Lue keskustelun säännöt.
Minusta on tullut tylsä
29.07.2015 |
Tajusin tässä äskettäin tulleeni tylsäksi. Osittain se varmaan johtuu siitä, että hyväksyn ja näen entistä paremmin elämän moninaiset harmaan sävyt. En jaksa oikein provosoitua enää. Tykkään edelleenkin hyvästä keskustelusta, mutta tuntuu ettei minulla ole todellista annettavaa sellaiseen.
Osittain johtuu varmaan myös siitä, että elämä on ollut viimeiset kymmenen vuotta todella haastavaa monilla osa-alueilla, ja se on vienyt minusta mehut. Olen väsynyt. Kunhan tässä selviytelen...
Jäänkö tällaiseksi loppuiäkseni. Voinko vielä kiinnostua jostakin palavasti. Onko tämä vain vaihe ja herään tokkurastani kun lapset ovat lentäneet pesästä? Inspiroikaa minua oi kaiken kokeneet av-mammat! Antakaa toivoa sädehtivästä helmestä uniseksi, harmaaksi opossumiksi muuttuneelle nelikymppiselle naiselle!
Kommentit (19)
Ja vielä edelliseen. En ole käyttänyt hormooniperäistä ehkäisyä kahteenkymmeneen vuoteen, joten sitäkään en voi syyttää olostani.
Ja tunnistan kyllä onnellisuuden aiheet ja osaan niistä hetkittäin nauttia syvästikin (nämä kliseet lapsen halauksesta, nukkuva lapsi, puutarhan kuopsutus, pyöräretki perheen kanssa, hyvä lasillinen viiniä, käpertyminen sohvalle sateella, miehen ihon tuoksu jne...). Jotenkin vain tuntuu, että kaikki on niin nähty ja koettu. Se nuoruuden mahdollisuus yllätttyä, kokea jotain ihan uutta, ja sen tuoma riipaisevakin elämys -ehkä haikailen sen tunteen perään. En jotenkin edes jaksa odottaa mitään kovin uutta, koska samaan aikaan koen jo 'tietäväni' mitä se voisi olla, ja toisaalta uuvuttaa jo etukäteen taas jonkin uuden kokeminen ja siihen sopeutuminen. Ristiriitaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aahhahahahah. Taikasana: lapset.
Olen muuten neljääkymppiä lähestyvä lapseton ja suunnittelen juuri vesipuistoretkeä ilman lapsia. Whee!
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 14:45"]
Aahhahahahah. Taikasana: lapset.
Olen muuten neljääkymppiä lähestyvä lapseton ja suunnittelen juuri vesipuistoretkeä ilman lapsia. Whee!
[/quote]
Jaa. Voisinko oikeasti syyttää lapsia tästä olotilasta? Kai sitä voisi olla uriutunut, tai seestynyt, tai tylsistynyt tai mitä vain ilman lapsiakin? Mun lapset on jo teinejä, joten voisin helposti mennä vaikka sinne vesipuistoon ilman heitä, ja toisaalta heidän kanssaan voisi olla todella hauskaa siellä (ovat yleisestiottaen ihan hyvää seuraa) -mutta kun ei houkuta. En innostu. Olen plääh ja nihkeä... 'ihan kiva'.
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 14:41"]
Ja vielä edelliseen. En ole käyttänyt hormooniperäistä ehkäisyä kahteenkymmeneen vuoteen, joten sitäkään en voi syyttää olostani.
Ja tunnistan kyllä onnellisuuden aiheet ja osaan niistä hetkittäin nauttia syvästikin (nämä kliseet lapsen halauksesta, nukkuva lapsi, puutarhan kuopsutus, pyöräretki perheen kanssa, hyvä lasillinen viiniä, käpertyminen sohvalle sateella, miehen ihon tuoksu jne...). Jotenkin vain tuntuu, että kaikki on niin nähty ja koettu. Se nuoruuden mahdollisuus yllätttyä, kokea jotain ihan uutta, ja sen tuoma riipaisevakin elämys -ehkä haikailen sen tunteen perään. En jotenkin edes jaksa odottaa mitään kovin uutta, koska samaan aikaan koen jo 'tietäväni' mitä se voisi olla, ja toisaalta uuvuttaa jo etukäteen taas jonkin uuden kokeminen ja siihen sopeutuminen. Ristiriitaista.
