lapselle kertominen alkuperästään (lahjasoluilla)

minkä ikäiselle kannattaa edes lähteä kertomaan? Ymmärtääkö taapero hönkäsen pöläystä jos sille alkaa selittämään että "isältä oli vauvansiemenet loppu, ja niitä lainattiin muualta" Tuleeko vaikeita vastakysymyksiä tyyliin mitä on vauvansiemenet ja mistä niitä tulee...?

Me olemme tehneet sen päätöksen, että emme kerro lapselle alkuperästä. On siis käytetty luovutettuja siittiöitä. Oleellista on se, että luovuttaja oli anonyymi henkilö. Homma tapahtui siis ennen lakimuutosta. Nykyäänhän anonyymeja luovuttajia ei ole. En siis halua kertoa lapselle, että "isä ei ole sinun isäsi, en tiedä isästäsi yhtään mitään". Minusta se aiheuttaisi ahdistusta lapselle, herkässä murrosiässä kenties pahojakin traumoja. Jos luovuttajan tietäisi, kertoisin ilman muuta. Saisi tietää biologiastaan. Nyt tuntuu siltä, etten saavuta kertomisella yhtään mitään, aiheutan vain ahdistusta. Sellainen juttu vielä, että meidän kahdella lapsella on valitettavan monesta yrityksestä johtuen eri isät vielä. Aika mutkikasta. Minusta on siis parempi, että pitävät isäänsä isänään täysin. En koe pettäväni heitä, salaavani heiltä mitään. Isähän on se, joka heidät on vauvasta asti hoitanut. Isyys on muutakin kuin biologiaa. Jos homma joskus paljastuisi, en kokisi sitä musertavana. Pystyn selittämään heille asian näillä perusteilla. Toimin heidän parhaakseen. Näin meillä.

Asiantuntijat suosittelevat kertomaan lapselle alkuperästään, joten mielestäni hyvä että mietit asiaa. Itse emme ole ihan vastaavassa tilanteessa sikäli, että meillä hoidoissa käytetyt solut ovat olleet omiamme. Olen kuitenkin miettinyt aihetta siltä kannalta, että miten pitäisi tulevalle lapsellemme kertoa hänen saaneen alkunsa koeputkessa (tai mikä malja se nykyisin onkaan) ja että hän on jopa ollut pakastattunakin.



Aiheeseen hieman perehdyttyäni olen ajatellut, että kerron viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa itsekin ottaa puheeksi "vauvojentekoasiat". Kokemukseni mukaan (lähipiirin muksut) eka kyselyvaihe tulee ehkä siinä 3v iässä. Silloin voinee vastata lapsen kysymyksistä lähtien eli kertoa ikätasoisesti miten vauvoja yleensä tehdään ja miten meillä tehtiin. Isomman lapsen asian ottaessa puheeksi voi sitten kertoa asioista vähän tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin. Taaperolle tuskin vielä kannattaa kovin syvällisesti asiaa selittää. :)



Olen ajatellut, että lapselle olisi hyvä heti pienestä vauvasta alkaen jutella kuinka rakas ja toivottu hän on ollut, jolloin myöhemmin alkuperästä kertoessa ei ainakaan tule sellainen olo, että tässä vain selitellään jotain. Tai en tiedä ajatteleeko lapsi niin, mutta jotenkin en itse haluaisi juotua mihinkään selittelyasemaan, vaan että lapsi pitäisi alkuaan ihan luonnollisena asiana.



Ehkä voisi vähän joka välissä pientäkin lasta hellitellessään vaikka sanoa, kuinka rakas hän on ja miten kiitollisia olemmekaan niille lääkäritädeille, jotka hänet meille auttoivat. Tai jotain vastaavaa, mikä nyt kenenkin suuhun sopii. Silloin asia ei olisi lapselle uusi, kun hän kuulee sen ekan kerrran jo silloin kun ei asiaa ymmärrä, eikä osaa vielä kysymyksiäkään esittää. Asia olisi ihan luonnollinen ja sitten kun tosiaan se varsinainen kyselyvaihe koittaa, niin voisi lähteä liikkeelle esim. siitä, että "muistatkos kun olen aina sanonut, kuinka onnellisia olemme siitä, että saimme apua sinun saamiseksi" tms.



