Ahdistaa kun äitini on niin riippuvainen minusta.

Et voi muuttaa äitiäsi, voit vain muuttaa omaa suhtautumistasi tilanteeseen. Koita saada itsesi ymmärtämään, että sinä et ole velvollinen järjestämään äidillesi seuraa 24/7, on normaalia, että aikuisilla lapsilla on oma elämä. Kaksi kertaa viikossa tapaaminen on riittävää. Sinulta ei voida vaatia enempää. Juttele asiasta isäsi kanssa. Jos äitisi soittelu häiritsee, päätä, että et vastaa kuin vaikkapa illalla ja joka toinen päivä ja kerro tästä äidillesi. Tai sopikaa, että yksi lapsi soittelee ma, yksi ti jne.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 12:00"]

Tai no, meistä kaikista sisaruksista. Ollaan jo kaikki melkein kolmekymppisiä ja meillä on omatkin elämät ja perheet, silti äiti pyytää JOKA päivä käymänään, joskus kun käydään saattaa kysyä ihan tosissaan, että tullaanko vielä samana iltana uudelleen käymään.. Hän myös viesittelee ja soittelee monta kertaa päivässä tuntuu, että hän on todella surullinen jos ei vaikka muutamaan päivään nähdä. Pidämme siis äitiin todella paljon yhteyttä ja käymme kylässä väh kerran viikossa, yleensä aina pari kertaa. Äidillä tuntuu olevan jotain vaikeuksia päästää meistä lapsista irti, mutta välillä se on todelöa ahdistavaa. On sanottu suoraan, että ei ehditä joka pv kylään ja viestitellään kuitenkin päivittäin.. Äidillä on isäni seuransa ja monta koiraa, sekä kymmeniä ystäviä joita tapaa viikoittain, joten yksinäisyydestä ei pitäisi olla kyse.. olisiko vinkkejä?

[/quote]

Heh, vähän sama tilanne täällä. Äiti ramppaa kylässä melkein joka päivä. Se on todella stressaavaa. Ei tuossa tilanteessa auta kuin istua saman pöydän ääreen koko porukalla ja selittää äidille että teillä on omakin elämä. Kertoa rehellisesti että hänen käytöksensä stressaa ja ahdistaa. Pyydä katsomaan tilannetta teidän näkökulmasta. Varmaan hän siitä saattaa säikähtää tai suuttua tai jopa itkeä mutta asia on pakko tuoda hänelle ilmi. Sopikaa vaikka joku aika jolloin käytte hänen luonaan.

Kannattaa tiestysti kysyä myös sitä että pelkääköhän jotakin kun haluaa jatkuvasti seuraa? Joskus alkava mielenterveyshäiriö voi aiheuttaa pelkotiloja esim.yksin olemisessa.

Ensimmäinen vinkki. - ymmärrystä (te olette ollu se hänen elämän keskipiste niin kauan että ei hän voi lakata huolehtimasta teistä)

- keskustelkaa isänne kanssa (tehkää yhdessä suunnitelma)

- aloittakaa vieroitus vähitellen. (varautukaan sen kestämiseen noin 2-3v)

Täytyisi muistaa että lähiomaisen kuolema, avioero, lasten muuttaminen pois kotoa on kaikki sellaisia asioita jotka aiheuttavat samanlaisen tressitilanteen ihmisessä.

Osalle ei tule kuin päivän parin itku vaikka lapsi tai puolisokin kuolisi. Toiselle se on lähes maailman loppu. Täällä varmasti sanotaan että katkaiskaa napanuora, on läheisriippuvainen ym. Mutta niin ei voi toimia.

Muista aina ensin asettaa itsesi hänen asemaan ja mieti miltä sinusta tuntuisi. Mieti jos sinun lapsi joutuisi sairaalaan. Et pääsisi sinne katsomaan häntä ja olisit varmasti surullinen ja huolissasi. Miltä tuntisi kun joku sanoisi että olet rasittava, katkaise napanuorasi. Sielä on ammattiauttajat ei sua siellä tarvita.

Tuossa on asiaa. On myös mahdollista kuten tuttavaperheessä että äitisi on kohdannu lapsena jotain tai hänen sisarukset tai ystävät nuorena. Ja se pelko on juurtunu niin syvälle että myös teille voi tapahtua samaa. Sitä pelkoa ei voi poistaa mikään terapiakaan. Olkaa ymmärtäväisiä ja pikkuhiljaa kasvatatte äidin luottamusta siitä että kaikki on teillä hyvin.

