Monella naisella ajokortti ja ei silti ajeta autoa - miksi???

Omalla kohdallani näköni meni sen verran huonoksi, että en uskalla ajaa... 

En tarvitse autoa, mieheni ei myöskään aja, vaikka hänelläkin on kortti. 

Työmatkat kuljen pyörällä, hyötyliikunnan takia.

Mikäli koko perhe lähtee liikkeelle, mies ajaa. Sen takia, ettei hän suostu kyytiini (hän on näitä miehiä, joiden mielestä "akka ratissa" on pahinta mitä voi kuvitella).

Mikäli minun pitää yksin päästä johonkin paikkaan autolla, niin ajan kyllä autoa. Tällaisia menoja tulee ehkä noin kerran kuukaudessa.

Ja nyt järkytän ap:ta vielä lisää kertomalla, että minulla on paperinen versio ajokortista (melko vanha...).

Tiedän muutaman alle 30-vuotiaan naisen, jotka ovat aikanaan vanhempiensa painostuksesta ajaneet ajokortin ja sen jälkeen ajetut kilometrit voidaan laskea yhden käden sormin. Hämmentävää.

Haha, olet pari vuosikymmentä myöhässä. Ei se enää ole naisen alistamista ja kotiin sitomista jos se ei aja autolla. Isällänikään ei ole enää autoa, vaikka on aina ollut kova automies. Asuu keskustassa arvokohteessa ja kaikki on kävelymatkan päässä. Jos johonkin pidemmälle pitää yllättäen päästä niin taksi kulkee.

Autolla ajaminen on ihanaa! Harmi, kun ei ole varaa parempaan autoon tai moneen erilaiseen :)

-n36

Laiskuus ja asennevammainen mies ovat suurimmat syyt. Höysteenä se, ettei kumpikaan ymmärrä sitä, että enen pitkää ajammattomuus kostautuu ja silloin on yleensä jo liian myöhäistä tilannetta.

Meillä on niin päin, että mies antaa mielellään minun ajaa. Hyvä kuski on itsekin mutta ei yhtään arastele istua kyydissäni. Minulla on myös parempi auto kuin hänellä.

Vihaan autolla ajamista. Se on stressaavaa, enkä koskaan tottunut siihen, vaikka kuinka ajoin ahkerasti. En vaan voi sietää sitä, kun ihmiset ajavat ylinopeutta, eivät käytä vilkkua, tekevät turhia ohituksia, käyttäytyvät typerästi, ajavat päin punaisia... On siis parempi, että ratin takana on joku, jolla on parempi sietokyky moukkamaisuutta ja idiotismia kohtaan. :)

Mulla vanhemmat pakotti ajamaan kortin heti 18-vuotiaana, mutta sitten en koskaan saanut ajaa perheen autoa eikä mulla ollut varaa, eikä tarvetta ostaa omaa opiskelijavuosina. Niinpä mitään ajorutiinia ei kehittynyt siinä vaiheessa, kun autokoulun opit olisivat olleet vielä mielessä.

Jo opiskeluvuosina olin useampaan kertaan vaihdossa ja työharjoitteluissa, kesätöissä ulkomailla ja huonolla ajorutiinilla ei tosiaankaan tullut mieleen ruveta ajamaan oudossa liikennekulttuurissa vuokra-autoilla tms. Valmistumisen jälkeen asuin Helsingin keskustassa. Siinä vaiheessa en autoa oikeasti mihinkään tarvinnut. Noina vuosina kyllä ajoin kesälomilla jne. maantieajoa ja jossain suomalaisissa pikkukaupungeissa ja maaseudulla eli todella helppoa ajamista, kun en talviliukkailla ajanut.

Sitten muutin Lontooseen ja täälläkin tuntuu liikenne sen verran vaativalle, etten halua sekaan mennä kolaroimaan. Pitäisi ottaa ajotunteja, että voisi rattiin lähteä ja saisi auton johonkin parkkiinkin.

Jotain tälläistä uskoisin olevan aika monen ajokortti, muttei aja tarinan takana. Eli se kortti on ajettu sellaiseen aikaan elämää, että omaa autoa ei ole ollut eikä perheen autoa ole saanut käyttää. Ajorutiini jää kehittymättä ja vuosien mittaan se kynnys lähteä ajamaan kasvaa. Ja tuntuu ehkä tyhmältä mennä uudestaan autokouluun keski-iässä.

Itse olen ajatellut, että seuraavan vuoden aikana menen autokouluun ja päivitän omat taitoni sille tasolle, että voin ajaa. Sitten vaan haasteena on se, että pitää joka päivä tehdä jotain huviajeluja ajorutiinin kehittämiseksi. Nytkin on arki sellaista, että autoa ei tarvitse eikä kannata käyttää. Työmatkat sujuu metrolla kymmenen kertaa nopeammin ja parkkimaksut olis tähtitieteellisiä, jos autolla menisi duuniin. Sama kaiken muun kaupungilla liikkumisen kanssa, metro nopeampi ja näppärämpi.

ei ole autoa enkä tarvitse autoa

Mä ajoin kortin lukioikäisenä koska niin "kuului" tehdä. Kaikki kaveritkin kävi autokoulun ja vanhempani automaattisesti olettivat, että minäkin menen. Koskaan en oikeastaan ole autoa mihinkään tarvinnut, sillä olen koko ikäni asunut keskustassa kävelymatkan päässä kaupoista, kouluista ja työpaikoista. En ole koskaan edes harkinnut oman auton ostamista. Kymmenisen vuotta kuitenkin ajoin (vanhempieni) autoa vain ylläpitääkseni ajotaitoa. Sitten tulin järkiini ja totesin, että ajaminen pelkästään ajamisen vuoksi on ehkä maailman typerintä hommaa. En ole istunut ratin takana nyt kohta kymmeneen vuoteen, enkä enää uskaltaisikaan lähteä liikenteen sekaan sekoilemaan. Pitäisi varmaan ottaa ensin muutama ajotunti.

Minun ensimmäinen erimielisyyteni suunnilleen jokaisen miesystäväehdokkaan kanssa on koskenut sitä kirjoittamatonta mutta ehdotonta sääntöä, että vain minä ajan minun autoani. Yllättävän monelle miehelle tuo on muodostunut suureksi ongelmaksi.

Ajokortti tuli ajettua 18-vuotiaana vanhempien painostuksesta. Olen aina inhonnut ja pelännyt autolla ajoa, ja siksi ajokokemus on jäänyt vähäiseksi. Opiskeluaikoina ei ollut mahdollisuutta harjoitella autolla ajoa ja lopulta kynnys nousta rattiin kasvoi niin isoksi, etten enää uskaltanut lähteä ajamaan. Nyt perheellisenä ja lähes kolmikymppisenä on tullut vastaan tilanne, että on pakko opetella uudestaan autolla ajo. Vihaan ja pelkään edelleen autolla ajoa, mutta minkäs teet. Pakko lähteä liikenteeseen harjoittelemaan, vaikka olen maailman surkein kuski.