1½-vuotiaan raivokohtaukset

Kuulostaa ihan hyvälle miten olet toiminut. Voi käydä lapselle puhumassa sen verran että kertoo tyyliin, nyt taidat olla vihainen kun et saanut sitä lelua tms. Ja ottaa syliin kun haluaa tulla.

Just tein alotuksen samanikäisestä raivopäästä :) Meillä raivarit tuli kehiin tuossa 1-vuotispäivän jälkeen, nyt ollut pari kuukautta hiljasempaa mutta näyttävät alkavan taas. Raivosi aikaisemmin 1-1,5h ihan kevyesti (jep katsoin kellosta), kirkuu parkuu itkee, hakkaa potkii riehuu, on kankeana kaarella ja lopulta ääni on kuin suoraan manaajasta. Meillä rauhoittuu parhaiten kun saa räyhätä itsekseen pahan pois. Jos syliin ottaa, saa vaan lisää pontta. Laitan yleensä pinnikseen ettei satuta itseään, sieltä sitten repii ja heittää kaikki petivaatteet ja pehmolelut ja patjat... Olen koko ajan saatavilla, niin että ei näe minua mutta kuulee missä olen (menen vaikka tiskaamaan, keittiö on makkarin vieressä). Yleensä menee aina saman kaavan mukaan; jos käyn kurkkaamassa, saa ihan karmeat pultit, muussa tapauksessa räyhää aikansa ja sitten alkaa nyyhkyttää... kun sitten menen katsomaan, aloittaa uudestaan, parin " kierroksen" jälkeen nostaa kädet pystyyn ja tahtoo syliin ja kohta jo höpöttää iloisena. Semmosta...

mutta huomasin sitten että samaa ongelmaa on muillakin.

Meillä ei ainakaan toistaiseksi ole vielä noin pahana, mikä lohduttaa, kun luulin jo et mikä tota poikaa vaivaa... Mutta taitaakin olla ikään liittyvää turhaumaa joka ilmenee ilmeisesti lapsen oman tempperamentin mukaisesti, joillain ei olleenkaan ja joillain tosi rajusti.



Meillä herne menee nenään kohtuu helposti jos asiat ei mene niinkuin juniori on itse suunnitellut ja ikää on nyt kohta 1v4kk. Kitisee ja kiukuttelee ja pahimmillaan heittäytyy lattialle ja kirkuu, itkee, kieriskelee ja repii itseään tukasta, joka on onneksi jo menossa ohi. Poikamme on muutenkin luonteeltaan melko sitkeä, eli jos on jotain päättänyt niin ei kyllä TODELLAKAAN helposti anna periksi, mutta hermot menevät kyllä jos tavoitteeseen ei päästä välittömästi... " Elämisen tuskaa" me sanomme mieheni kanssa :) Me ollaan kans toimittu just niinkuin tekin, eli annettu raivota siinä missä nyt onkaan ja yleensä jompikumpi istuu vieressä, että kun tilanne on sopiva voi kiivetä heti syliin. Mutta välillä on turha yrittää lohdutella, koska siihän se raivo tosiaan vaan yltyy...



Oiskohan täällä ketään, jolla ois kokemusta, miten kauan kyseinen vaihe kestää?? Tietty on henk.kohtaista, mut noin niinku yleensä millaisia kokemuksia on? Tai onko joku keksiny miten tilanteita vois opetella välttämään, muutoin kun estämällä lapselta kaikki pettymykset, mikä ei tietenkään ole ollenkaan järkevää? Itse olen yrittäny pysytellä rauhallisena ja jutella rauhallisesti kun pinna alkaa mennä ja toivoa et josko jossain vaiheessa alkais kantaa hedelmää. Vaikka välillä kyllä itseäkin alkaa rasittaa kun saattaa kitistä ja natista pitkin päivää pitkiäkin aikoja jos ei keksi mielekästä tekemistä, enkä tietty ihan kokoaikaa voi poikaa olla viihdyttämässäkään.



Onko joku löytäny aiheesta muuten jotain artikkelia tai juttua jossain kirjassa, ois mielenkiintoista lukea.



Adelein ja wompatti 1v3kk

että kyseessä on ihan normaali ensimmäinen uhmaikä. Se toinen, ja ehkä vähän tunnetumpi, uhmakausi tulee sitten kolmen vuoden tietämissä.

Nämä ovat persoonaan sidottuja juttuja, kuinka rajuina ilmentyvät. Toisilla voi uhmakaudet mennä ohi ilman, että huomataankaan. Toisaalta olen joskus kuullut sanottavan, että raivoisa uhma tietää helppoa (tai helpompaa) murrosikää. Tiedä sitten...

Vähän 1v päivän jälkeen alkoi ja kesti muutaman kuukauden. Nyt kun aloin miettiin niin eipä tosiaan ole hetkeen ollut. Mut sillon kyllä raivareissa meni kevyesti tunti-pari. Meillä kyllä nälkäkin edesauttoi kiukkua. Nyt kun sanoja on tullut niin enää ei niin kovasti raivoa.