[/quote]
Voi kun tuntisin sun miehen / lapset niin käskisin niitä yllättämään sut jotenki erityiskivasti :) Tuli mieleen, vaikket hormoniehkäisyä käytäkään niin voisiko olla jo jotain menopaussin oireita / hormonimuutoksia jotka vetävät suupieliä alaspäin?
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 14:41"]
Ja vielä edelliseen. En ole käyttänyt hormooniperäistä ehkäisyä kahteenkymmeneen vuoteen, joten sitäkään en voi syyttää olostani.
Ja tunnistan kyllä onnellisuuden aiheet ja osaan niistä hetkittäin nauttia syvästikin (nämä kliseet lapsen halauksesta, nukkuva lapsi, puutarhan kuopsutus, pyöräretki perheen kanssa, hyvä lasillinen viiniä, käpertyminen sohvalle sateella, miehen ihon tuoksu jne...). Jotenkin vain tuntuu, että kaikki on niin nähty ja koettu. Se nuoruuden mahdollisuus yllätttyä, kokea jotain ihan uutta, ja sen tuoma riipaisevakin elämys -ehkä haikailen sen tunteen perään. En jotenkin edes jaksa odottaa mitään kovin uutta, koska samaan aikaan koen jo 'tietäväni' mitä se voisi olla, ja toisaalta uuvuttaa jo etukäteen taas jonkin uuden kokeminen ja siihen sopeutuminen. Ristiriitaista.
[/quote]
Ehdotan:
lyhyt vaellus eli patikointia jossain kansallispuistossa ja yö-pari metsässä, ei tietenkään lapsia mukaan
menet yksin pikku lomalle paikkaan, missä tilaisuus tehdä jotain aktiivisesti (yksin tai pienessä ryhmässä), ei vain maleksia tai loikoilla rannalla
Avainsana on YKSIN: huomaat, miten eri tavalla näet ja koet asiat, kun ei ole perhettä tai tuttua ystävää mukana. Tuonne vaellukselle voi toki lähteä jossain porukassa (huom. Ei oma perhe!), jollei ole kokemusta.
Etsimällä esim. Netistä löytyy paljon mahdollisuuksia osallistua.
Elämän kipinä tulee siitä, että elät Omaa elämääs, koet omia juttuja, huolehdit itsestäsi, et aina muista.
Et ole vain vaimo ja äiti. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 15:03"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 14:41"]
Ja vielä edelliseen. En ole käyttänyt hormooniperäistä ehkäisyä kahteenkymmeneen vuoteen, joten sitäkään en voi syyttää olostani.
Ja tunnistan kyllä onnellisuuden aiheet ja osaan niistä hetkittäin nauttia syvästikin (nämä kliseet lapsen halauksesta, nukkuva lapsi, puutarhan kuopsutus, pyöräretki perheen kanssa, hyvä lasillinen viiniä, käpertyminen sohvalle sateella, miehen ihon tuoksu jne...). Jotenkin vain tuntuu, että kaikki on niin nähty ja koettu. Se nuoruuden mahdollisuus yllätttyä, kokea jotain ihan uutta, ja sen tuoma riipaisevakin elämys -ehkä haikailen sen tunteen perään. En jotenkin edes jaksa odottaa mitään kovin uutta, koska samaan aikaan koen jo 'tietäväni' mitä se voisi olla, ja toisaalta uuvuttaa jo etukäteen taas jonkin uuden kokeminen ja siihen sopeutuminen. Ristiriitaista.
[/quote]
Voi kun tuntisin sun miehen / lapset niin käskisin niitä yllättämään sut jotenki erityiskivasti :) Tuli mieleen, vaikket hormoniehkäisyä käytäkään niin voisiko olla jo jotain menopaussin oireita / hormonimuutoksia jotka vetävät suupieliä alaspäin?
[/quote]
Kiitos :) !
Olen myöskin miettinyt noita hormooneita. Viiemeisen vuoden aikana olen kärsinyt aika-ajoin tosissani pms-oireista. Olen ihan ylikireä ja hermostun pienistäkin asioista. Tekisi mieli sulkeutua ulkomaailmalta (ja perheeltä) ainakin viikoksi per kuukausi. Syön terveellisesti ja monipuolisesti ja arkiliikuntaa on riittävästi -kai.