Varmasti todella raskasta. Mullakin tuli mieleen ekana, että äiti ei luota, että te pärjäätte, joten ei osaa päästää irti. Mutta kyllä teillä on oikeus ihan tavalliseen ikäistenne elämään, ja siihen ei kuulu äiti monta kertaa päivässä.

Minä sain vähän esimakua tuosta irti päästämisestä, vaikka omasta lapsesta ei ollut kysymys. Meillä oli nuori, ja hänen oli sitten aika lähteä jatkamaan omaa elämäänsä. Hän on vähän sellainen ressukka, joten mulla tuli vahva suojelunhalu ja huolehtimisenhalu häntä kohtaan. Lähdön jälkeen olisin halunnut soittaa hänelle joka päivä, jotta olisin kuullut kuulumiset.

Todellisuudessa hänellä on omat vanhemmat ja sisarukset, kaverit ja kaikki tarvittava. Minulla ei ole hänen elämässään sellaista sijaa, että voisin soittaa edes viikottain. Eikä hän halua tulla käymään. Hänellä on elämä täynnä niitä juttuja, joita hänen ikäisellään kuuluukin olla. Irti päästäminen oli hyvin tuskallista. Ikävä on edelleen kova. Tietysti pääasia on, että hänellä on kaikki loistavan hyvin, ja sitä vain haluankin. No oikeasti haluaisin sen lisäksi kuulua jollain tavalla hänen elämäänsä, mutta hän ei sitä halua. Yritän sitten olla liikaa tuputtautumatta. Laitan joskus tekstareita, välillä hän vastaa, välillä ei.

Kovasti olen joutunut miettimään, että mikä siinä irti päästämisessä on vaikeaa. Minulta on ainakin puuttunut luottamusta siihen, että hän pärjää. Minulla on vahvana sellainen olo, että hän tarvitsisi tukea ja ymmärtäjää. Mutta ei se pelkästään sitäkään ole. Minä vain koen hänet läheiseksi, ja että meidän kemiat toimii, ja siksi olisi kiva taas joskus jutustella kuin ennen. Mutta mennyt aika ei enää palaa, ja ne menneisyyden jutusteluhetket eivät enää tule takaisin.

Äitisi on todennäköisesti läheisriippuvainen ja saanut teidät lapsetkin samaan mukaan. Mieheni ex oli juuri tällainen ja etenkin petheen tyttö oli se kenessä riippui kiinni ja joka ei osannut repäistä itseääni irti. Vielä 21-vuotiaana asui kotona ja äiti vahti jokaikisen menon. Hommaan tuli hieman parannusta siinä vaiheessa kun kävivät pariskuntana terapeutilla juttelemassa erosta ja samalla naiselle kerrottiin että on läheisriippuvainen.

400 kilometriä väliin. 

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 13:59"]

400 kilometriä väliin. 

[/quote]

Ei auta soitteluun varmaankaan.

Ootte sanoneet suoraan, että ette ehdi koko ajan tavata. Ootteko sanoneet senkin, että teitä ahdistaa? Jospa se herättäisi todellisuuteen, että eihän äidin kuulu ahdistella lapsiaan.

Voimia.

Minulla on samanlainen äiti. 25 v vuotta olen jo omaa elämääni elänyt, mutta silti vaan äitini roikkuu minussa. Nyt hänellä on taas vaihteeksi menossa mökötysvaihe. On vihainen siitä että en vastaa joka päivä puheluihinsa. Tätä ihanaa rauhaa on nyt kestänyt pari viikkoa, joten todennäköisesti häiriköinti ja ahdistelu alkaa taas pian.

Olen yrittänyt puhua äidille kauniisti, selittänyt, ymmärtänyt, huutanut, raivonnut, tuonut aiheeseen liittyviä kirjoja luettavaksi, mutta mikään noista ei ole auttanut.