En tiedä toimiiko tuo oikeasti ja olisikin kiva kuulla kokemuksia sellaisiltä, joilla jo kokemuksia on. :)



Väestöliitolla on hyvä satukirja (Pupujuttu ja muita vauvasatuja) erilaisista tavoista saada lapsi. Se on suunnattu suunnilleen esikouluikäisille, mutta olen lukenut jo pienemmillekin. Siellä on muistaakseni tarina myös luovutettujen solujen käytöstä. Itse tilasin kirjasen jo aikaa sitten netistä ihan kummilasten yökyläilyjä varten. He aina joskus ovat ihmetelleet miksei meillä ole lapsia.



Killa

Minusta on suhteellisen älytöntä, että asiasta esittävät mielipiteitä ihmiset, joilla ei ole siis kokemusta asiasta. Kaikella kunnioituksella, on hieman eri asia todella tehdä lapset tuntemattoman isän kanssa kuin vain käyttää apuna lapsettomuushoitoja. Siinä, että äitiä ja isää on vähän avustettu asiassa on kuitenkin aivan eri luokan asia kertoa lapselle. Enkä itse näe siinä edes mitään vaikeaa. Miksei sitä voisi kertoa? Mutta sen sijaan, että kertoo, että isä on joku, josta ei tiedä mitään, on hieman eri luokan asia lapsen psyykkeelle. Se aiheuttaa kamalasti kysymyksiä omasta identiteetistä, omasta luontesta yms yms. Ihmisestä puolet on perimää. Sillä onko hedelmöitys tapahtunut koeputkessa vai kohdussa ei ole suurtakaan merkitystä. Lisäksi isän psyyke on otettava huomioon. Isälle on muutenkin suunnattoman vaikeata (kenties) luopua ajatuksesta, että saisi omia biologisia lapsia. Sitä asiaa ei ehkä halua kaikille kuuluttaa. Minusta on tärkeää, että isyys muodostuu hyväksi. Tiedän, että jotkut asiantuntijat suosittelevat kertomaan. Mutta täytyy sanoa, että ne ammattilaiset, joiden kanssa minä olen puhunut, ovat suositelleet että ei kerro. olen kuitenkin joutunut pohtimaan asiaa kaksi kertaa ja kahden eri luovuttajan kanssa. Olen käynyt juttelemassa eri psykologien yms kanssa ihan klinikankin aloitteesta. olennaista on siis juuri tuo tuntematon luovuttaja. Käsittääkseni asiantuntijat suosittelevat kertomista, jos biologinen isä on tavoitettavissa eli lapsi hyötyy kertomisesta. Mutta ei siis pitäisi esittää varmoja mielipiteitä asiasta, josta ei oikeasti tiedä mitään. Lapsettomuushoidot puolestaan ovat luonnollinen juttu ja niistä kuuluukin kertoa. Ei kai pitäisi ärsyyntyä, mutta itse olen joutunut pohtimaan tätä asiaa todella syvältä niin ärsyttää kevyesti heitetyt mielipiteet, kun ei itse ole edes samassa tilanteessa.

Ai niin unohdin kertoa, että ennen kuin sain lapsen, olin ihan 100% varma, että totta kai kerrotaan lapselle. Ennen kuin se lapsi siis syntyi ja aloin ajatella, mitä tuskaa hänelle tuotan, millaisen identiteettikriisin aiheutan. Asia ei ollut enää mustavalkoinen, kun siinä oikeasti elää. Oikeaa ja väärää ei ole enää niin selkeästi. Alkuperäinen: jos haluat kertoa lapselle, aloita se ajoissa. Eli kerro vauvasta lähtien, että isä on oikeasti "kiltti" lahjoittaja. Niin lapsi "kasvaa ajatukseen". Näin itse olin ajatellut siis tehdä ennen kuin aloin miettiä asiaa enemmän. Oikeaa ja väärää ei ole. teet niin kuin sinusta tuntuu parhaimmalta. Älä välitä muiden mielipiteistä. Sydämellä tietää parhaiten, kun oma lapsi/lapset on kyseessä.

