Voiko lapsesta, jolla ei ole kavereita tulla täysjärkinen aikuinen?

Miksi ihmeessä koko alkupään keskustelun hyviä ja empaattisia kommentteja on alapeukutettu oikein urakalla? Ettekö tunne sympatiaa tällaista lasta kohtaan? Ihme porukkaa...

up

[quote author="Vierailija" time="29.05.2015 klo 00:48"]Miksi ihmeessä koko alkupään keskustelun hyviä ja empaattisia kommentteja on alapeukutettu oikein urakalla? Ettekö tunne sympatiaa tällaista lasta kohtaan? Ihme porukkaa...
[/quote]

Ihmettelen samaa. Niissä ei ole mitään alapeukuttamista.

Kummityttöni on myös huomattavasti lapsellisempi mitä on. No, hänet vietiin harrastuksiisi jossa on nuorempia lapsia.

vanhempien pitää auttaa tässä paljon.

kummityttöni aloitti antamaan tukiopetustunteja ja samalla hän sitten itse kertasi koko ajan asioita. Kirjoitti ällän paperit ja tosi moni vanhempi kiitti tuesta lapsiaan kohtaan.

Olen ollut aina se, jolla on joko yksi kaveri tai ei yhtään. Olen myös ollut ujo ja hiljainen. Vanhempani eivät koskaan ihmetelleet sitä, että minulla ei ollut ystäviä tai jos oli, niin oli se yksi. Minun annettiin olla sellainen, mikä olen. Kärsin kaverittomuudesta erityisesti nuorena; tuntui, että kaikilla muilla oli menoja, minulla ei koskaan. Nyt vanhempana olen kaverien/ystävien suhteen samassa tilanteessa, mutta minulla on ihana perhe ja olen johtavassa asemassa työelämässä. Olen myös huomattavasti sosiaalisempi nyt aikuisena kuin lapsena, mutta huomaan itse, että tietynlaista etäisyyttä pidän muihin ihmisiin.

Kavereita oli harvoin lapsena, aikuisena jäin jossain vaiheessa kokonaan ilman niitä. Mielestäni olen täysjärkinen. Paljon auttoi se että satuin lukemaan lapsena jostain joogakirjasta, että ystävien puutteesta ei pidä tuntea syyllisyyttä, se korjasi sitä vahinkoa jota äitini oli tehnyt dissaamalla kaverittomuudesta.

Kannustan etsimään lapselle sellaisen harrastuksen, jossa lapsi viihtyy ja tuntee voivansa olla oma itsensä. Siellä voi saada kavereita. Kannattaa muistaa, että yksikin hyvä kaveri elämässä riittää. Hyvää kesää teille!

Jos kaverittomuus ei haittaa lasta ollenkaan, niin sanoisin että voi. Osa aspergereista tms. ei välttämättä edes kaipaa toisten ihmisen seuraa vaan on onnellisia jos saavat puuhastella yksinään päivät pitkät.

Jos taas kaverittomuus on ongelma lapselle, niin sellainen tilanne on tosi iso riski lapsen mielenterveydelle.

Voi itku kun tulee aina paha mieli tällaisista. Pitäis olla jotain tapahtumia tai leirikouluja yksinäisille lapsille. Jotain ystävyyksiä ja sosiaalisia suhteita tukevia yhteisöllisiä juttuja. 

On kokeiltu erilaisia harrastuksia, mutta ei ole oikein sitäkään kautta löytynyt. On ehkä tietyllä tavalla vähän "muotista" poikkeava ja ikäistään lapsellisempi, minkä luulen olevan syynä.

5 siis ap. Miksei tosiaan järjestetä mitään sellaisia tapahtumia, jossa yksinäiset saataisiin yhteen?

