Halu puhua!
Moikka! Haluiasin keskustella kohtalotovereiden kanssa lapsettomuudesta ja saada vähäsen toivoakin. ollaan mieheni kanssa yritetty lasta jo 2-vuotta nyt syön glomifen nimisiä lääkkeitä eikä niistäkään tunnu olevan apua. Kummatkin on tutkittu ja kummassakaan ei ole mitään vikaa. Haluaisin puhua asiasta jonku kanssa, mutta ystäviä ei ole ja on ollut todella raskasta kun pitää pitää kaikki omana tietona. Joskus tuntuu, että järki lähtee ja että ammattiapua tarvitsisi. Mieheni on kyllä tukena ja ollut ihana, mutta haluisin naispuolisia ystäviä joille kertoa ja puhua. Laittakaa omia kokemuksia ja tuntemuksia jotka käyvät samaa prosessia läpi.
Kommentit (14)
kirjoitusvirheitä ja sanoja yhteenkin kun ei oikein välilyöti enää pelaa kunnolla, tullut varmaan kirjoiteltua liikaa tänne.
Meille syntyi vauva 4.5 vuoden yrityksen ja pitkien lapsettomuushoitojen jälkeen (takana myös kaksi keskenmenoa) toukokuussa. Haluaisin vain toivottaa sinulle onnea hoitoihin ja sitä, että toivoa ei kannata kahden vuoden yrityksen jälkeen missään nimessä menettää. Minusta ja miehestäni ei koskaan löydetty mitään vikaa, miksei meillä tärpännyt ja eipä sekään selvinnyt miksi sitten tämä kerta onnisti. Ehkä luonto vain tarvitsee joskus vähän enemmän aikaa (ja apua). Kyllä oma usko meinasi loppua moneen otteeseen, mutta kesken ei voinut jättää. Tuo puhuminen on kyllä tosi tärkeää, jotta pää kestää tämän homman, itse sain ihanaa tukea mm. yhdeltä työtoveriltani. Tämän palstan olemassaolosta en silloin valitettavasti tiennyt. Toivottavasti pian tärppää!
niin moni on lähipiiristäni raskautunut ja ei aina haluisi olla se jolla menee asiat aina päin mäntyä...
Me on nyt kärsitty lapsettomuudesta tänä vuonna 3v. Takana on yksi hyvin alkanut clomifen raskaus viime kesältä mutta se päättyi kyyneliin lokakuussa, keskenmenoon raskausviikolla 21+6. Tyttärellämme Ellalla oli paha kehityshäiriö, koko suolisto ja maksa olivat kehittyneet kehon ulkopuolelle ja hän menehtyi rv 16+ (saimme tietää vasta myöhemmin...)
Menetin isänikin viime kesänä, pian siitäkin tulee vuosi. Isän menetyksen ja Ella-rakkaan menetyksen välillä oli vain muutama kuukausi...
uutta raskautta emme ole onnistuneet saamaan alkamaan, vaikka keväällä clomifenit olivatkin käytössä. Ne eivät vaan enää tuottaneet munasoluja. Nyt on kesä oltu tauolla ja näiden tänään alkaneiden kuukautisten jälkeisistä kuukautisista alkavat hoidot taas..
Mä haluaisin mailikavereita, ihmisä jotka tietäs miltä tää p*ska tuntuu.. Ja mitä tunteita se herättää...
joten jos halukkaita löytyy ni mun maili on tikkuliini@luukku.com
Moi,
meitä on varmaan monta, jotka tietävät miltä sinusta tuntuu. Meillä yritettiin kolme vuotta, kummassakaan ei mitään vikaa. Kaksi IVF:ää, pari PAS:ia, ei tuloksia. Itkin välillä työpaikan vessassa, kun tuntui siltä, että kaikki ympärillä tulivat raskaaksi. Vieressä istuva työkaveri kertoi raskaudestaan samana päivänä kun minulla todettiin kohdunulkoinen raskaus.
