Kerron teille tositarinan: muutto (minä taas hei)

Kyllästyin vuokrayksiööni varsin pian ja kun siellä alkoi tapahtua paljon kaikkea = muistoja milloin mistäkin kerääntyi niin halusin pois koko mestasta. On erittäin vaikeaa päästä yli asioista jos konkreettiset seinät muistuttavat niistä jatkuvasti; tässä me silloin, täällä sitä, tuossa tätä...

Pari vuotta kului ja sitten sain vihdoin tiedon: pääsen muuttamaan! Tällä kertaa OMAAN asuntoon! O m a a n. Minä omistan sen!

Kun katkaisin vuokrasopimuksen, iski haikeus. Osa minusta jää tänne. Totuin kaikkeen mitä täällä oli. Tuntui kodilta, vaikkakaan ei sellaiselta jonka itse esim. ostaisin. Kodilta kuitenkin. Ja pian minä en astu tuosta ovesta sisään enää ikinä. Tämä ei ole enää minun mestani.

Mutta tämä tunne iskee aina. Viimeksi silloin kun muutin omilleni. Olin halunnut sitä ikuisuuden, mutta sitten kun se tapahtui teki mieleni käpertyä sänkyyn ja perua koko homma. Kuitenkin omilleen muutto oli siihen mennessä elämäni paras päätös, joka olisi saanut tapahtua ainakin vuoden aikaisemmin, ehkä jopa kaksi.

Pidetään hiljainen hetki kodille. Sinä olit minun hetken verran, nyt luovutan sinut eteenpäin. Kiitos että pidit sadetta ja tuulta ja eristit minut suremaan, kun suretti. olit koti. *seurakunta laulaa virren*

Aamen. Voitte istuutua.