Ulkomailla asuminen on toiminut parhaiten. Silloin ei ole raskinut soitella edes joka viikko. Ja silloin minulla on ollut lähestulkoon hyvät välit äitini kanssa. Olin kuitenkin niin tyhmä, että luulin että häneen voisi ylläpitää normaalia suhdetta (siis ilman ahdistelluksi tulemista) ja uskalsin muuttaa takaisin Suomeen kun aloin perustamaan perhettä mieheni kanssa. Vaan ei se mennyt niin. Sama vanha soittelu ja kontrollointi alkoi hyvin nopeasti Suomeen palattuani >:(

Haluaisin katkaista välitä äitiini kokonaan. Olen halunnut tehdä niin siitä lähtien kun äitini häiriköi opiskeluitani jatkuvalla soittelulla ja vaatimuksillaan. En kuitenkaan ole raaskinut. Säälin vanhaa äitiäni, yksinäistä leskirouvaa. Vaikka ei hän yksinäinen ole, on hänellä paljon ystäviä ja tiiviit suhteet naapureihinsa. Asuu vain yksin. Jäi leskeksi kun minä ja sisarukseni oltiin vielä lapsia. Uutta miestä ei koskaan edes harkinnut, on vaan elänyt lapsilleen ja lastensa kautta.

Ne puhelut, jotka siis äitini tapauksessa ovat suurin ongelma, eivät ole mitään mukavia. Ne ovat valittamista ja huolien etsimistä. Niin kauan kuin muistan äitini on aina ollut huolissaan monista asioista. Jos ei keksi mitään huolen aihetta perhepiiristä, niin sitten on huolissaan naapurista tai vaikka lähikaupan myyjästä. Ne huolen aiheet ovat sellaisia joita kukaan muu ei ymmärrä huoliksi, mutta niistä pitää puhua ja jappasta. Ja jos ja kun en ymmärrä olla huolissani hänen kanssaan, olen ikävä ihminen joka ei ymmärrä eikä välitä.

Hei te kaikki: teillä on sisarukset sentään, joten äitinne huomio kiinnityyy myös heihin.
Mun äiti on masentunut ja mulla ei oo sisaruksia. Onneks isäni on hällä seurana.
Äitini haluaa tieträ ihan kaiken. Soitot on yhtä kuselyä. Siis vaikka 30 kysymystä peräjälkeen.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 13:01"]

Ensimmäinen vinkki. - ymmärrystä (te olette ollu se hänen elämän keskipiste niin kauan että ei hän voi lakata huolehtimasta teistä)[/quote]

Jos ja kun äiti on täysjärkinen aikuinen ihminen, hänelle voi sanoa suoraan, että ei nyt vaan käy että pitäisi koko ajan soitella. Sen jälkeen vaan jättää kylmästi vastaamatta puhelimeen. Jos aikuinen ihminen ei tällaista ymmärrä ja pysty hyväksymään, niin hänen on soitettava ammattiauttajalle eikä lapsilleen.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 13:01"]- keskustelkaa isänne kanssa (tehkää yhdessä suunnitelma)[/quote]

Ei isää tarvitse turhaan asialla vaivata jos hän ei ole toimintaan kannustanut. Jos taas äiti on sellainen ettei sanominen auta, niin silloin puhutaan jo isommista ongelmista.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 13:01"]- aloittakaa vieroitus vähitellen. (varautukaan sen kestämiseen noin 2-3v)[/quote]

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 13:01"]Ei vaan heti kerrasta poikki (eli jos haluat puhua äidin kanssa kerran viikossa, vastaat puhelimeen tästä hetkestä eteenpäin vain kerran viikossa. Ja päätöksessä on pysyttävä, muuten äiti laittaa kohta jalan oven väliin.[/quote]

Jos se on äidin mielenterveydelle vaikea tilanne, niin sitten hänen pitää mennä puhumaan terapeutille. Lasten kiusaaminen ei auta asiaa eikä vastuuta pidä tässä sysätä jälkikasvulle. Päinvastoin, mahdollistamalla äidin roikkumisen lapset vain pahentavat ongelmaa.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 16:19"]

Voimia.

Minulla on samanlainen äiti. 25 v vuotta olen jo omaa elämääni elänyt, mutta silti vaan äitini roikkuu minussa. Nyt hänellä on taas vaihteeksi menossa mökötysvaihe. On vihainen siitä että en vastaa joka päivä puheluihinsa. Tätä ihanaa rauhaa on nyt kestänyt pari viikkoa, joten todennäköisesti häiriköinti ja ahdistelu alkaa taas pian.

Olen yrittänyt puhua äidille kauniisti, selittänyt, ymmärtänyt, huutanut, raivonnut, tuonut aiheeseen liittyviä kirjoja luettavaksi, mutta mikään noista ei ole auttanut.