Meille kävi sitten klassisesti niin, että päätimme unohtaa koko homman vähäksi aikaa, minä otin vastaan uuden työpaikan ja kävimme adoptioneuvonnassa. Ajattelimme, että meille ei nyt biologista lasta suoda, mutta yritämme kuitenkin saada lapsen, vaikka vähän vanhemmankin. Kun aloitin uudessa työssä, ihmettelin miten olen niin hirvittävän väsynyt...... Nyt meillä on terve, suloinen yli puolivuotias tyttö. Ihan luomuna, ja yhdellä munatorvella tullut (toinen meni sen kohdunulkoisen mukana).
Itse koin tämän palstan hyväksi avuksi, kun ainakin pystyi lukemaan toisten kokemuksia. Toivottavasti clomeista on sinulle apua! Jos laitat meiliosoitteesi, voidaan vaikka kirjoitella.
Joo kyllä olis kiva kun olis maili kavereita ja vieläpä sellaisia, että teitää miltä tuntuu. On jotenkin " helpotus" ettei ole yksin tässä tilanteessa, että on kohtalotovereita. Minulle saa laittaa kaikki kohtalotoverit viestiä osoitteeseen: riikka.rajala1@luukku.com.
Me emme ole käyttäneet ehkäisyä reiluun kahteen vuoteen. Nyt menkat myöhässä pari viikkoa, mutta en ole vielä(kään) uskaltanut tehdä testiä, koska tuntuu, että kyllä ne kuitenkin pian alkavat ja joutuisin vain taas pettymään... On ne ennenkin ollut viikon myöhässä.
Turhauttavimmalta on tuntunut silloin kun puhuimme ystävillemme, että yritämme lasta ja parin kuukauden päästä HE kertoivat odottavansa lasta. Olivat saaneet idean meidän yrityksestä! Meinasin pillahtaa itkuun. " Jouduin" kokemaan tämän kolme kertaa. Molemmilla oli tärpännyt heti ensimmäisenä kuukautena. Nyt toinen on raskaana uudelleen ja se tuntui niin pahalta. Tunteet olivat hirveän ristiriitaiset: toisaalta on iloinen ystävän puolesta, mutta toisaalta on kateudesta vihreä ja surullinen omasta lapsettomuudestaan. Olisi niin paljon rakkautta mitä jakaa! Lisäksi en kestä ihmisiä, jotka eivät tunnu arvostavan lapsiaan. Olisivat tyytyväisiä kun ovat sellaisia saaneet! Ei se niin helppoa ole! Olen oppinut ymmärtämään lausetta " Ei lapsia tehdä, niitä saadaan" ihan uudella tavalla.
Minä muuten en edes halunnut lapsia vielä muutamia vuosia sitten. Olin tietysti vielä todella nuori, mutta taisin vannoakin, etten tee lapsia. Miten voi olla mahdollista, että se sama tyttö itkee vessassa verisiä pikkuhousuja?
Ja sitten se sukulaisten paine! Kunpa jäisikin vain vihjailujen tasolle, mutta kun sanotaan jo suoraan. Kaipa ihmiset kuvittelevat meidän olevan niin itsekkäitä, ettemme halua lapsia, ettemme usko aikamme riittävän tmv. He eivät tunnu ymmärtävän, että kaikki nämä harrastukset ovat vain sijaistoimintaa sille turhautumiselle joka sisällämme puristaa. Pakko keksiä muuta tekemistä, ettei pää sekoa ja että saa muutakin mietittävää.
Eikä helpota yhtään ystävien kysymys: " mitenkäs teidän lapsenteko-projekti?" Hitto, kai me nyt kerrottais jos olisi jotain kerrottavaa! Vai haluatteko kuulla, että joo eilen harrastettiin seksiä että katotaan miten parin viikon päästä käy, tai että no menkat alko eilen, että ei kovin hyvin. Lapsettomuudesta ei vain huvita puhua koko aikaa!
