"Viilipytty": huusitko synnyttäessä?

Lasken itseni viilipytyksi: ähisin ja puhisin, mutten huutanut. En kyllä kironnutkaan, mutten kiroile muutenkaan.

Olen viilipytty ja huusin kuin syötävä - ja pystyin ponnistamaan samanaikaisesti esikoisen ulos kahdessa minuutissa.

Olen viilipytty. Ekassa synnytyksessä karkuun useamman tunnin, toisessa ei lähtenyt ääntäkään ja varsinkin pahimman kivun hetkellä olin hiljaa. Niin ne ovat synnytykset erilaisia, jopa samalla ihmisellä. Eikä kumpikaan tapa ollut toista parempi: Ekalla kertaa ääni auttoi kestämään kipua ja ponnistamaan. Tokalla sama vaikutus oli hiljaisuudella.

En huutanut, kaikki voimat tarvittiin muuhun. Luulen että huutaminen on yleistä lähinnä elokuvissa?

[quote author="Vierailija" time="09.06.2015 klo 17:11"]

Huudan kyllä kotona mutta synnytyksissä se on vain turhaa energian hukkaa eikä edistä toimitusta yhtään. Eli tietoisesti en huutanut.

[/quote]

Sama täällä.

[quote author="Vierailija" time="09.06.2015 klo 17:11"]Huudan kyllä kotona mutta synnytyksissä se on vain turhaa energian hukkaa eikä edistä toimitusta yhtään. Eli tietoisesti en huutanut.
[/quote]

Mulla aivan sama kokemus; kaikki energia ladattava ponnistamiseen.

Sama. Tosin persoonana olen tulinen ja suuttumukseni kyllä näkyy ja kuuluu. Mutta synnärillä ei lähtenyt ääntäkään, edes puhumaan en pystynyt kivun takia.

Hiukan olen ollut tiuskiva n.7cm kohdalla. Sitten olen keskittynyt ponnistamiseen. En muista lainkaan huutaneeni. Miehellä voisi olla eri näkemys asiasta :-P.

Pari kertaa voihkaisin äänekkäästi ja kerran taisin kirota ("ei tää helvetin ilokaasu auta mitään").

Huusin kuin syötävä! Esikoista synnyttäessä koko synnytys meni ilman kivunlievitystä. Olin hiljaa ja rauhallinen koko avautumisvaiheen mutta auta armias kun ponnistusvaihe alkoi! En ollut siihen mennessä varmastikaan päästänyt sellaisia karjahduksia koko elämäni aikana :D

Sittemmin olen kyllä aina silloin tällöin korottanut ääntä lapsille mutten usko päässeeni lähellekään synnytyskarjumista. Toinen synnytyskin meni suht hiljaisesti kun sain pudendaalipuudutuksen juuri kun ponnistukset alkoi.

Minäkin viilipytty synnytin esikoistani 24 tuntia ja olin varma, että kuolen, tai syntyvä kuolee. Vihdoin syntymän hetkellä huusin, ehkä helpotuksesta? Kätilöpä nosti käden lyömäasentoon ja käski olla hiljaa. "Mukavat" muistot vuodelta -87.  

En huutanut. t. viilipytty

Ensimmäisessä olin hyvin rauhallinen vaikka kolmen päivän käynnistelyn jälkeen kaikki tapahtui yhtäkkiä (3 sormelta->ponnistusvaiheeseen alle vartissa, ponnistusvaihe 7min imukuppeineen päivineen). Oli puudutukset kylläkin. Synnytin vielä "yksin" koska mies oli ollut kotona nukkumassa jne välissä ja ehti sairaalalle 15 minuuttia myöhässä.

Toisessa alkuun kätilö sanoi ovella heti "et kyllä kovin tuskaiselta näytä". Saatiin kuitenkin jäädä kun olin jo 6cm auki. 2h odottelun jälkeen puhkaistiin kalvot ja siitä alkoi sitten tapahtua, alle tunnissa oli vauva maailmassa. Lopussa olin niin kipeä että pyysin sitten viimehetkellä epiduraalia kun en tiennyt kauanko kestää vielä, kätilö meinas että ehditään vielä laittaa. No ehdittiin laittaa mutta ei ehtinyt vaikuttaa ollenkaan kun vauva oli pihalla 10min myöhemmin. Kun alkoi ponnistuttaa yhtäkkiä, aloin huutaa kuin syötävä. Sattui ja myöskin se yllätys varmasti vaikutti. Kätilö huusi sen mun karjunnan yli että "Kuuntele! Avaa jalat" ja aina ponnistuksen ajaksi onnistuin hiljenemään ja ponnistin henkeni edestä. Sitten taas aloin huutaa, kiljua ja kiroilla. Se tilanne oli ihan absurdi, en mitenkään pystynyt kontrolloimaan sitä huutoa enkä edes muista milloin olen sitä ennen huutanut tai kiljunut sillä tavalla. Mutta kyllä sitä ääntä lähti. Kätilö vaan hymyili että "nythän tää alkaa näyttää synnyttämiseltä" ja mies kuiskasi synnytyksen jälkeen että käy laittamassa piuhat poikki. :D

Ei jäänyt silti traumoja, ollaan puhuttu että jos ainakin kolmas sitten joskus :)

Mä en huuda koskaan kenellekään paitsi synnytyksissä huusin molemmissa, koska kipu oli niin hirveä (lievityksenä ilokaasu). Eli ei ihan korreloi hiljaisuus ainakaan omalla kohdalla. En myöskään "patoa" tunteita sisääni, kuten viilipyttyketjussa vihjailtiin, en vaan koe asioita meuhkaamisen arvoisiksi (eikä siitä mitään apua yleensä olekaan). Olen myös kuvitellut, että mulla on korkea kipukynnys, mutta synnytykset ovat yllättäneet kivun suhteen.. esim. hampaiden paikkauksista oon aina selvinnyt ilman puudutuksia (ja huutamatta). Veikkaan, että omalla kohdalla se synnytyskivun kontrolloimattomuus aiheuttaa huudon (tunteita voi kontrolloida, mutta kipua huonommin).

En huutanut.

Olen kovaääninen ihminen arjessa, minussa ei ole myöskään yhtään viilipyttymäisyyttä. Synnytyksissä, puudutuksella tai ilman, ei ole tullut mieleenkään huutaa tai korottaa ääntä. Luomusynnytyksessä kirosin kyllä pari kertaa itsekseni. ei ole vain tullut yhtään sellainen olo että tekis mieli karjua/huutaa. Jos esim. potkaisen varpaani kynnykseen niin todellakin karjaisen. Synnytyskipu ei ole ollut yhtään sellaista, että olisin kokenut huutamisesta olevan apua.

[quote author="Vierailija" time="09.06.2015 klo 19:10"]Minä taas olen ihan vastakohta - pinna on superlyhyt ja suuttuessani lapsellisesti kiroan ja ärjyn (en ylpeile, yritän kitkeä tätä). Synnyttäessä en sanonut yhtä ainoaa ilkeää sanaa tai kertaakaan huutanut. Olin ihan hiljaa ja kärsin.
[/quote]
Tämä!

Kahdessa ensimmäisessä en, viimeisessä ulisin niin että hävettää vieläkin...

En huutanut. Miehen mukaan olin vain erittäin keskittyneen oloinen.

[quote author="Vierailija" time="09.06.2015 klo 19:11"]Murisin.
[/quote]

Minäkin murisin, ja kiellettiin murisemasta. Sitten kun lapsi oli maailmassa, ulvoin ja paruin silkasta helpotuksesta yhdeksän kuukauden "stressin" ulos...