Ulkomailla asuminen on toiminut parhaiten. Silloin ei ole raskinut soitella edes joka viikko. Ja silloin minulla on ollut lähestulkoon hyvät välit äitini kanssa. Olin kuitenkin niin tyhmä, että luulin että häneen voisi ylläpitää normaalia suhdetta (siis ilman ahdistelluksi tulemista) ja uskalsin muuttaa takaisin Suomeen kun aloin perustamaan perhettä mieheni kanssa. Vaan ei se mennyt niin. Sama vanha soittelu ja kontrollointi alkoi hyvin nopeasti Suomeen palattuani >:(

Haluaisin katkaista välitä äitiini kokonaan. Olen halunnut tehdä niin siitä lähtien kun äitini häiriköi opiskeluitani jatkuvalla soittelulla ja vaatimuksillaan. En kuitenkaan ole raaskinut. Säälin vanhaa äitiäni, yksinäistä leskirouvaa. Vaikka ei hän yksinäinen ole, on hänellä paljon ystäviä ja tiiviit suhteet naapureihinsa. Asuu vain yksin. Jäi leskeksi kun minä ja sisarukseni oltiin vielä lapsia. Uutta miestä ei koskaan edes harkinnut, on vaan elänyt lapsilleen ja lastensa kautta.

Ne puhelut, jotka siis äitini tapauksessa ovat suurin ongelma, eivät ole mitään mukavia. Ne ovat valittamista ja huolien etsimistä. Niin kauan kuin muistan äitini on aina ollut huolissaan monista asioista. Jos ei keksi mitään huolen aihetta perhepiiristä, niin sitten on huolissaan naapurista tai vaikka lähikaupan myyjästä. Ne huolen aiheet ovat sellaisia joita kukaan muu ei ymmärrä huoliksi, mutta niistä pitää puhua ja jappasta. Ja jos ja kun en ymmärrä olla huolissani hänen kanssaan, olen ikävä ihminen joka ei ymmärrä eikä välitä.

[/quote]

Kuulostaa kyllä siltä, että äitisi ansaitsee kaikkea muuta kuin sääliä. Lasten syyllistäminen, kontrollointi ja heidän kauttaan eläminen (eli välineellistäminen) on kieroa ja ilkeää. Terve äiti ajattelee lapsensa etua ensisijaisesti eikä tee ainakaan johdonmukaisesti asioita, jotka satuttavat tätä. Oletko varma ettei äitisi ole persoonallisuushäiriöinen? 

T: kokemusta on

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 13:57"]

Äitisi on todennäköisesti läheisriippuvainen ja saanut teidät lapsetkin samaan mukaan. Mieheni ex oli juuri tällainen ja etenkin petheen tyttö oli se kenessä riippui kiinni ja joka ei osannut repäistä itseääni irti. Vielä 21-vuotiaana asui kotona ja äiti vahti jokaikisen menon. Hommaan tuli hieman parannusta siinä vaiheessa kun kävivät pariskuntana terapeutilla juttelemassa erosta ja samalla naiselle kerrottiin että on läheisriippuvainen.

[/quote]

Voi olla myös ns. ohutnahkainen narsisti. Silloin lapsesta tulee vanhemman jatke, jota kontrolloidaan ja jolla ei saa olla omaa identiteettiä. Voivat olla yhtä kieroja ja itsekkäitä kuin klassiset narsistit, mutta sellaisella sisäänpäinkääntyneellä ja epävarmalla tavalla.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 16:19"]

Voimia.

Minulla on samanlainen äiti. 25 v vuotta olen jo omaa elämääni elänyt, mutta silti vaan äitini roikkuu minussa. Nyt hänellä on taas vaihteeksi menossa mökötysvaihe. On vihainen siitä että en vastaa joka päivä puheluihinsa. Tätä ihanaa rauhaa on nyt kestänyt pari viikkoa, joten todennäköisesti häiriköinti ja ahdistelu alkaa taas pian.

Olen yrittänyt puhua äidille kauniisti, selittänyt, ymmärtänyt, huutanut, raivonnut, tuonut aiheeseen liittyviä kirjoja luettavaksi, mutta mikään noista ei ole auttanut.