Naiset ottavat tietysti herkemmin tuollaiset tokaisut, mutta kyllä miehetkin voisi jättää rauhaan lapsettomuudesta morkkaamisessa. Kenenkään elämää ei helpota jätkien kommentit miehen " tuhkamunaisuudesta" tai kyvyttömyydestä. Painaa tämä tilanne ilman toisten haukkujakin!
Lopettakaa yrittäminen, sanotaan. Helpommin sanottu kuin tehty! Miten pystyy lopettamaan toivomisen? Joka kuukausi aukeaa uutena alkuna, uutena mahdollisuutena. Jospa nyt? Sitten taas surua ja itkua, mutta taas parin päivän päästä lasketaan tärppipäivää.
Ei oo helppoo, ei.
Kiitos, että sain purkaa kahden vuoden tuskani!
meillä tulee syyskuussa 2 vuotta yritystä täyteen... tällä hetkellä olen clomi-kuurilla ja inssiä suunnitellaan. meistäkään ei mitään selvää " vikaa" ole löytynyt, miehellä tosin siittiöiden määrä ja laatu ehkä vähän huonompi kuin mitä vois olla, mut ei kuulemma välttämättä vaikuta, et luomuraskaudenkin mahdollisuus periaatteessa on... mekään ei olla kovin monelle kerrottu, mun siskolle (joka itse on nyt viikolla 20 raskaana, pillereistä huolimatta!) miehen serkulle, yhdelle kaveripariskunnalle, joilla yksi lapsi ja toista odotetaan syntyväksi ihan tässä lähipäivinä (molemmat tärpänneet parissa kierrossa) ja mun yhdelle kaverille. Mulla olis suuri tarve puhua tästä aiheesta, mut mies tuntee sen epämukavaks. siis toisille puhumisen, kyllä me keskenämme tästä puhutaan ja noiden kanssa joille on jo kerrottu... on jotenkin turhauttavaa katsella kun tuntuu et kaikki muut on raskaana paitsi minä!:(
mikäli vaan löydät keskustelukumppaneita! Ja vaikka et löytäisikään, niin onneksi on netti. On moniakin keskustelupalstoja, joilta löytyy lapsettomuusfoorumit. Mulle on ainakin ihan toisella tavalla auennut se, ettemme todellakaan ole olleet ainoita! Omassa tuttavapiirissä, kun voi usein tuntua siltä, että tämä asia ei kosketa ketään muuta. (Itseasiassa sekin on jo osoittautunut vääräksi. Kohtalotovereita saattaa löytyä yllättävän läheltäkin...)
Toinen asia, johon haluan kannustaa, on hoitoihin lähteminen, siis " järeämpiinkin" tarvittaessa. Mulle se on aina ollut vähän vaikeaa. Jotenkin sitä on ajatellut, että eihän me nyt sellaisia tarvita, kun periaatteessa meilläkin siis muitakin mahdollisuuksia olisi. Tosiasia on kuitenkin se, että lapsia ei ole luomumenetelmin kuulunut ahkerasta yrittämisestä huolimatta, joten aikaa ja omia hermojahan siinä vain kuluttaa.
Meidän tarina on sellainen, että esikoista yritettiin lähes kaksi vuotta ja sitten ensimmäisestä inseminaatiosta (joka muuten on suht kevyt hoito) tärppäsi. Toinen lapsi on saanut tulla melkein heti ja lähes kahden vuoden jälkeen marssittiin taas hoitoihin, mutta tällä kertaa eivät neljä inssiä tuottaneetkaan tulosta ja lääkäri ehdotti ivf:ä. Se tuntui aluksi aika kovalta palalta (kun " eihän me tarvita" , " ollaanhan me yksi saatu muutenkin" jne...) Sitten mietin, että nyt jos ei yritetä, kadun loppuelämäni. Huhtikuussa tehtiin sitten ivf, joka onnistui hyvin ja oli kaikin puolin helppo. Tuoresiirron alkio ei sitten tarrannut kunnolla kiinni, mutta kesäkuussa tehty ensimmäinen pakastetun alkion siirto sitten tärppäsi. Nyt mennään 11. raskausviikkoa. Pakkaseenkin meillä jäi vielä mukavasti alkioita, jos vaikka kolmatta intoudumme yrittämään.