Toisaalta taidan kipuilla edelleenkin parivuotta sitten saadun add-diagnoosin kanssa. Ennen diagnoosia kasasin itseni aika-ajoin aina vain uudelleen hakattuani päätäni kiviseinään, tai herätessäni taas kaaoksen keskeltä (kuv. ja tod.). Minulla oli silloin vielä mahdollisuus ajatella, että 'kunhan saan tämän tai tämän hoidettua, niin sitten...' Kun sain diagnoosin olin ihan innoissani: vihdoinkin löytyi selitys, vihdoinkin ymmärrän itseäni paremmin, vihdoinkin tiedän miten minun pitäisi toimia jne... Mutta, paskat. Samaa sumussa tarpomista kuin aina ennekin. Ja nyt tajuan, että tämä ei lopu koskaan. Joudun oikeasti elämään tämän kanssa loppuelämäni. Lääkitys ei auta, henkilökohtainen coach ei auta... Ja sitten tajuta, että omilla lapsilleen on antanut tämän saman vamman!
Ehkä tämä on sitä keski-ikäistymistä kuten joku jo ehdotti. Kaikki illuusiot ovat kadonneet. Jäljellä vain armoton arki.
Mutta kun tiedän, että sen armottomuuden rinnalla on myös niitä herkkiä, kauniita, kiihottavia asioita. Mutta en saa millään kontaktia niihin... Toivottavasti tämä on vain joku vaihe.
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 15:07"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 14:41"]
Ja vielä edelliseen. En ole käyttänyt hormooniperäistä ehkäisyä kahteenkymmeneen vuoteen, joten sitäkään en voi syyttää olostani.
Ja tunnistan kyllä onnellisuuden aiheet ja osaan niistä hetkittäin nauttia syvästikin (nämä kliseet lapsen halauksesta, nukkuva lapsi, puutarhan kuopsutus, pyöräretki perheen kanssa, hyvä lasillinen viiniä, käpertyminen sohvalle sateella, miehen ihon tuoksu jne...). Jotenkin vain tuntuu, että kaikki on niin nähty ja koettu. Se nuoruuden mahdollisuus yllätttyä, kokea jotain ihan uutta, ja sen tuoma riipaisevakin elämys -ehkä haikailen sen tunteen perään. En jotenkin edes jaksa odottaa mitään kovin uutta, koska samaan aikaan koen jo 'tietäväni' mitä se voisi olla, ja toisaalta uuvuttaa jo etukäteen taas jonkin uuden kokeminen ja siihen sopeutuminen. Ristiriitaista.
[/quote]
Ehdotan:
lyhyt vaellus eli patikointia jossain kansallispuistossa ja yö-pari metsässä, ei tietenkään lapsia mukaan
menet yksin pikku lomalle paikkaan, missä tilaisuus tehdä jotain aktiivisesti (yksin tai pienessä ryhmässä), ei vain maleksia tai loikoilla rannalla
Avainsana on YKSIN: huomaat, miten eri tavalla näet ja koet asiat, kun ei ole perhettä tai tuttua ystävää mukana. Tuonne vaellukselle voi toki lähteä jossain porukassa (huom. Ei oma perhe!), jollei ole kokemusta.
Etsimällä esim. Netistä löytyy paljon mahdollisuuksia osallistua.
Elämän kipinä tulee siitä, että elät Omaa elämääs, koet omia juttuja, huolehdit itsestäsi, et aina muista.
Et ole vain vaimo ja äiti. :)
[/quote]
Tämä oli kyllä hyvä. Minun pitäisi muistaa tehdä useammin näin. Olen muutaman kerran tempaissutkin ja lähtenyt ekstemporee jonnekin vieraiden ihmisten keskelle ja se on ollut todella inspiroivaa ja olen todellakin kokenut taas eläväni! Miten voinkin unohtaa tällaisen. Enkä sitten jaksa vaivautua. Jämähdän. Ehkä mun pitäisi tehdä joku kliseinen 'huoneentaulu' muistitaululleni.
