaikka kävimmekin puistoissa ja avoimessa. En vain löytänyt sieltä " sielunystävää" . Monesti on myös niin, että myös meille aikuisille (samoin kuin lapsille) on vaikea ottaa vieras ja kolmas mukaan juttuihin. En myöskään ole kovin hyvä smooltalkaaja. Lopulta sitten vähän jättäydyinkin taustalle. Kotiajasta jäi kuitenkin yksi perhe ystäväperheeksi, vaikka näemmekin nykyisin harvoin perheiden kesken (asuvat lähellä, joten sattumalta nähdään).
Tunteesi tuntuvat tutuilta. Todellista, pikaista ratkaisua ei varmaankaan ole. Niin se taitaa olla, että näin aikuisiällä ystävyys suhteet eivät synny niin helposti ja toisaalta arki vie oman aikansa. Meilläkin vietetään koti-iltoja välillä paljon myös siksi, että lapset ovat " rauhattomia" , siis yhtä huisketta päivähoidon jälkeen.
Yritä pitää mieli virkeänä:)
äitien kanssa.
en voi siis tietää miltä tasan tilanteesi tuntuu mutta voin kuvitella.
itse olin jossain vaiheessa sähköposti kirjeen vaihdossa erään täältä " tapaamani" äidin kanssa, sekin auttoi jaksamaan arkea.
omat ystävät ovat kaikki työelämässä, opiskelevat. aika usealla on omaperhe ja aika menee sinne.
aloitin viime syksynä jumpan, vähintään kerran viikossa max 3kertaa.
se auttoi jaksamaan ja toi uusia tuttuja. ei kenestäkään tullut kaveria tai ystävää eli ei numeroita vaihdettu.
missä päin asutte? olisiko mahdollista sinun aloittaa jokin ihan oma harrastus mikä olisi vain sinulle! eli ns vapaa aikaa perheestä! se oli minulle hyvää lääkettä ja auttoi jaksamaan.
kirjoittaa voi os scareface@luukku.com jos haluat purkaa lisää ja tutustua mahdollisesti
...Paitsi näen sukulaisia riittävästi.
Kun valmistuin koulusta kaikki kaverit muuttivat kauaksi ja jäin yksin. Oli toki miehen kavereita ja veljen kavereita ja joitain bailukavereita. Kun tulin raskaaksi ja " bileet loppui" jäi myös sosiaaliset kontaktit.
Sydänystävää minulla ei ole ollut vuosiin ja kaverit on vaihtuneet 1-2 vuoden välein.
Kun vauva syntyi niin vierailimme n.1krt/kk tuttavaperheessä mutta päivät ja illat olin yksin kun mies oli töissä 7.00-21.00. Äiti kävi joskus että pääsin kauppaan ja anoppilassa vierailin kerran viikossa.
Mies ei silloin ymmärtänyt kuinka paha olo mulla oli, yksin kaiket päivät. Sanoi se mulle että " Hommaa kavereita" . Tuntui loukkaavalta ja nöyryyttävältä selittää sille ettei mulla oikeasti ole enää ketään.
Nyt mies on enemmän kotona ja kun menin äiti-lapsikerhoon sain äititutun joka käy poikansa kanssa päivisin kerran viikossa. En saa hänestä sydänystävää olemme niin eri aaltopituudella mutta mukavaa jutustella joskus.
Voimia sinulle ja uskoa siihen että saat joskus vielä ystäviä, minä ainakin uskon että saat.
kirjoitukseesi on pakko vastata vaikken ihan tarkkaan tiedäkään mitä sanoisin.... mutta onhan teillä toisenne, tuli sellainen tunne että tuollaisessa tilanteessa varmasti oman perheen tärkeys korostuu? Te olette kuitenkin yhdessä, sinulla on mies ja lapsi. Ymmärrän kyllä että vertaistuen ja ystävien tarve on tärkeä sekin. Olisiko sinulla mahdollisuutta aloittaa jokin harrastus missä voisit tavata ihmisiä? itse ajattelen harrastuksista niin, että ne ovat kiva henkireikä päästä tuulettumaan ja siellä olevien ihmisten kanssa on mukava rupatella, eikä heistä mitään sydänystäviä tarvitse tullakaan. Kunhan saa vaihtaa muutaman sanan jonkun muunkin kuin miehen tai lasten kanssa :-)
Voimia sinulle ja ennen kaikkea oikein mukavaa ja lämminhenkistä joulua perheesi kanssa!