Tässä siis rohkaisuksi yritin näitä kokemuksiani kirjoitella. Tänä päivänä onneksi onnellisen lopun saa yhä useampi tarina! Toivottavasti saat helpotusta tunteisiisi ja tietysti myös itse asiaan eli sen oman lapsen!
Hei,
Olemme mieheni kanssa yrittäneet kohta kolme vuotta ilman ensimmäistäkään plussaa. Olemme selittämättömästi lapsettomia ja köyneet läpi jo monta IVF:ää. Asia on varsinkin minulle hyvin vaikea ja kärsin siitä jatkuvasti. Aluksi en puhunut kenellekään ja tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olen jotenkin omituinen, koska en halua puhua asiasta. Pikku hiljaa olen kertonut yhä useammalle ystävälle ja kummankin vanhemmille. Se ei ole minua mitenkään auttanut vaan voisin sanoa jopa lisännyt ahdistusta. Oikeastaan kukaan ei ole osannut tukea tai osoittaa sanojaan oikein (en tiedä miten se olisi mahdollista?). Olen kohdannut oikeastaan kahdenlaista lähestymistapaa asiaan, joko jonkinasteinen asian kieltäminen ja kiusaantuminen tai ns. voivottelu, joka johtaa siihen, että saan itse alkaa lohdutella kuulijaa " kyllä se vielä voi olla mahdollista, kyllä tämä tästä" . Minulle on siis käynyt niin, että asiasta kerrottuani kuulija ei ole koskaan siihen palannut vaan selvästi halunnut totaalisesti kieltää asian (vanhemman sukupuolen edustaja...) tai selvästi kiusaantuu aina kun puhun asiasta eikä oikein osaa sanoa asiaan mitään eikä ikinä itse kysy asiasta mitään. Tai sitten eräs ystävä kehottaa minua puhumaan ja puhumaan ja kertomaan kaikki tunteeni ja avautumaan ja kun kerron jotain ajatuksiani ja mm. tuntevani huonommuutta kertoo olevansa hyvin huolestunut minusta ja uskovansa, että minun tulisi hakeutua terapiaan (ja kertoo myös itse olevansa itse asiassa raskaana...). Tai eräs ystävä kun kerroin että ajattelemme myös adoptiota voivotteli vain, että voi kun siinäkin sitten menee todella kauan voi voi voi (ehkä olisi voinut vaikka kommentoida jotain positiivista!). Ja sitten vielä kaikenlisäksi se kohtelu jota saa osakseen niiltä kavereilta joille on kertonut ja jotka itse tulevat raskaaksi. Tuntuu, että he tekevät asiasta todella vaikeaa ja ilmoittavat, etteivät odota, että onnittelisin heitä tai haluaisin tietää mitään heidän raskaudestaan. Kuinka normaalia tuo sitten on? Tai kuinka he eivät ole uskaltaneet kertoa minulle ja saan viimeisenä tietää asiasta (vaikkapa juhlissa, jossa kaikki jo ttietävät asiasta - he eivät kuitenkaan ajattele sen olevan yhtään kiusallista minulle...).
Summa summarum; tiedän, että olen herkkä ja pahoitan mieleni monista jutuista, vaikka tarkoitus on vain hyvä ja moni oikeasti ja aidosti suree tilannettamme. Silti tuntuu, että puhuminen ei auta! Ja lisäksi tunnen itseni todella oudoksi, kun en voi sanoa niin kuin niin monet täällä, että puhuminen auttaa.
Voisin kuvitella, että puhuminen auttaisi kohtalotoverin kanssa eli toisen lapsettoman. Omassa kaveripiirissäni kun ei niitä ole. Mutta entä sitten kun tämä oma tukiystävä tulisikin raskaaksi?
