Lue keskustelun säännöt.
Ystävän kommentti todella satutti.
03.06.2009 |
Minulla on taustalla loppunpalaminen, totaalinen romahdus. Asiaa olen käsitellyt psykiatrin ja perheeni kanssa. Minulla "diagnosoitu" sairastumine kiltteyteen. Veljeni oli lapsena vaativa ja paljon vanhempieni huomiota vaativa lapsi. Vanhempieni mukaan minä taas oli jo lapsena ylikiltti, otin ilmeisesti sen tavan saadakseni huomiota, halusin miellyttää muita, tarvitsen muiden hyväksyntää edelleen. En vieläkään pysty sanomaan ei, vaikka en oikeasti jaksaisi tai voisi auttaa, jos toinen on pulassa.
Ystäväni soitti ja olisi tarvinnut apuani. Minulla oli samaan aikaan muuta menoa, jonka olin luvannut. Sitten aloimme juttelemaan niitä näitä ja luulin asian olevan ok. Uskaltaudun kertomaan mitä minulle kuulu ja kerroin myös tästä kiltteydestä sairaaksi tulemisesta. Ystävä rähäti, että mä en ole kilttiä nähnytkään, olen itsekeskeinen itsekäs paska, jonka elämä vaan pyörii oman navan ympärillä.
Vaikka kuinka koitan itselleni mielessäni selittää, että ystävällä oli paha päivä ja hän varmasti pettyi, kun en pystynyt auttamaan, tuntuu ihan kauhean pahalle. Miksi mä oon tällainen?
Kommentit (51)
Anna ihan esimerkkejä, sillä itse epäilen, että ystäväsi saattoi sanoa pahasti ihan sen takia, että ärsyyntyi.
Mulla on ystävä, joka kertoo olevansa kiltti ja hänen kaverinsakin sanovat hänen olevan kiltti.
Omasta mielestäni on dominoiva ja todella itsekäs.
On hänessä hyvät puolensakin, muuta ei hän kiltti ole.
Lapsena kiltti ei tarkoita sitä, että on aikuisena kiltti. Kilttejä ihmisiä on todella vähän tässä itsekkyyden aikakautena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kuvaavaa on se, että aika monillle he tosiaan onnistuvat uskottelemaan oikeasti joutuvansa uhrautumaan ja sitten yrittävänsä pitää kiinni itsetunnon rippeistään. SIllä tavalla he saavat osan varsinkin kaukaisemmista sukulaisista ja tuttavista paapomaan itseään. En ollenkaan epäile, etteikö, muutama näistä onnistuisi huijaamaan lääkäriäkin. Mutta oikeasti kyse tosiaan on siitä että hirveällä höngällä tuppaudutaan muiden ihmisten elämään, sekoitetaan se ja pilataan kaikki ja sitten vielä pakotetaan ihmiset olemaan siitä "kiitollisia". Sillä, mitä nämä "autetut" ihmiset olisivat itse halunneet, ei ole mitään väliä. "Auttaja" ei varmaan edes huomaa, että heillä voisi olla erilainen mielipide asioista.
Mulla on pari tämmöistä työkaveria. He ovat HIRVEITÄ, eikä heistä pääse mitenkään eroon. Inhottavinta on se, että kun sitten minä sopeudun kaikkeen, teen kuten he haluavat, korjaan heidän sekoilunsa vahingot, teeskentelen että olen heille kiitollinen mutta lopulta en ymmärrä jossain yksittäisessä täysin irrelevantissa tilanteessa niiata riittävän syvään, siitä seuraa joko hillitön huutoraivokohtaus tai puolen vuoden mykkäkoulu tai molemmat. Ja ne ovat tietysti minun tökerön kiittämättömän itsekkyyteni syytä...