Ulkomailla asuminen on toiminut parhaiten. Silloin ei ole raskinut soitella edes joka viikko. Ja silloin minulla on ollut lähestulkoon hyvät välit äitini kanssa. Olin kuitenkin niin tyhmä, että luulin että häneen voisi ylläpitää normaalia suhdetta (siis ilman ahdistelluksi tulemista) ja uskalsin muuttaa takaisin Suomeen kun aloin perustamaan perhettä mieheni kanssa. Vaan ei se mennyt niin. Sama vanha soittelu ja kontrollointi alkoi hyvin nopeasti Suomeen palattuani >:(

Haluaisin katkaista välitä äitiini kokonaan. Olen halunnut tehdä niin siitä lähtien kun äitini häiriköi opiskeluitani jatkuvalla soittelulla ja vaatimuksillaan. En kuitenkaan ole raaskinut. Säälin vanhaa äitiäni, yksinäistä leskirouvaa. Vaikka ei hän yksinäinen ole, on hänellä paljon ystäviä ja tiiviit suhteet naapureihinsa. Asuu vain yksin. Jäi leskeksi kun minä ja sisarukseni oltiin vielä lapsia. Uutta miestä ei koskaan edes harkinnut, on vaan elänyt lapsilleen ja lastensa kautta.

Ne puhelut, jotka siis äitini tapauksessa ovat suurin ongelma, eivät ole mitään mukavia. Ne ovat valittamista ja huolien etsimistä. Niin kauan kuin muistan äitini on aina ollut huolissaan monista asioista. Jos ei keksi mitään huolen aihetta perhepiiristä, niin sitten on huolissaan naapurista tai vaikka lähikaupan myyjästä. Ne huolen aiheet ovat sellaisia joita kukaan muu ei ymmärrä huoliksi, mutta niistä pitää puhua ja jappasta. Ja jos ja kun en ymmärrä olla huolissani hänen kanssaan, olen ikävä ihminen joka ei ymmärrä eikä välitä.

[/quote]

Mulla vähän samanlaista. Ollaan asuttu Suomessa nyt 5 vuotta. Tapaan äitiäni pari kertaa vuodessa, omat lapseni sitten soittelevat useammin. Ei mieheni kanssa kestetä äidin uhrina oloa, martyyriutta, hän ei jaksanut opiskella, hänellä ei ole tilannetajua tai ihmistuntemusta, uskoo kaiken, ei pysty kriittiseen ajatteluun tai siihen, että osaisi tarkastella asioita eri näkökulmista, joten en halua että lapseni kasvavat hänen lähellään. Katkaisin napanuorani itse liian myöhään, noin 30 vuotta jaksoin ja yritin ymmärtää (niistä 10 v etänä). Nyt 40 vuotiaana ymmärrän ettei tarvitse. Eikä pienet lapsemme ole menettäneet yhtään mitään vaikka yhtä mummia harvemmin näkevät. Parempi niin, ei tarvitse sitten kaikkien turhautau ja pahoittaa mieltään. Pari reissua äiti saa tehdä mielle / vuosi. Äiti on aina saanut kaiken mitä haluaa mutta silti ei ole valmis itse tekemään juuri mitään, tai yrittämään tai odottamaan, kaikki olisi saatava heti vaikka esim. rahaa ei olisikaan, hän myös luulee että on tosi fiksu ja tietää mitä muut ajattelevat jne. Äidilläni on suuruudenhulluus vailla perusteita. Äiti pahimmillaan odottaa vaan ja uhriutuu. Mainittakoon vielä se, että hän on seurustellut useamman kerran mutta kappas, suhteet kariutuneet ties mihinkin riitoihin - ja aina ollut miehen syy äidin mielestä, sillä hänessä ei ole mitään vikaa koskaan eikä tarvetta muuttaa käyttäytymistään. Mä niin ymmärrän niitä miehiä kun niillä on palaneet käämit äidin toilailuihin.

On suorastaan junttiutta olla ottamatta muut huomioon, siksi emme tapaa äitiäni.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 17:48"]

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 16:19"]

Voimia.

Minulla on samanlainen äiti. 25 v vuotta olen jo omaa elämääni elänyt, mutta silti vaan äitini roikkuu minussa. Nyt hänellä on taas vaihteeksi menossa mökötysvaihe. On vihainen siitä että en vastaa joka päivä puheluihinsa. Tätä ihanaa rauhaa on nyt kestänyt pari viikkoa, joten todennäköisesti häiriköinti ja ahdistelu alkaa taas pian.

Olen yrittänyt puhua äidille kauniisti, selittänyt, ymmärtänyt, huutanut, raivonnut, tuonut aiheeseen liittyviä kirjoja luettavaksi, mutta mikään noista ei ole auttanut.