Kiitos oikeasti muistutksesta!
Viimeksi menin yhteen kutsutapahtumaan noin kuukausi sitten jossa en tuntenut ketään ennestään. Menin vain ja ajattelin että aina voin lähteä pois jos koen oloni liian vaivautuneeksi. Rupesin vain juttelemaan ihmisille, ja sain useamman hauskan tuttavuuden ja muutaman hyvän kontaktin työtäni ajatellen. Tämä on kai sen 'seesteisyyden' toinen puoli: ettei myöskään pelkää. Jotenkin ei ole mitään hävittävää kun ei tunnetasolla ikäänkuin sijoita mitään. Oli myös hauska jutella samassa tilaisuudessa erään minua melkein kymmenen vuotta vanhemman naisen kanssa, joka koki olonsa edelleen kovin epävarmaksi tällaisissa tilanteissa ja koki itsensä ulkopuolisena. sanoinkin hänelle, että suurin osa feikkaa, eikä se haittaa, koska sillä tavalla pystyy ikäänkuin suorittamaan sellaista sosiaalista roolia, jonka avulla voi tavata uusia ihmisiä. Hän sanoi, että tunnun olevan kuin kala vedessä sielä -vaikka olin siis varmasti yhtä epävarma kuin hänkin.
Olipa hyvä muistaa tämä tapaus! Ehkäpä otankin tästä inspiroituneena kontaktia näihin ihmisiin, jos saisi liikautettua jotakin liikkeelle.
Tosiaankin tällaisissa uusissa tilanteissa saa mahdollisuuden tutkailla itseään ulkopuolelta ja uudessa valossa, ja toivottavasti tykätä näkemästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:40"]
Tajusin tässä äskettäin tulleeni tylsäksi. Osittain se varmaan johtuu siitä, että hyväksyn ja näen entistä paremmin elämän moninaiset harmaan sävyt. En jaksa oikein provosoitua enää. Tykkään edelleenkin hyvästä keskustelusta, mutta tuntuu ettei minulla ole todellista annettavaa sellaiseen.
Osittain johtuu varmaan myös siitä, että elämä on ollut viimeiset kymmenen vuotta todella haastavaa monilla osa-alueilla, ja se on vienyt minusta mehut. Olen väsynyt. Kunhan tässä selviytelen...
Jäänkö tällaiseksi loppuiäkseni. Voinko vielä kiinnostua jostakin palavasti. Onko tämä vain vaihe ja herään tokkurastani kun lapset ovat lentäneet pesästä? Inspiroikaa minua oi kaiken kokeneet av-mammat! Antakaa toivoa sädehtivästä helmestä uniseksi, harmaaksi opossumiksi muuttuneelle nelikymppiselle naiselle!
[/quote]
Tervetuloa keski-ikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sussa on se sparkle yhä jossain, lepotilassa mutta kyllä se sieltä taas nousee esiin kun vaan aika on valmis! Sillon kun tuntuu olo nuhjuselta, tylsältä tai apealta niin typerintä on koittaa väkisin olla pirteä. Kuuntele omia tunteita ja uskalla olla myös onneton välillä. Kyllä se aurinko alkaa jossain kohtaa paistaa kun kyllästyt harmauteen :)
PUS!
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:52"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:40"]
Tajusin tässä äskettäin tulleeni tylsäksi. Osittain se varmaan johtuu siitä, että hyväksyn ja näen entistä paremmin elämän moninaiset harmaan sävyt. En jaksa oikein provosoitua enää. Tykkään edelleenkin hyvästä keskustelusta, mutta tuntuu ettei minulla ole todellista annettavaa sellaiseen.
Osittain johtuu varmaan myös siitä, että elämä on ollut viimeiset kymmenen vuotta todella haastavaa monilla osa-alueilla, ja se on vienyt minusta mehut. Olen väsynyt. Kunhan tässä selviytelen...
Jäänkö tällaiseksi loppuiäkseni. Voinko vielä kiinnostua jostakin palavasti. Onko tämä vain vaihe ja herään tokkurastani kun lapset ovat lentäneet pesästä? Inspiroikaa minua oi kaiken kokeneet av-mammat! Antakaa toivoa sädehtivästä helmestä uniseksi, harmaaksi opossumiksi muuttuneelle nelikymppiselle naiselle!