"Sopii" viisivuotiaani kanssa siitä, millaisen kakun tämä haluaa synttäreilleen. Eli kysyy lapselta: "Eikös ponikakku olekin kiva?" Lapsi vastaa, että "joo...". Siskoni sanoo: "Selvä, se se sitten on, minä teen." Käynnistyy valtava ponikakkuprosessi, joka kestää viikkoja.
Lapsi itkee minulle, että ei hän tajunnut, että hänen synttäreilleen nyt sitten tulee ponikakku... Toteamme, että se nyt tulee, kun täti niin toivoo.
Loppujen lopuksi kaikki väsyvät ponikakkukaaokseen, kakku tilataan leipomosta, päällä on marsipaania, josta lapsen vieraat eivät pidä, täti ottaa nokkiinsa, soittelee sukulaiset läpi ja haukkuu kuinka apu ei kelpaa, vaikken osaa edes lapsen synttäreitä järjestää.
Ja kun joudun vuotta myöhemmin vakavaan onnettomuuteen, murran selkäni ja tarvitsisin oikeasti apua, siskoni kieltäytyy, koska "aina hyväksikäytän häntä". Ja soittelee sukulaiset jälleen läpi ja paasaa, että sanoihan hän, että ei minusta ole perhettä hoitamaan!
Ihan vain tämän kevään saldoa meidän perheen elämästä...
Epäilen, että ensin on ollut liian kuormittava työ, sitten stressi, sitten jatkuva stressi, sitten lievä uupumus, syvempi uupumus, vaikea uupumus ja sitten on tullut ne psyykkiset ongelmat. Empatianpuute vaivaa mielestäni näissä tapauksissa nimenomaan niitä, jotka marttyyrimaisesti sinnittelevät päivästä toiseen eivätkä uskalla näyttää heikkouttaan. Luulen, että tämä henkilö nro 41 on juuri tällainen "en ole itsekään koskaan apua saanut" -tyyppinen marttyyri. Nykyään ei ole enää häpeä olla työuupunut tai mikään muukaan uupunut - eikä edes psyykkinen sairaus ole enää samalla tavalla tabu kuin 1700-luvulla :-)
no joskus se on pakko sanoa suoraan, että ihminen tajuaa. Työuupumuksesta muuten kärsivät eniten ihmiset, joilla on psyykkisiä ongelmia. Siis sellaiset, jotka eivät hallitse rajojaan, osaa asettaa tavoitteita oikein jne. Minulla on työpaikalla näitä työuupujia. Itsekeskeisempiä kusipäitä saa hakea!
Sisareni on sellainen, yksi ystävä ja vielä työkaveri. Kovasti ovat kaikkien mielestä kilttejä, kaikenlaista työuupumusta, masennusta ja muuta ongelmaa koko ajan ja aina hoetaan, että kun on niin kiltti. Sitten nämä "kiltit" todellakin manipuloivat ympäristöä sillä kiltteydellään. Pienestäkin pahoittavat mielensä, ja jos sattuvat itse tekemään väärin, tyhmästi tai itsekkäästi, niin HEITÄ on sitten lohdutettava ja hoettava, että ei mitään hätää. Työkaveri saattaa jättää töitä tekemättä, mutta kiltisti sitten myöntää, että teki väärin ja kiitos kovasti, kun autoitte ja tietää hyvin, ettei tuollaiselle "kiltille" kukaan koskaan voi tai saa suuttua.
Sisareltani en ole koskaan juuri mitään pyytänyt, mutta pari kertaa olisin todellakin tarvinnut apua, enkä silloin sitä saanut. Tulee väkisinkin mieleen, minkälaista valtaa he kokevat käyttävänsä. Lisäksi sekä sisareni että työkaverini keksivät koko ajan todella räikeän läpinäkyviä hätävalheita.
Ja oikeasti, kun olen vuosikausia näitä ystäviä seurannut, ne ovat kyllä niitä kaikkein itsekkäimpiä paskiaisia.