Sanoisin, että se on aika paljon kiinni lapsesta itsestään, et miten asia on. Toki jos tuo kaverittomuus selkeästi lasta itseään risoo, niin asialle ehkä kannattaisi tehdä jotain, esim. viemällä lasta uusien harrastusten pariin, joissa voi tutustua muihin. Mutta pakottaa tähän ei saa. Lapsella voi mennä ihan hienosti elämässään, vaikka vanhemman silmiin voisi näyttää siltä, että tämä on yksinäinen.

Itse muistan omasta nuoruudestani, kun yläasteella olin, etten sinä aikana kutsunut ketään kaveria kotiin käymään, enkä juurikaan itse mennyt mihinkään. Eikä tämä tilanne minua itseäni varsinaisesti haitannut. Minulla oli ihan omat juttuni mistä olin kiinnostunut, eikä luokkakaverit edes olleet oikein samalla aaltopituudella kanssani. Lähinnä olisin ollut vaan ihmeissäni, et jos jonkun kaverin olisin käymään kutsunut, että mitä sen kanssa olis pitänyt sitten tehdä. Vasta lukioaikoina ja etenkin täysi-ikäistyttyäni ja ajokortin saatuani alkoi sitten ulkomaailma kutsua toden teolla, kun mahdollisuuksia aukesi ihan uudella tavalla. Sen jälkeen minua ei paljoa kotona näkynytkään.

Eli ei kannata olla huolissaan pelkästä yksinäisyydestä, millaisena se vanhemman silmiin näyttäytyy, vaan lähinnä siitä lapsen omasta fiiliksestä asian suhteen.

meillä sama ongelma. Koulussa on sosiaalisia kontakteja ja harrastuksessa mutta sekin on loppunut. ystäviä ei tunnut löytyvät vaan viettää kaikki illat yksin. Tuleva kesä surettaa... Pelkään että on taas tulossa lapselle yksinäinen kesä :(

Lapsi viihtyy kyllä yksinkin, mutta suree sitä, että muilla luokkakavereilla on joku paras kaveri tai vakiokaverit ja hän kokee itsensä aina ylimääräiseksi esimerkiksi pari- ja ryhmätöissä.

Minulla ei ollut kavereita peruskouluaikana koskaan. Olin kiusattu, ja vaikeutti kavereiden hankkimista. Paska juttu oli myös pienet piirit, joista oli mahdoton saada kavereita mistään samasta tai lähikouluista, kun kaikki tiesivät minun olevan "se kiusattu". Jos yritin mennä mukaan, sain vain halveksuvia katseita ja muut lähtivät nauraen pois tilanteesta.

Kaverittomuus oli äärimmäisen epämiellyttävää ja harmillista, koska kaipasin seuraa, edes sellaisia moikkailututtukavereita. Mutta ei. Ehkä eri asia, jos olisin ollut enemmän yksin viihtyvä. Mutta kun en vittu ollut. Ryhmätyöt ja joukkuepelit oli yhtä helvettiä, koska jäin aina yksin tai kuulumattomaksi. Synttäreilläni ei käynyt ketään koulukavereita(kutsuttu oli kyllä), eikä muut kutsuneet minua. En saanut koskaan ystävänpäivä- tai joulukortteja koulussa, lahjoista nyt puhumattakaan. Ystävänpäivinä kun muut keräilivät halauksia ja nimiä pahvisydämiin, minä itkin yksin vessassa tyhjän paperilapun kanssa.

En päässyt ikinä kokemaan olemaan osa kaveripiiriä, en koskaan edes tuntenut kuuluvani luokkaan siihen porukkaan. Koen jääneeni paitsi paljosta sosiaalisesta kanssakäymisestä, joka olisi siihen aikaan kuulunut olla.

Inhoan sitä, että asiat menivät niin, en olisi halunnut. Inhoan myös itseäni yksinäisyyteni takia, en haluaisi olla yksin. Harmittaa aivan helvetisti se mitä koin, ja toisaalta se mitä en kokenut. Pidän itseäni lähinnä vain epäonnistuneena ihmisenä.