Anteeksi vain, jos nyt loukkasin sinua mörtsy osallistumalla keskusteluun, johon en oikeastaan kuulu. Ei tosiaan ollut tarkoitus pahoittaa sun tai kenenkään muunkaan mieltä. Mielestäni en aloittajalle oikeastaan edes kertonut mielipidettäni siitä, kuinka luovutettujen solujen käytöstä pitäisi kertoa, vaan mainitsin lukemieni asiantuntijoiden mielipiteen sekä pohdin miten itse olen ajatellut asiaa omalta kohdaltani. Ponttini ei ollut vähätellä asian kertomisen vaikeutta, vaan naiiviudessani luulin, että omista ajatuksistani voisi olla edes vähän hyötyä jollekin. Olisi tietenkin pitänyt aloittaa uusi ketju aiheesta, mutta innostuin nyt kirjoittamaan tähän.



Halusin kommentoida ketjun aloittajalle jotain kannustavaa, ehkä jäsennellä omia ajatuksiani samalla, kun hän saa ehkä jotain ideoita minulta ja samalla tuoda ajatuksia myös niille, jotka miettivät miten kertoa hoitoalkuiselle lapselle hänen alkuperästään. Lähipiirini kokemuksesta tiedän, ettei sekään aina ole helppoa, vaikka sinun näkökannastasi niin ehkä onkin. Miten kertoa lapselle lapsettomuushoidoista, kun niistä ei ehkä kovin moni läheisesikään tiedä.



En edelleenkään ottaa kantaa yksittäisten vanhempien kantaan kertoa luovutettujen solujen käytöstä. Jokainen miettii asian niin kuin omalta kohdaltaan parhaaksi kokee. Minulla kuitenkin mielestäni mukaan voi olla (varmakin) mielipide asiasta, vaikka se ei minua henkilökohtaisesti koske ja vaikka minun mielipiteeni ei mikään totuus olekaan. Onhan minulla mielipide monesta muustakin asiasta, jotka minua eivät henkilökohtaisesti kosketa. Tässä tapauksessa mielipiteeni olen muodostanut lukemieni asiantuntijoiden näkemysten mukaan. Lisäksi minulla on lähipiirissä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun adoptoidulle lapselle selviää vasta lähellä aikuisikää se, ettei olekaan vanhempiensa biologinen lapsi.



Adoptoidut ja luovutetuilla sukusoluilla alulle autetut lapset tulevat varmasti kokemaan ainakin jonkinlaisen kriisin viimeistään murrosiässä alkuperäänsä pohtiessaan. Vaikea kuitenkin kuvitella, että se kriisi olisi ainakaan vaikeampi, kuin kriisi joka aiheutuu yllättäen lapselle (tai aikuiselle), jolle asiaa ei ole kerrottu jo varhaislapsuudessa.



Pahoittelut vielä ap:lle, toivottavasti et loukkaantunut, että osallistuin keskusteluun. Toivon mukaan saat lisää vastauksia luovutettuja soluja käyttäneiltä. Mörtsyltähän saitkin kyllä vielä jotain vinkkejä kertomiseen.



Killa

Itse taas alunperin ajattelin että lapselle ei kerrota.

Nykyisen lain mukaan lapsi voi itse kysyä luovuttajan henkilöllisyyttä kun täyttää 18, jos siis tietää kysyä, eli jos hänelle on kerrottu. Jos emme kerro asiasta, niin eihän hän tiedä lähteä sitä kyselemäänkään.

Me vanhemmat emme siis saa mitenkään tietää luovuttajan henkilöllisyyttä.



Nyt olen kuitenkin alkanut ajattelemaan tätä perimä asiaa tarkemmin. Lääkärissähän aina kysellään onko lähisukulaisilla ollut tiettyjä sairauksia, ja sitä kautta kartoitetaan henkilön itsensä alttiutta sairastua.