[/quote]
Tervetuloa keski-ikään.
[/quote]
Ihanko totta? Apua! Tätäkö tämä sitten on. Voiko tälle tehdä jotain? Uusi rajoja rikkova harrastus? Ero? Mikä? Help!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh, ei muuta kuin kohtalotoveri täällä.
Silloin parikymppisenä kaikki oli edessä, työelämässä riitti eteenpäin potkijoita, kosijoitakin oli sen verran että joutui valikoimaan. Kaikki kiinnosti, opiskelin ihan puhtaasti omasta halustani ja mielenkiinnosta oppia asioita.
Sittemmin olen todennut, että kaikki mitä tarvitsee, tulee kyllä opittua vaikkei etukäteen lukisikaan teoriakirjaa ja suorittaisi jotain koetta. Hymyni, joka valloitti ihmisiä on kadonnut jonnekin roikkuvien poskien (roikkumaan alkavien) väliin, se ei enää jaksa venyä korviin asti.
En jaksa innostua polttavasti, korkeintaan tunnen lämmintä mielenkiintoa joitain asioita kohtaan. En jaksa suunnitella seikkailuja, koska toisella aivopuoliskolla mietin että paljonko siihen tarvitsee varata rahaa ja lapsetkin pitäisi huomioida, koska ovat vielä sen ikäisiä että mukaan ne pitäisi ottaa, mutta puuhamaa, eläintarha ja vesipuisto ei ole enää niiden hupia.
Toisaalta suurimmat asiat on tehty, ammatti hankittu ja lapset. On harrastusta ja vapaaehtoistyötä, kirjastosta saa lainata sen mitä huvittaa lukea.
Toivon, toivon todella että tämä on 'vain' suvantovaihe elämässä ja edessä on vielä hauskoja vuosia vilkkusilmäisenä vanhuksena.
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:55"]
Sussa on se sparkle yhä jossain, lepotilassa mutta kyllä se sieltä taas nousee esiin kun vaan aika on valmis! Sillon kun tuntuu olo nuhjuselta, tylsältä tai apealta niin typerintä on koittaa väkisin olla pirteä. Kuuntele omia tunteita ja uskalla olla myös onneton välillä. Kyllä se aurinko alkaa jossain kohtaa paistaa kun kyllästyt harmauteen :)
PUS!
[/quote]
Hei ihana! Kiitos. Tähän haluan luottaa. Oletko itse kokenut samoin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ihminen kypsyy se muuttuu seesteisemmäksi. Ei enään hötkyile pulelta toiselle. Ne harrastuksetkin sitä ottaa rennommin. On huomannu että elämässä kaikki ei mene mielen mukaan ja ei aina ole tarkoituskaan. Mutta kyllä sitä vielä innostuu vanhempanakin asioista. Ei ehkä samalla sinisilmäisellä innolla kuin nuorena. Sitä arvioi ja puntaroi asioita. Mutta en usko että toiset pitää sinua tylsänä.
Samat fiilikset mulla. Tuntuu kun olisin näkymätön ja äänetön. 16 ja 19vuotiaat asuu vielä kotona ja talo täyttyy päivittäin niiden kavereista. Välillä on mukava kuunnella nuorison juttuja, mutta aina ei jaksais. Ehkä sitä tosiaan puhkee kukkaan, kun lapset muuttaa omilleen. Tsemppiä meille:)
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:56"]
Heh, ei muuta kuin kohtalotoveri täällä.
...-En jaksa innostua polttavasti, korkeintaan tunnen lämmintä mielenkiintoa joitain asioita kohtaan. En jaksa suunnitella seikkailuja, koska toisella aivopuoliskolla mietin että paljonko siihen tarvitsee varata rahaa ja-....
Toivon, toivon todella että tämä on 'vain' suvantovaihe elämässä ja edessä on vielä hauskoja vuosia vilkkusilmäisenä vanhuksena.
