Elämää..

Kuukausi toisensa perään se toistuu: ihanaa (tai pakonomaista, suorittavaa, teknistä) "sitä-itseään" mieheni kanssa juuri oikeaan aikaan ja paljon.

Sitten hetki toiveikasta (tosi hedelmöittyneen oloista) odottelua ja suloisten tulevaisuudennäkymien luomista jne jne ..kunnes jostakin keskivartalon alueelta nipistää. No, ajattelen, muistaakseni aikaisemmissa raskauksissanikin olen tuntenut nipistelyjä juuri näillämain.

Ja siitä ne alkavat, pitkät päivät joina haluan uskotella itselleni etteivät tuntemani tuntemukset ole sitä mitä kuitenkin ne aina ovat ja niinä päivinä yritän antaa itseni vielä hetken aikaa uskoa noiden suloisten tulevaisuuden haavekuvien toteutumiseen... mutta yhtenäpäivänä hermo pettää ja huomaan raivoavani pienimmästäkin asiasta kaikille perheen jäsenillemme, jopa herkille ja viattomille 2v ja 5v lapsilleni sekä tietenkin miehelleni, joka kuitenkin pyrkii olemaan tukenani tässä tilanteessa. Mutta kuinka hän tai kukaan voisi ymmärtää mitä käyn läpi, mitä tunnen mitä koen. Nämä kerran kuussa saapuvat fyysiset ja etenkin psyykkiset vaivat johtavat väistämättäkin siihen aina yhtä järkyttävän hetkeen kun kaikki haaveeni (ja toki ymmärrän niiden olevan myös mieheni haaveita) sortuvat, katoavat, valuvat vessanpönttöön. Kun ne taas alkavat. Nyt jo 16.kertaa..kuinka enää jaksan?