Tuo sinun kirjoittama tekstisi siis! Että voitkin ajatella niin samoin, sukulaisista ja kavereista ja kaikesta!! Ihana tietää, ettei ole ainoa :)
Jennikkeli, veit sanat suustani. Samanlaisia asioita/tunteita pyörii myös minun päässäni.
Kohtalontovereiden ajatukset ja kirjoitukset auttavat siinä mielessä, et tietää ettei ole tän asian kans ihan yksin. Kaikki kaverit kun ei ymmärrä mitä tämä on ja miltä voi pahimmillaan tuntua kun kaikki on ihan toivotonta eikä näy mitään valoa tunnelin päässä.
Koitetaan jaksaa, elän toivossa et vielä se päivä paistaa risukasaankin!
Eerica
En tiedä tarkoititko minun viestiäni vai jonkun muun... Luin oman kirjoitukseni jälkikäteen ja se oli aika sekava. Taisin kirjoitella sitä vähän tunteet pinnassa. On todella helpottavaa tietää, ettei ole ainoa tässä tilanteessa.
Tarkoitin kyllä ennemminkin Jennikkelin kirjoitusta, mutta osittain myös Sinunkin :) Nämä asiat ovat niin kovin monimutkaisia välillä..
Meillä myös yritystä takana kaksi vuotta ja clomeja käytän minäkin. Viisi kiertoa ja sitten pidettiin tauko ja nyt taa sensimmäinen kierto menossa. Mulla ongelmana huono ovulaatio jota clomit kyllä paransi erinomaisesti, mutta ei vain ole tärpännyt.
Mies kyllä toivoo lasta kovasti mutta ei ota niin suurta stressiä kuin minä. En oikein osaa ajatella muuta kuin vauvajuttuja ei sitä vain voi kytkeä päältä pois.
Me ei ollakerrottu edes meidän perheille vauvayrityksistä vain psri ystävää tietävät. Toisella alkanut raskaus samoihin aikoihin kuin meillä alkoi yritys ja toisella ystävällä on vuosi yritystä takana. Kuitenkaan en näe heitä kovin usein joten ei juttu seuraa aina löydy.
Aika raskasta kun aivan miettii tuleeko vauvaa koskaan ja kaikkimitä tekee tulevaisuutta ajatellen niin aina mietin et jos silloin on jo vauva niin.... mutta kun ei sitä vauvaa näy tulevan.
Työpaikassanikaan en oikein viihdy, mutta ei ole varaa jäädä työttömäksikään joten se kyllä nakertaa motivaatioita aika lailla.
Rasittavia ne ainaiset pettymykset vaikka niihin on jo tottunut. Monesti on ollut sellaien tunne et nyt on varmaan tärpännyt, mutta kuitenkin kokoajan ajtteleen et eihän se ole mahdollista et meille niin hyvin kävisi. Ja sit se pettymys tuleekin kun menkat alkaa. Mulla oli aluksi toiveet niin korkealla clomien suhteen joten sitten tiputtiin vielä korkeammalta kun viisi kiertoa ei tuottanut tulosta. Mulla tosin ongelmana saattaa olla liian lyhyt luteaalivaihe, nyt syön clomit aikasemmin jospa saataisiin se pitenemään, mut jotenkain en usko et olisi niin " yksinkertaisesta" asiasta enää kiinni tämä meidän yritys.
Ensimmäistä lasta meillä siis yritetään.
Että tällaista valitusta.
Jos haluat niin tule ihmeessä pinoutumaan vauvakuumeen puolelle clomisteihin, sieltä saa neuvoa ja tukea jos tuntuu et ei enää tiedä mitä tekis. Mua on kyllä helpottanut tosi paljon kun siellä aktiivisesti pinoudun(muissa en olekkaan) ja nopeasti unohtuu oma paha mieli kun lukee muitten kuulumisia ja niitä ihania plussauutisia.
Onneksi on olemassa tällainen palsta, pelastus monelle :)