Ahdistuuko lapsemme mieheni sairastamasta vakavasta sairaudesta, joka aiheutti lapsettomuudenkin (ja melkein vei hengen), koska luulee että voi perinnöllisyyden takia sairastua samaan?

Lisäksi tämän kaksplus-jutun mukaan asia voi paljastua myöhemmin lääkärissä esim. sillä että lapsen veriryhmä eroaa vanhemman veriryhmästä, tai jos lapsella puhkeaa perinnölliseksi epäilty sairaus (jota hänen vanhemmillaan ei ole).



En kuitenkaan aio lapselle koskaan sanoa, että isäsi ei ole "oikea" isäsi. Tottakai mieheni on lapsemme oikea isä. Vaikkakaan ei biologinen sellainen. Täytyy miettiä tarkkaan mitä sanoja käyttää.



Odotan nyt lahjasiittiöillä alkunsa saanutta vauvaa, ja laskettu aika on jo käsillä. Luovuttaja on ulkomaalainen, eli vaikka lapsemme 18-vuotiaana selvittäisikin hänen henkilöllisyytensä, olisi luovuttajan "löytäminen" vaikeaa. Pitäisi myös kertoa lapselle, ettei luovuttaja todennäköisesti haluaisikaan tulla löydetyksi.

Ymmärrän kuitenkin että asia voi alkaa vaivaamaan, ja lapsi haluaisi tietää minkälainen ja -näköinen se biologinen isä oikein on.



Hyvin vaikea asia! Ei todellakaan mustavalkoinen. Mutta mieluummin haluan että asia on esillä, kuin että pitäisimme lapselta jotain "suurta perhesalaisuutta". Mieheni sukulaiset kuitenkin tietävät ettei mieheni voi saada lapsia, ja myös jotkut minun sukulaiseni. Enkä halua että joku serkku vaikkapa joskus kuulee asiasta vahingossa vanhemmiltaan, ja möläyttää sen asiasta autuaan tietämättömälle lapsellemme. Siitä se identiteettikriisi vasta tulisikin, että asiat olisikin ihan toisin kuin hänelle on uskoteltu.



Onneksi tässä on vielä pari vuotta aikaa kypsytellä asioita.

Jos lähipiiri tietää vahvasti, että lapsi on luovutetuilla siittiöillä, niín silloin on ehkä järkevää kertoa.

Me emme ole varsinaisesti lapsettomia, meillä ei ole ongelmia lastensaannissa. Miehellä on erittäin vakava perinnöllinen syöpä, joten siksi päädyimme käyttämään sukusoluja. Hän ei ole asiasta halunnut kertoa muille. Se paljastui hänelle itselleenkin vasta pitkällä aikuisiällä sattumalta. Minä kunnioitan hänen päätöstään. Ja ehkä en halua kuormittaa omia läheisiänikään sillä, että miehen elinikä ennuste on todennäköisesti valitettavan lyhyt. Mutta kunnioitan syvästi miestäni siitä, että hän teki tietoisen päätöksen olla siirtämättä sairautta eteenpäin. Ja että hän kestää elää oman syöpänsä kanssa. Sairaus on testattavissa ja vanhempi lapseni on jo kysynyt, onko hänellä se tai saako hän sen aikuisena. Olen vastannut, että "et saa, sinut on syntyessäsi tutkittu ja sinä et kanna sairasta geeniä". Lääkärien kanssa olen puhunut noista veriryhmäasioista ja perinnöllisistä sairauksista yms paljon. Olemme käyneet pitkät keskustelut perinnöllisyysklinikalla. He ovat todenneet, että 100% sisarukset eivät välttämättä ole veriryhmäidenttisiä, eivät kelpaa toistensa munuaisen yms. luovuttajaksi jne. Joku sisar saa jonkun taudin, toinen ei. Miten sairaus kulkee, sitä ei aukottomasti tiedä. Minun kohtaamieni lääkärien mukaan siis noita perinnöllisinä suvussa kulkevia sairauksia ei kannata niin kamalasti pohtia.

