sukupuoli-kaunaa...

Mä taas ajattelin tekeväni vain yhden lapsen- tytön. Tulikin poika ja tokasta olin 100% varma, että tyttö tuleekin vasta nyt. Yllätys oli suuri kun tuli toinen poika. Taidanpa jäädä kahden pojan äidiksi. Pienen pieni kutina kuitenkin on.... jospa se kolmas olisikin tyttö......................Mutta taidan olen liian vanha näihin yöllisiin hoitoihin ja valvomiseen.

Minkähänlainen tunne tyttärillesi tulee, kun he jossain vaiheessa tajuavat, että heiltä äidin mielestä puuttuu jotakin? Olen kuullut monilta ystäviltäni siitä, että isä on toivonut heistä poikia ja se on painanut lapsesta aikuisuuteen saakka taakkana siinä välissä. Ei mun mielestä sukupuolella ole mitään väliä. Lapset ovat ihan yhtä rakastettavia olivat he tyttöjä tai poikia. Heidän kanssaan voi touhuta ihan samoja asioita. Unohda lapselliset mielikuvasi siitä, että vain pojat olisivat jotenkin (mitä nyt toivotkaan) reippaita/ raisuja/ pikku herrasmiehiä/ aina äidin. Itse mietin aikanaan, että haluaisin tytön, mutta raskausaikana alkoi tuntua, että ihan sama. Poika tuli ja olen onnellinen hänestä. Ovathan tuttavien tytöt ehkä vähän vähemmän vilkkaita ja tulevaisuudessa vähemmän raisuja, mutta en jaksa silti olla kateellinen. Voin puuhastella " tyttöjen juttuja" sitten sisareni tyttären tai jonkun muun tutun pikkutytön kanssa.

Onko se vain vahva tunne vai löydätkö sille jonkin selityksen? Se voisi helpottaa itseäsi ja auttaa asian käsittelyssä.



Minun suvussani on vain tyttöjä ja kaikki olivatkin varmoja, että myös minun esikoiseni on tyttö. Minä toivoin salaa poikaa, koska oma äitisuhteeni on tosi vaikea ja lisäksi arvelin, että äitini vertaisi tytärtäni aina ja kaikessa minuun (joka olen ollut kaikessa mielessä kiltti, hiljainen ja näkymätön lapsi - alkoholistiäidin ja puutteellisen hoivan vuoksi). Taustani vuoksi arvelin ja toivoin, että oma lapseni saisi olla oikeasti lapsi ja siis raisu ja ajattelematon ja kaikella tavalla tavallinen lapsi. Minä jouduin aivan liian varhain aikuisten maailmaan, mutta kaikki muistavat minut unelmalapsena, koska olin aina niin helppo ja aikuisten mieleen. Ajattelin, että minulla olisi enemmän tilaa rakentaa omaa äitiyttäni pojan äitinä ja että lapseni, jos olisi poika, välttyisi jatkuvalta arvostelulta, jossa hän jäisi aina huonommaksi.



Sain pojan. Hän on hyvin vilkas, touhukas, äänekäs ja raisu, vaikka toki hänestä löytyy myös rauhallisempikin puoli. Lapseni ja itseni vuoksi olen onnellinen tilanteesta, vaikka toki tyttö olisi varmasti ollut yhtä rakastettu ja toivottu esikoinen. Todennäköisesti sekä minä että lapseni olemme nyt päässeet helpommalla. Monet poikani touhuista kuitataan ja hyväksytään, koska hän on poika. Siis minä ja mieheni sekä ystävämme kyllä ymmärtävät, että myös tytöt voivat ja saavat olla touhukkaita, mutta sukulaisten reaktiot tuntuvat olevan rataa " pojat ovat poikia, mikään ei haittaa" ja taustaoletuksena, että tytön kyllä oletetaan olevan aivan toisenlainen.



Toivon saavani lisää lapsia. Nyt minulle on aivan sama, saisinko tyttöjä vai poikia. Tahdon toisen lapsen ja mieluusti kolmannenkin, mutta sukupuolella ei ole enää merkitystä, koska olen jo päässyt hyvään vauhtiin äidiksi kasvussa.



- Reeta

Minä olen todella paljon miettinyt tätä " pakkomiellettä" saada oma poika.



Meillä on kyllä todella tyttövoittoinen suku ja aina kun joku ilmoittaa olevansa raskaana, niin kaikki pitelevät sormia ristissä, että tulisipa poika. No, tällä hetkellä suvun nuorin poika on 35 v eli ei hirveästi ole noita poikia siis meidän sukuun tullut, heh... Tää on yksi syy varmaan miksi minäkin haluan pojan.



Lisäksi ne harvat " pojat" (miehiähän ne jo on kaikki), joita meidän suvussa on, saavat mielestäni vähän erikoiskohtelua. Ei siksi, että tyttöjä kohdeltaisiin mitenkään kaltoin, mutta pojat saa aina vähän jotain ekstraa.



Yksi tekijä on myös varmaan se, että minusta myös aikoinaan toivottiin poikaa. Olen ainoa lapsi ja jotenkin ehkä rivien välistä olen lukenut, että olisin kyllä mieluummin saanut olla poika. Mitään konkreettista en ole tästä kuullut eikä minuakaan ole koskaan mitenkään kaltoinkohdeltu, mutta ehkä kuitenkin jotain pientä joskus...



Yksi uusia asia, mikä tuli ihan vastikään mieleeni on tällainen, että meidän suvussa arvostetaan hirveästi koulutusta ja tällaisia asioita. Minä taas olen aina ollut vähän keskinkertainen joka suhteessa. Jotenkin ehkä ajattelen, että jos onnistuisin tekemään suvulle sen pojan, jota kukaan muu ei näytä saavan aikaiseksi, niin ehkäpä suku kerrankin ajattelisi, että minäkin olen jotakin. Tämä nyt on tietysti naurettava ajatus, sillä eihän äiti voi lapsensa sukupuoleen mitenkään vaikuttaa...



Niin, asiaan vaikuttaa monta tekijää varmaan. En osaa sanoa mitään yhtä ainutta syytä, varmaan monta tekijää yhdessä tämän aiheuttaa. Helpottaisihan se todella, jos pystyisin tietämään SEN syyn ja käsittelemään sitten sitä, mutta nyt olen vaan ärtynyt tilanteeseen, jota en enää tunne hallitsevani kunnolla.