[/quote]
Just toi 'lämmin mielenkiinto'. Tuntuu niin väljähtyneeltä. Tavallaan ihan okei. On rauhallisempi, pystyy teinienkin kanssa tarkastelemaan heidän ongelmiaan kiihkottomasti monelta kantilta eikä tyrkytä omaa mielipidettään... Tämän haluankin pitää, mutta samalla saada siihen sen kakskymppisen innostuksen. Onkohan mahdollista?
Toisaalta, toisin kuin sinä, odotan vielä sitä suvantovaihetta elämään -jos sitten vaikka jaksaisi taas innostua?
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:57"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:55"]
Sussa on se sparkle yhä jossain, lepotilassa mutta kyllä se sieltä taas nousee esiin kun vaan aika on valmis! Sillon kun tuntuu olo nuhjuselta, tylsältä tai apealta niin typerintä on koittaa väkisin olla pirteä. Kuuntele omia tunteita ja uskalla olla myös onneton välillä. Kyllä se aurinko alkaa jossain kohtaa paistaa kun kyllästyt harmauteen :)
PUS!
[/quote]
Hei ihana! Kiitos. Tähän haluan luottaa. Oletko itse kokenut samoin?
[/quote]
Masennusta minulla ei koskaan ole ollut, mutta vuosi sitten oli sellainen "ei-niin-hyvä" jakso elämässäni. Olin seurustellut maailman ihanimman miehen kanssa puolisen vuotta, valmistunut opinnoistani ja työtön (kaksien potkujen jälkeen). Aloitin ehkäisyrenkaan käytön. Työttömyys ja rengas saivat minusta esille apean ja ilottoman murehtijaluonteen. En nähnyt juuri missään mitään hyvää, ja ajattelin että no mihin se eloisuus ja pirteys minusta yhtäkkiä katosi, kun elämän pitäisi vasta olla aluillaan.
Heivasin ehkäisyrenkaan hevoinkuikkaan ja sain työpaikankin jonkin ajan kuluttua, ja olen maailman onnellisin :) kyllä elämä aina kantaa, pitää vaan itse jaksaa myös tarpoa mukana. Ja nähdä ne pienimmät onnellisuuden aiheet, nauttia niistä täysin rinnoin!
Ei meistä varmaan kenelläkään ole loppujen lopuksi mitenkään erityinen tai jännittävä elämä, vaikka Instagrameista ja Facebookeista sellaista kuvaa saa ja oma elämä tuntuu niin kovin pieneltä jos siihen vertailuun lähtee.
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 14:06"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:57"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:55"]
Sussa on se sparkle yhä jossain, lepotilassa mutta kyllä se sieltä taas nousee esiin kun vaan aika on valmis! Sillon kun tuntuu olo nuhjuselta, tylsältä tai apealta niin typerintä on koittaa väkisin olla pirteä. Kuuntele omia tunteita ja uskalla olla myös onneton välillä. Kyllä se aurinko alkaa jossain kohtaa paistaa kun kyllästyt harmauteen :)
PUS!
[/quote]
Hei ihana! Kiitos. Tähän haluan luottaa. Oletko itse kokenut samoin?
[/quote]
Masennusta minulla ei koskaan ole ollut, mutta vuosi sitten oli sellainen "ei-niin-hyvä" jakso elämässäni. Olin seurustellut maailman ihanimman miehen kanssa puolisen vuotta, valmistunut opinnoistani ja työtön (kaksien potkujen jälkeen). Aloitin ehkäisyrenkaan käytön. Työttömyys ja rengas saivat minusta esille apean ja ilottoman murehtijaluonteen. En nähnyt juuri missään mitään hyvää, ja ajattelin että no mihin se eloisuus ja pirteys minusta yhtäkkiä katosi, kun elämän pitäisi vasta olla aluillaan.
Heivasin ehkäisyrenkaan hevoinkuikkaan ja sain työpaikankin jonkin ajan kuluttua, ja olen maailman onnellisin :) kyllä elämä aina kantaa, pitää vaan itse jaksaa myös tarpoa mukana. Ja nähdä ne pienimmät onnellisuuden aiheet, nauttia niistä täysin rinnoin!
Ei meistä varmaan kenelläkään ole loppujen lopuksi mitenkään erityinen tai jännittävä elämä, vaikka Instagrameista ja Facebookeista sellaista kuvaa saa ja oma elämä tuntuu niin kovin pieneltä jos siihen vertailuun lähtee.