Yksinäisyys ei ole syrjityn vika todellakaan. :( tuntuu pahalta miten maailma on täynnä välinpitämättömiä ihmisiä ja niin paljon syrjintää. :(

sanoisin, että tärkeintä, että lapsella on ympärillään tavallisia ihmisiä, jotka hyväksyy lapsen sellaisena kun hän itse on. näitä ihmisiä olisi hyvä olla useampi, ja monenikäisiä. jos itse kohtaa hyväksyntää niin on helpompi saada kaverisuhteita muualtakin. toki tähän vaikuttaa monet jutut, mutta ei täysin yksin ole hyvä kenenkään olla. itselläni oli ala-asteikäisenä kavereita, ja silloin minulla oli perhettä ja enemmän sukua ympärillä, mutta myöhemmin nämä siteet katkesivat ja tuli muitakin ongelmia. yläasteikäisenä ja noin parikymppiseksi asti olin sitten hyvin yksinäinen, ja kärsin siitä kyllä. jos ei koulussa ole kavereita, on tärkeää, että normaalit ja tavalliset aikuiset hyväksyvät lapsen, jotta itsekunnioitus säilyy.

en tunne kaikkia diagnooseja, mutta itselläni tuo kokemus.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 23:48"]

Minulla ei ollut kavereita peruskouluaikana koskaan. Olin kiusattu, ja vaikeutti kavereiden hankkimista. Paska juttu oli myös pienet piirit, joista oli mahdoton saada kavereita mistään samasta tai lähikouluista, kun kaikki tiesivät minun olevan "se kiusattu". Jos yritin mennä mukaan, sain vain halveksuvia katseita ja muut lähtivät nauraen pois tilanteesta.

Kaverittomuus oli äärimmäisen epämiellyttävää ja harmillista, koska kaipasin seuraa, edes sellaisia moikkailututtukavereita. Mutta ei. Ehkä eri asia, jos olisin ollut enemmän yksin viihtyvä. Mutta kun en vittu ollut. Ryhmätyöt ja joukkuepelit oli yhtä helvettiä, koska jäin aina yksin tai kuulumattomaksi. Synttäreilläni ei käynyt ketään koulukavereita(kutsuttu oli kyllä), eikä muut kutsuneet minua. En saanut koskaan ystävänpäivä- tai joulukortteja koulussa, lahjoista nyt puhumattakaan. Ystävänpäivinä kun muut keräilivät halauksia ja nimiä pahvisydämiin, minä itkin yksin vessassa tyhjän paperilapun kanssa.

En päässyt ikinä kokemaan olemaan osa kaveripiiriä, en koskaan edes tuntenut kuuluvani luokkaan siihen porukkaan. Koen jääneeni paitsi paljosta sosiaalisesta kanssakäymisestä, joka olisi siihen aikaan kuulunut olla.

Inhoan sitä, että asiat menivät niin, en olisi halunnut. Inhoan myös itseäni yksinäisyyteni takia, en haluaisi olla yksin. Harmittaa aivan helvetisti se mitä koin, ja toisaalta se mitä en kokenut. Pidän itseäni lähinnä vain epäonnistuneena ihmisenä.

[/quote]

osanotto. minulla oli samanlaiset tuntemukset yläasteella, ei vielä ala-asteella. ja mikä johti tuohon tilanteeseen? minulla ei ollut 7-ikävuoden jälkeen yhteyksiä sukulaisiin ja perhesuhteet oli mitä oli.

eli siis jos nyt saisin valita elämääni jotain helpottavia asioita, niin kyllä se olisi kanssakäyminen ihmisten kanssa jotka hyväksyy minut. sukulaiset on tärkeitä (jos ovat sellaisia, että ovat hyväksi lapselle), ja myös muut ihmiset, joiden kanssa syntyy jonkunlainen positiivinen kokemus. jos koulussa on kaikki on päin p:tä, vaikea siitä on nousta omin voimin.