Kun lapsesi ensimmäisiä kerran kutsui sinua äidiksi

Oli se varmaan kivaa, kun alkoi puhua minusta ja kutsua minua, mutta en muista ajatelleeni, että olisin jotenkin enemmän äiti.

Mutta enpä ole kyllä tullut ajatelleeksikaan, että olisin sen jälkeen ollut jotenkin enemmän äiti.

En tarkoittanut että oikeasti olisi enemmän äiti sitten, vaan ajattelin että josko se muuttaa sitä miten ajattelee itsestään. Siihen asti sinua kutsutaan etunimellä joka on iso osa identiteettiä, ja sitten yhtäkkiä nimesi onkin äiti : )



harmi että tämä ketju ei kiinnostanut monia, olisin tosiaan halunnut lukea mietteitänne tästä. Olis mukavaa saada tänne sekaan joku aihe mistä kenelläkään ei pitäisi olla pahaa sanottavaa. Onnellisia muistoja luulisi olevan useimmilla.



-Ap

Tarkoitan juuri tuota AP:n pointtia, että yht' äkkiä nimi onkin äiti. Mua itseä on käynyt tähän mennessä hymyilyttämään, kun olen puhunut itsestä mahassa olevalle vauvalle äitinä.

Syy hymyilyyn on ollut se, kun mulle on lähinnä tullut mieleen, että en mä voi olla äiti, kun oma äitini on äiti. Siis että hän on ainoa oikea äiti :)

Miten mä voin sitten kanssa käyttää tuota sanaa?

Varmaan tuli vielä itsevarmempi olo et hei tuo lapsihan pitää minua äitinään;) ihanaa!

Mulla on kanssa vähän ristiriitainen olo sen kanssa, että kun itse olen nyt äiti ja lapsikin siksi kutsuu, niin omaa äitiä en osaa enää sanoa äidiksi (ihan kuin voisi olla vain yksi äiti ;), vaan puhun hänestä nyt mummuna.

Mut on varmaan ollu ihanaa! :)

Nyt vaan oottelen et tuo nuorin oppii puhumaan! Onneks on nykyään videokamera, saa kaikki muistot hienosti talteen! :)

Mä luulen, että tuo ap:n tarkoittama " hämmennys" :) tuli jossain sen ekan kesän aikana (lapsi syntyi toukokuussa). Silloin kun lapsi sanoi ekan kerran äiti (oli eka sana), niin olin kauhean ylpeä ja yllättynyt. Ihan pikkuisen olin salaa tyytyväinen, että se vaavin eka sana Ikinä oli juuri " äiti" (eikä isi, auto tai kukka...). ;)

kun vauva 7kk hokee äitiä, äiteä, ätää... on kyllä muutaman kerran yrittänyt myös sihistä isiä eli ihiä

ja on ollut aina ns. herkkäuninen. Eräänä lauantai aamuna noin klo viisi seisoi sängyssään nojaten pinnasängyn laitaan ja sanoi tosi selvästi " äiti" . En edes osannut olla murheissani siitä, että yöuneni jäivät taas kerran lyhyiksi. :) Sen tunteen muistan aina! Se olikin sitten parin kuukauden ajan ainoa oikea sana, jonka poika osasi. Krisse Salminen sanoi jonkin lehden kannessa vähän aikaa sitten, että äiti on maailman kaunein sana - ja sitä se myös minun mielestäni totisesti on. Naurakaa vain, mutta kaikkien alkuvaikeuksien jälkeen (ja niitähän riitti) - olen pojastani ylpeä, ennen kaikkea siitä, että saan olla hänen äitinsä.

tälläkin äidillä vasta 3kk mussukka, mutta innolla odotan sitä ensimmäistä sanaa . josko se olis se ' äiti' : D

esikoisella taisi eka olla " kakka" :) tai jotain sinne päin...

mutta heti toisena varmaan äiti.

Siihen kyllä päästiin vasta monen muunnoksen kautta eli ä, ätä, tätä ,

ättä, tättä, äitä ...kaikki ne kuulosti yhtä ihanalta

Lapsi nyt reilun vuoden ja muutaman kerran sanonut aika selvästi äiti, mutta ei se tehnyt minusta yhtään enemmän äitiä. Minusta tuli äiti, kun hän syntyi. Puhun hänelle aina itsestäni äitinä. Omasta äidistäni sanon nykyään entistä helpommin " mummi" .



Äitinä on ihanaa. Sitä ei todellakaan voi koskaan etukäteen ymmärtää miltä se tuntuu. Vaikka yöllä herääminen on välillä raskasta ja on melkein vihainen, kun juuri nukahdettuaan joutuu heräämään, niin silti pieni ihminen on niin oma ja rakas, että sille hakisi vaikka kuun taivaalta. Nuhanenälle maitopullon lämmittämine yöllä on oikeastaan ihan pikku juttu, kun sen suhteuttaa kaikkeen muuhun.



t. vaikea yö takana...

Esikoisen eka sana ei edes ollut äiti! Että mua harmitti... Ajattelin, et mitenhän se nyt näin meni? :) No, se tuli sitten seuraavaksi. Kyllä kun sen ensimmäisen kerran kuuli, tuli sellainen ihana, liikuttunut olo.

Mulle ensimmäinen hämmennys äiti-sanan kanssa tuli jo raskausaikana. Oltiin synnytytapa-arviossa ja kätilö puhui puhelimeen minusta: " äiti toivoo..." . Hetken olin hämilläni ja mietiskelin, että kenestähän tuo kätilö puhuu, mun äidistä?? :D

Keskimmäisenkään ensimmäinen sana ei ollut äiti, vaikka olin niin salaa toivonut. Ja kun poika sen sitten sanoi hymyillen, ajattelin, ettei voi olla ihanampaa, kuin oma lapsi.

Tämän kuopuksen kohdalla olin ehkä eniten haltioissani. Olin jo niin tottunut, että meillä sanotaan ensimmäisenä " ei" , että kun tyttö istu lattialla leikkimässä 9 kuukauden ikäisenä, katsoi minua ja sanoi " äiti" , olin aivan ihmeissäni ja halasin lasta. Vihdoinkin lapseni ensimmäinen sana oli äiti! ;)