"Hankala" ihminen

Aikuisillakin voi olla ADHD. Tämä asia on varmaan itsestään selvä aika monelle, mutta silti todella monet tuntuu luulevan, että ADHD on vaan joku pikkupoikien sairaus ja, että se näkyy kaikilla samalla tavalla ulospäin aina epänormaalina ylivilkkautena ja häiriköintinä.

Adhd näkyy esimerkiksi tytöillä ja naisilla yleensä lievemmin ulospäin, jotkut voivat olla jopa arkoja ja vetäytyviä ja se hankaluus voi esiintyä enimmäkseen keskittymisvaikeuksina, lyhytmuistin ongelmina eli esim. vaikeutena muistaa arjen asioita, (muuten muisti voi olla hyvä), vaikeutena aloittaa tehtäviä tai saada asioita tehtyä loppuun, vaikeutena kuunnella toisen puhetta, tahattomana päälle puhumisena jne.

Joillakin siihen voi myös liittyä liikaunisuutta ja "tokkuraisuutta" ja muuta väsymystä. Saattaa vaikka nukahtaa tahattomasti yllättävissäkin paikoissa (ei kuitenkaan narkoleptisesti)

Diagnosoimaton ADHD voi olla ihmiselle kärsimys ja vaikuttaa erittäin vahvasti itsetunnon kehittymiseen, ja sen löytäminen ja diagnosointi on erittäin tärkeää, oli ihminen sitten minkä ikäinen tahansa.

Ihmistä voidaan luulla aiheettomasti vaikkapa tyhmäksi tai laiskaksi, jopa välinpitämättömäksi tai ilkeäksi. Voidaan myös luulla, että ihminen on mielenterveysongelmainen ja siksi erikoisesti käyttäytyvä ja toisaalta diagnosoimattomana se yleensä aiheuttaa esim. persoonallisuushäiriöiden kehittymistä (epävakaa persoonallisuushäiriö) masennusta, a-sosiaalisuutta, voidaan luulla myös vaikkapa narsistiseksi tai skitsofreenikoksi.

Vaikka nykyään korostetaankin sitä, että ihmiset eivät saisi olla liian hysteerisia lasten käytös- ja oppimishäiriöiden kanssa, niin mielestäni mieluummin niinkin kuin, että ohitetaan asiat olan kohautuksella ja laitettaisiin kevyesti kaikki vaikkapa persoonallisuuden piikkiin.

Vanhempien kannattaa siis suhtautua avoimesti lastensa ADHD-epäilyihin esimerkiksi päiväkodissa. ADHD ei ole mikään kehitysvamma, eikä johdu mitenkään kasvatuksesta, asian esille ottavat tarkoittavat vain hyvää ja haluavat lapsen parasta. Niillä epäilyillä ei ole mitenkään tarkoitus syyllistää vanhempia tai osoittaa että lapsi olisi jotenkin vammainen tai vajaaälyinen tms.

Mahdollisen diagnoosin löytyminen on erittäin tärkeää lapsen tulevaisuuden, itsetunnon kehittymisen ja mielenterveyden kannalta. Ja mitä pikemmin diagnoosi löydetään, sitä parempi ja muut tietävät jatkossa kouluissa ja muissa yhteisöissä suhtautua ihmisen käytökseen oikealla tavalla, eikä lapsi joudu mahdollisen hankaluutensa takia vaikkapa opettajien silmätikuksi ja sitä kautta auktoriteeteista mallia ottavien lasten syrjimäksi ja kiusaamaksi.

Kehotan kaikkia joita tämä asia jollain tavalla koskettaa/kiinnostaa, lukemaan asiasta tarkempaa tietoa ja suhtautumaan avoimin mielin asiaan.

T. Virallista diagnoosia odottava parikymppinen nainen