Lue keskustelun säännöt.
hei!
26.08.2015 |
Oon siis 16v tyttö, enkä haluaisi enää olla lestadiolainen. En uskalla kertoa vanhemmille, enkä läheisille, varsinkaan en parhaille ystävilleni jotka uskovat niin vahvasti jumalaan, etten uskaltaisi pahoittaa niiden mieltä kertomalla asiasta niille. Yhden ystäväni sisko kielsi uskon ja ystäväni otti senkin niin raskaasti, että pelkään hänen ottavan etäisyyttä minuun, tai menettäväni ystävyytemme, vaikka haluaisin olla hänen ystävänsä, koska viihdyn hänen ja muidenkin lestadiolaisten seurassa. Tiedän että usko on omakohtainen, enkä haluaisi esittää enää mitään, mutta ajattelen liikaa sitä mitä muut sanoo. Koska musta ei vois uskoo etten olis uskovainen, koska näytän sellaselta uskovaiselta ja kiltiltä, mut kukaan ei nää kuoren alle, niin se vain on. Ajattelen vain liikaa muita, enkä kestä niiden surua, mutta en jaksa myöskään itse olla surullinen ja ahdistunut asiani takia. Kaduin silloin joku aika sitten tekemiäni syntejä, kuten musiikin kuuntelua yms. Nyt se tuntuu ihan luonnolliselta enkä tunne omantunnon kolkutusta jos teen syntiä, siis lestadiolaisten mielestä olevaa syntiä. Myös se vahvistaa sitä etten halua enää olla uskomassa, kun oon miettiny et jos jumala on, nii miks se antaa ihmisten kärsiä, mieluummin joutuisin helvettiin, ku uskoisin sellaseen joka on itse paha ja antaa viattomien kuolla ja kärsiä. Se vaan on niin perseestä! Siksi en enää uskokkaan jumalaan, kun tällaista pahaa tapahtuu. Auttakaa mua siis jos jollai on kokemusta asiasta tai osaa auttaa!(: Vielä yks juttu. Oon koko kesän vältelly seuroihin menemistä, koska en vaan halua valehdella itselleni ja tuntuu väärältä istua seurapenkissä vaik ei ees kuuntele puhetta, saatikka ees ymmärtää siitä mitään ja se ettei ees enää usko.
Kommentit (5)
Lukekaa tuo alempi ku korjasin vähän kirjotusvirheitä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maailmassa on pahaa, koska ihmisellä on oma tahto
tiedän mutta en jaksanu kirjottaa sitä isolla enkä kaipaa tänne tuollaisia vastauksia kiitos!
[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 17:07"]Oon siis 16v tyttö, enkä haluaisi enää olla lestadiolainen. En uskalla kertoa vanhemmille, enkä läheisille, varsinkaan en parhaille ystävilleni jotka uskovat niin vahvasti jumalaan, etten uskaltaisi pahoittaa niiden mieltä kertomalla asiasta niille. Yhden ystäväni sisko kielsi uskon ja ystäväni otti senkin niin raskaasti, että pelkään hänen ottavan etäisyyttä minuun, tai menettäväni ystävyytemme, vaikka haluaisin olla hänen ystävänsä, koska viihdyn hänen ja muidenkin lestadiolaisten seurassa. Tiedän että usko on omakohtainen, enkä haluaisi esittää enää mitään, mutta ajattelen liikaa sitä mitä muut sanoo. Koska musta ei vois uskoo etten olis uskovainen, koska näytän sellaselta uskovaiselta ja kiltiltä, mut kukaan ei nää kuoren alle, niin se vain on. Ajattelen vain liikaa muita, enkä kestä niiden surua, mutta en jaksa myöskään itse olla surullinen ja ahdistunut asiani takia. Kaduin silloin joku aika sitten tekemiäni syntejä, kuten musiikin kuuntelua yms. Nyt se tuntuu ihan luonnolliselta enkä tunne omantunnon kolkutusta jos teen syntiä, siis lestadiolaisten mielestä olevaa syntiä. Myös se vahvistaa sitä etten halua enää olla uskomassa, kun oon miettiny et jos jumala on, nii miks se antaa ihmisten kärsiä, mieluummin joutuisin helvettiin, ku uskoisin sellaseen joka on itse paha ja antaa viattomien kuolla ja kärsiä. Se vaan on niin perseestä! Siksi en enää uskokkaan jumalaan, kun tällaista pahaa tapahtuu. Auttakaa mua siis jos jollai on kokemusta asiasta tai osaa auttaa!(: Vielä yks juttu. Oon koko kesän vältelly seuroihin menemistä, koska en vaan halua valehdella itselleni ja tuntuu väärältä istua seurapenkissä ku en ees kuuntele puhetta, saatikka ees ymmärrä siitä mitään.
[/quote]