Selvyydeksi vielä: on olemassa oikeasti kilttejä, ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, mutta he eivät valita, eivät korosta kiltteyttään, eikä heitä kukaan koskaan käytä hyväksi.
hyötyä ap:n ylikiltteydestä ja joka on käyttänyt sitä hyväkseen ei tietenkään tahdo ap:n parantuvan. Eihän ap sitten enää tottele...
Hienoa ap että osasit sanoa ei. Olen ylpeä! =))
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä nro 41 varmaan on rasittunut näihin työuupujiin, jotka uupumuksestaan huolimatta sinnittelevät päivästä toiseen töissä ja tekevät itsestään korvaamattomia, koska eiväthän HE voi olla poissa töistä. Sitten on työuupujat, jotka hakeutuvat hoitoon, jäävät sairaslomalle ja toipuvat. Toivuttuaan he palaavat töihin ja ovat täysin työkykyisiä. Viimeksi mainituista ei muut kuin lähimmät työtoverit tiedä poissaolon syytä eivätkä nämä uupujat kuormita työyhteisöään samalla tavoin.
no joskus se on pakko sanoa suoraan, että ihminen tajuaa. Työuupumuksesta muuten kärsivät eniten ihmiset, joilla on psyykkisiä ongelmia. Siis sellaiset, jotka eivät hallitse rajojaan, osaa asettaa tavoitteita oikein jne. Minulla on työpaikalla näitä työuupujia. Itsekeskeisempiä kusipäitä saa hakea!
Ap:n ystävän tavoin pidän häntä poikkeuksellisenkin itsekeskeisenä ihmisenä ja muidenkin elämän pitäisi pyöriä pitkälle hänen ympärillään. Tosin vilpittömästi hän ei tätä itse huomaa, vaan loukkaantuu ties mistä koska kokee että häntä aina kohdellaan väärin, koska hänhän tässä on se kiltti uhri. Oma käytöksensä sen sijaan on välillä hyvinkin törkeää, mutta hän ei näe sitä, vaikka varmasti syvästi suuttuu jos hänelle samoin tehtäisiin. Tätä minä kutsun itsekeskeisyydeksi.
Eli varmistaisin vielä että oletko ap itse tutkiskellut sitä omaa kiltteyttäsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhdellä epäkelpo avioliitto ja väkivaltainen mies, toisella traumat lapsuudesta ja siitä seurannut yltiöperfektionismi.
Kummankin työpanos on täysin olematon, työaika menee siihen oman olon vatvomiseen, työterveyslääkärillä juoksemiseen ja muiden haukkumiseen. Työpaikalla on ollut keskusteluja, konsultteja, sinne on palkattu ulkopuolinen psykologi. Mikään ei muutu.
Ja minä teen oman työni etätyönä, joten en todellakaan vaikuta työpaikan ilmapiiriin tms.
41
Tuntemasi työuupujat ovat selvästikin moniongelmaisia. Heidän ongelmansa ei ole työuupumus, vaan ne psyykkiset ongelmat. Työuupumus on ihan oikea ongelma monelle eikä taustalla tarvitse olla mitään psyykkistä ongelmaa ennestään. On olemassa liian kuormittavia, huonosti organisoituja työtehtäviä, jotka aiheuttavat uupumusta melkein kelle tahansa. Tänä päivänä revitään ihan liikaa yksittäisen työntekijän selkänahasta monessa paikassa. Lisästressiä aiheuttavat määräaikaisten työsuhteiden villi maailma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oli kuin just mun elämästäni.
Mies sai minut aikanaan tajuamaan, että joku raja siinä myöntymisessäkin täytyy olla, että joskus on yksinkertaisesti pakko sanoa ei.
Ihan oikein olet tehnyt. Ystäväsi jos ei tajua, että kohteli sua väärin niin ei se ole sun ystävyyden tarpeessakaan.
miettiikö täällä nyt joku oikeasti jonkun tuntemattoman tarinaa että onko tämä nyt totta vai kuka tässä valehtelee... hankkikaa jotain oikeaa tekemistä ihmiset.