Ulkomailla asuminen on toiminut parhaiten. Silloin ei ole raskinut soitella edes joka viikko. Ja silloin minulla on ollut lähestulkoon hyvät välit äitini kanssa. Olin kuitenkin niin tyhmä, että luulin että häneen voisi ylläpitää normaalia suhdetta (siis ilman ahdistelluksi tulemista) ja uskalsin muuttaa takaisin Suomeen kun aloin perustamaan perhettä mieheni kanssa. Vaan ei se mennyt niin. Sama vanha soittelu ja kontrollointi alkoi hyvin nopeasti Suomeen palattuani >:(

Haluaisin katkaista välitä äitiini kokonaan. Olen halunnut tehdä niin siitä lähtien kun äitini häiriköi opiskeluitani jatkuvalla soittelulla ja vaatimuksillaan. En kuitenkaan ole raaskinut. Säälin vanhaa äitiäni, yksinäistä leskirouvaa. Vaikka ei hän yksinäinen ole, on hänellä paljon ystäviä ja tiiviit suhteet naapureihinsa. Asuu vain yksin. Jäi leskeksi kun minä ja sisarukseni oltiin vielä lapsia. Uutta miestä ei koskaan edes harkinnut, on vaan elänyt lapsilleen ja lastensa kautta.

Ne puhelut, jotka siis äitini tapauksessa ovat suurin ongelma, eivät ole mitään mukavia. Ne ovat valittamista ja huolien etsimistä. Niin kauan kuin muistan äitini on aina ollut huolissaan monista asioista. Jos ei keksi mitään huolen aihetta perhepiiristä, niin sitten on huolissaan naapurista tai vaikka lähikaupan myyjästä. Ne huolen aiheet ovat sellaisia joita kukaan muu ei ymmärrä huoliksi, mutta niistä pitää puhua ja jappasta. Ja jos ja kun en ymmärrä olla huolissani hänen kanssaan, olen ikävä ihminen joka ei ymmärrä eikä välitä.

[/quote]

Mulla vähän samanlaista. Ollaan asuttu Suomessa nyt 5 vuotta. Tapaan äitiäni pari kertaa vuodessa, omat lapseni sitten soittelevat useammin. Ei mieheni kanssa kestetä äidin uhrina oloa, martyyriutta, hän ei jaksanut opiskella, hänellä ei ole tilannetajua tai ihmistuntemusta, uskoo kaiken, ei pysty kriittiseen ajatteluun tai siihen, että osaisi tarkastella asioita eri näkökulmista, joten en halua että lapseni kasvavat hänen lähellään. Katkaisin napanuorani itse liian myöhään, noin 30 vuotta jaksoin ja yritin ymmärtää (niistä 10 v etänä). Nyt 40 vuotiaana ymmärrän ettei tarvitse. Eikä pienet lapsemme ole menettäneet yhtään mitään vaikka yhtä mummia harvemmin näkevät. Parempi niin, ei tarvitse sitten kaikkien turhautau ja pahoittaa mieltään. Pari reissua äiti saa tehdä mielle / vuosi. Äiti on aina saanut kaiken mitä haluaa mutta silti ei ole valmis itse tekemään juuri mitään, tai yrittämään tai odottamaan, kaikki olisi saatava heti vaikka esim. rahaa ei olisikaan, hän myös luulee että on tosi fiksu ja tietää mitä muut ajattelevat jne. Äidilläni on suuruudenhulluus vailla perusteita. Äiti pahimmillaan odottaa vaan ja uhriutuu. Mainittakoon vielä se, että hän on seurustellut useamman kerran mutta kappas, suhteet kariutuneet ties mihinkin riitoihin - ja aina ollut miehen syy äidin mielestä, sillä hänessä ei ole mitään vikaa koskaan eikä tarvetta muuttaa käyttäytymistään. Mä niin ymmärrän niitä miehiä kun niillä on palaneet käämit äidin toilailuihin.

On suorastaan junttiutta olla ottamatta muut huomioon, siksi emme tapaa äitiäni.

[/quote]

Tulee tästäkin mieleen, että äitisi on narsisti. Siihen nähden minkä kuvan tekstistä saa, puhut hänestä aika kiltisti. Jos et jo ole, suosittelen lukemaan artikkeleita narsistisista äideistä ja narsismin eri tyypeistä.