pakko purkautua..
Niin paljon kun yritän kieltää nämä tunteet... ne purkautuu aika-ajoin...
katselen siskoni ja kamuni pyöristyviä massuja.. sieluni huutaa ikävää. Miksi minä en saa kokea tätä.. miksi en?? Onko kaikki kohtaloa vai sattumaa? Mulla on ikävä piinistelyä, jännitystä, tietämättömyyden kutkuttavaa kutinaa, niin " rasittavaa" kuin sekin oli silloin.. mutta tieto lisää tuskaa, ja tieto tästä mahollisuuksien valumisesta ikuisuuden synkkään kaivoon lisää ikävää. Niin paljon ku yritän " selittää" itelleni, et joo tää lapseton elämähän on siistii.. HEHHHEH.. valehtelen itselleni kun en muuta voi.
anteeksi purkaus.. tuli vaan liian monta isoa massua vastaan...
Kommentit (2)
Mekin oltiin lähipiiristämme ensimmäisiä kun aloimme vauvaa toivomaan..nyt 2,5v. myöhemmin melkein kaikilla muilla on se lapsi, muttei meillä:( Kyllä on sellainen olo, että on jäänyt kuin Jämsän äijä taivaasta tässä asiassa..
Todellakin tuntuu, että kaikki ympärillä lisääntyvät ilman minkäänlaisia ongelmia. Mikä meissä on vikana ettemme ansaitse samaa iloa? Urat ja työt ylipäätäänkin tuntuvat täysin merkityksettömiltä, antaisin mitä vain että saisin olla kotona omien lasten kanssa.
Elämä tuntuu täysin merkityksettömältä kun ei ole lapsia..
Siskon vauvakuumeet ja odotukset ovat olleet ja menneet
minun vauvakuumeeni jälkeen ja minä vielä odotan sitä plussaa.
Lapsettomuus on todella rankka tapa huomata jäävänsä joukon
ulkopuolelle. Suurin osa ikäisistäni naisista saa lapsia normaalisti
ja on todella rankkaa tajuta, ettei voi kuulua siihen " normaaleiden"
joukkoon.
Meitä kohtalotovereita kuitenkin on. Ehkä lapsettomuuteen tottuu
joskus. Suuri haaste on tosiaan nauttia elämästä sellaisena kuin
se on.
Uraahan tässä saa luoda, mutta ketä se kiinnostaa, kun ikätoverit
ovat kaikki kotona lapsia hoitamassa?
Vauvakuumeessa on pahinta se, että lapsettomuuden sattuessa se
muuttuu epätoivoiseksi haaveeksi ja negatiiiviseksi tunteeksi,
jota yrittää tukahduttaa.