Tuota olen miettinyt, että mitä jos lapsi saa asian joskus selville. Itse olen tullut siihen tulokseen, että koko sopassa se on pienin paha. Meidän tilanteessamme siis. Jokainen tilanne on erilainen, jokainen tarina on erilainen. Minä olen aina toivonut psytyväni kasvattamaan lapseni niin suvaitsevaisiksi, anteeksiantaviksi ja ymmärtäviksi, että jos silmiin katsoen pystyn toimintani heille selittämään, että uskoin ja uskon edelleen toimineeni parhaalla mahdollisella tavalla, he ymmärtävät toimintani. Ja isä ehkä on silloin jo kuollut, mutta että he voisivat kunnioittaa vanhempiaan ja heidän päätöksiään ja heidän antamaa terveen elämän lahjaa. Ja varsinkin isäänsä. Uskon, että se on mahdollista. Kuten sanoin kunnioitan miestäni ja joka päivä mietin omia valintojani ja olen edelleen niistä samaa mieltä. Jos en olisi, voinhan joka hetki muuttaa mieltäni. Aina voi muuttaa mieltään. Eikä tämä asia ole mikään "henkeen ja vereen salattava asia", ei tämä ole mitään hävettävää, mutta asiaa pitkään harkittuani olen vain tällä hetkellä sitä mieltä, että kertomalla tuotan vain hirvittävästi tuskaa monille ihmisille (lapsille identiteettikriisi, miehelle tuskaa, suvulle tuskaa jne) enkä saavuta mitään. Jos asia paljastuu, ei minulle ole mitään sitä vastaan. Seison päätöksieni takana ja avoimesti pystyn kertomaan syyt niihin. Mutta siis vaikeita tilanteita. Vaikeita valintoja. Kyllä voin todeta, että hirveisiin valintoihin pienet ihmiset joutuvat. Alkuperäisellä on onneksi kaikki tuleva aika miettiä omia valintojaan. Minä olen tällä miettimistiellä ollut jo kuusi vuotta eikä minulla vieläkään ole tarjota tämän enempää. Mutta jos joku lukija ymmärtää, miten sydänverellä näitä asioita joutuu todella miettimään, niin ehkä ymmärtää myös senkin, että kevyesti lauotut mielipiteet eivät tunnu kivalta.

kommentteja sellaisilta ihmisiltä jotka ovat kertoneet lapsilleen asiasta.

kommentteja sellaisilta ihmisiltä jotka ovat kertoneet lapsilleen asiasta.

Hei!

Odotamme kaksosia, jotka ovat saaneet alkunsa lahjoittajan siittiöillä. Aiomme kertoa lapsille alkuperästään, sillä emme halua elää salaisuuden keskellä. LÄhipiirimme tietää asiasta ja olemme sen kanssa niin sinut kuin kyseisen asian kanssa voi olla. Mieheni tulee aina olemaan heidän isä ja keskusteluissa puhutaankin sitten lahjoittajasta ei todellakaan biologisesta isästä.

Sain itse paljon apua kirjasta: Ken Daniels;building a family with the assistance of donor insemination. Kirjassa pariskunnat kertovat kokemuksistaan ja se sisältää myös osion jossa kerrotaan juuri kyseisestä kertomis aiheesta.

Aiomme kertoa lapsille asiasta pienenä satujen kautta:Outi Hovatta ; Pupujuttu ja muita vauvasatuja. Lapselle tulee aina vastata rehellisesti silä tasolla minkä he ymmärtävät. Lapset sopeutuvat hyvin mutta kun murkkuikä lähestyy tuo se varmasti haastetta mutta uskoisin että asiaan "kasvaminen" pienestä asti helpottaa sopeutumista. Kiperiä kysymyksiä aivan varmasti tulee mutta mielestäni rehellisyys asioissa on kaiken perusta ja varsinkin ihmisen identiteetin muodostumisessa.Asiantuntijoilta on mahd. saada apua asian kertomisessa ja lasten tunteiden tukemisessa, esim. perheneuvolat.

Aurinkoista kesää!