[/quote]
Olet ihan oikeassa. Eipä tässä kannata vertailla omaa elämäänsä muiden elämiin. Sitä ei koskaan tiedä muiden ongelmista ja haasteista.
En usko, että minun 'elottomuuteni' johtuisi niinkään tuollaisesta vertaamisesta. Ainakaan toivottavasti. Pelkään, että se johtuu ennemminkin jonkinlaisesta toivottomuudesta. Että olen antanut jotenkin periksi. Hyväksynyt ankeuden lähtemättömänä osana elämääni (mikä minusta sinänsä on ihan ok ilmiö), mutta se harmaus on vallannut sitten kaiken tilan myös niiltä muilta väreiltä. Ja nyt en sitten tajua miten saisin niitä värejä taas elämääni!?
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 14:22"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 14:06"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:57"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 13:55"]
Sussa on se sparkle yhä jossain, lepotilassa mutta kyllä se sieltä taas nousee esiin kun vaan aika on valmis! Sillon kun tuntuu olo nuhjuselta, tylsältä tai apealta niin typerintä on koittaa väkisin olla pirteä. Kuuntele omia tunteita ja uskalla olla myös onneton välillä. Kyllä se aurinko alkaa jossain kohtaa paistaa kun kyllästyt harmauteen :)
PUS!
[/quote]
Hei ihana! Kiitos. Tähän haluan luottaa. Oletko itse kokenut samoin?
[/quote]
Masennusta minulla ei koskaan ole ollut, mutta vuosi sitten oli sellainen "ei-niin-hyvä" jakso elämässäni. Olin seurustellut maailman ihanimman miehen kanssa puolisen vuotta, valmistunut opinnoistani ja työtön (kaksien potkujen jälkeen). Aloitin ehkäisyrenkaan käytön. Työttömyys ja rengas saivat minusta esille apean ja ilottoman murehtijaluonteen. En nähnyt juuri missään mitään hyvää, ja ajattelin että no mihin se eloisuus ja pirteys minusta yhtäkkiä katosi, kun elämän pitäisi vasta olla aluillaan.
Heivasin ehkäisyrenkaan hevoinkuikkaan ja sain työpaikankin jonkin ajan kuluttua, ja olen maailman onnellisin :) kyllä elämä aina kantaa, pitää vaan itse jaksaa myös tarpoa mukana. Ja nähdä ne pienimmät onnellisuuden aiheet, nauttia niistä täysin rinnoin!
Ei meistä varmaan kenelläkään ole loppujen lopuksi mitenkään erityinen tai jännittävä elämä, vaikka Instagrameista ja Facebookeista sellaista kuvaa saa ja oma elämä tuntuu niin kovin pieneltä jos siihen vertailuun lähtee.
[/quote]
Olet ihan oikeassa. Eipä tässä kannata vertailla omaa elämäänsä muiden elämiin. Sitä ei koskaan tiedä muiden ongelmista ja haasteista.
En usko, että minun 'elottomuuteni' johtuisi niinkään tuollaisesta vertaamisesta. Ainakaan toivottavasti. Pelkään, että se johtuu ennemminkin jonkinlaisesta toivottomuudesta. Että olen antanut jotenkin periksi. Hyväksynyt ankeuden lähtemättömänä osana elämääni (mikä minusta sinänsä on ihan ok ilmiö), mutta se harmaus on vallannut sitten kaiken tilan myös niiltä muilta väreiltä. Ja nyt en sitten tajua miten saisin niitä värejä taas elämääni!?
[/quote]
Ehkä sua voisi oikeasti piristää joku uusi harrastus tai muu vastaava? Potki itseäsi liikkeelle! Älä ikinä anna periksi ajatukselle, että olisit muka pysyvästi jotenkin tylsä. Ethän ole, kaipaat vain jonkinlaista muutosta, säpinää! Kyllähän kaikkeen pidemmän päälle turtuu, jollei mikään muutu eikä mitään tapahdu niin onko kumma jos alkaa kyllästyttää. Itse olen oikea haaveilija, ja välillä jo unelmointi jostain kaukomaan matkoista tai yhteisistä kujeiluista miehen kanssa piristävät suunnattomasti.