MIKSI ihminen ei tajua olevansa saamarin ärsyttävä kun

jos olen väsynyt, on hän paljon väsyneempi. Jos on ollut rankka päivä, on hänellä ollut rankempaa jne.



Empatian kyvyn puutetta, oletan.

jos kerta tiedät jo että se on tommonen

kerron huolistani kavereille, jotka ymmärtävät enkä hakkaa päätäni seinään kertomalla niille joita pidän ärsyttävinä

jos sanon vaikka että en niin ole jaksanut lasten kanssa leipoa, hän alkaa kehua miten hän leipoi paljon. Jos sanon että en viihdy asuinpaikkakunnallamme, hän sanoo että hän on aina sopeutunut joka paikkaan. Jos sanon että väsyn välillä lapsiin, hän alkaa rehvastella että ei hän koskaan....Kun poikamme sai pitkäaikaissairauden, hän kertoi miten reipas hän on aina ollut sairauksien kanssa.Täyttä empatian puutetta. Samantyyppisiä on muita tuttujammekin.Ei kyllä lohduta huoliin jos saa vain vastaukseksi kuulla että miten he ovat paremmin selvinneet kaikesta...

eikä sekään oo hyvä jos kertoo että mulla oli helpompaa



paras olla puhumatta teille mitään omista asioistaan

eikä sekään oo hyvä jos kertoo että mulla oli helpompaa paras olla puhumatta teille mitään omista asioistaan

onneksi itselläsi on asiat kuitenkin paremmin ja ettet ihmettele, että niin monet äidit pahoinpitelevät ja tappavat lapsiaan, kun heillä on noinkin kauheaa. Voi olla, että ensi kerralla tuttavalla on asiat ihan mallillaan :)

Mulla on yksi ystävä, jota olen pitänyt hankalana luonteena, koska....

Kun hän kertoo huolistaa tai iloistaan tai ihan mistä vaan, ni jos kommentoin hänelle niitä jotenkin, ihan miten vaan ni se on huono ja jos en kommentoi niin en ole hänen mielestään kiinnostunut?!?!? WTF!!!



Siis oikeesti teit niin tai näin niin aina väärinpäin :D

Siis se, että kehuu hulluna, kuinka itsellä on kaikki paremmin ja toisaalta se, että itsellä on kaikki niin paljon huonommin. Aika paljon mahtuu sinne välillekin ja joskus voi ihan olla puhumatta itsestään yhtään mitään. Itse kyllä olen aika kova selittämään itsestänikin mutta yritän ainakin suhtautua toisiin ymmärtäväisesti ja samalle tasolle asettuen.

Aloittaja hyvin. Minullakin on pari tällaista tapausta - ei ihan noin pahoja. Toisen kanssa meni välit poikki, lapsellista. Ja oli vielä lapseton, mutta silti kovasti antoi minulle neuvoja ja käski relata. Voi helvetti, miten relaat, kun kaikki menee päin mäntyä, ipana uhmailee jne. jne. Enpä ole perään haikaillut.

ei ei vissiin, koska niillä on neljä lasta...

tunnistin itseni tuosta. Olen juuri tuollainen. Mulla on kolme lasta kaksoset ja vauva ja olen kokenut moniin ystäviini rankkoja asioita lasten kanssa ja jaksan siitä vieläkin vaahdota eikä sympatiaa heru yksilapsiselle ystävälleni joka voivottelee vähän väsymystä. JOhtuu luullakseni siitä, että masennuin joku vuosi sitten ja uuvuin täysin. En ole vieläkään täysin toipunut sairaudesta ja turvaverkostoa ei ole eli olen vieläkin jaksamisen äärirajoilla. Se luo katkeruutta, joka johtuu silkasta väsymyksestä. En haluata brassailla mutta se varmasti kuullostaa usein siltä. Kärsivällisyyttä ei riitä enää toisten murheille, kuten ennen. Koska annan kaikken lapsilleni ja menettänyt loputkin yöunet. tiedän että hyvät ystäväni tämän kestävät, ja tiedän että olen paska ystävä juuri nyt. Antakaa anteeksi meille paskiaisille, rakastamme teitä ystäviä mutta nyt ei vaan jaksa mitään turhia ruikutuksia.

Siis ihmiset, joilla kaikki on aina kurjaakin kurjemmin ja huonommin ja jotka yleensäkin vääntää joka asiasta aina ne negatiivisimmat puolet esiin eikä iloitse mistään. Ja sit ne, joilta puuttuu empatiakyky tai joilla "kaikki on aivan mahtavasti" (vaikkei olisikaan).

ja myös ollut joskus todella uupunut, oireillut ihan kunnolla sydämen tykytyksien ym ahdistusten kanssa. Sitten jos joku, joka saa mummojen ym apua aina kuin tarvitsee, valittaa jostain ongelmasta, katkeruus nousee pintaan, kun itse ei saanut apua, vaikka tuntui, että maailma romahtaa. Eihän se sen äidin vika ole, joka pääsee helpommalla, mutta minkä sitä tunteilleen voi.

tunnistin itseni tuosta. Olen juuri tuollainen. Mulla on kolme lasta kaksoset ja vauva ja olen kokenut moniin ystäviini rankkoja asioita lasten kanssa ja jaksan siitä vieläkin vaahdota eikä sympatiaa heru yksilapsiselle ystävälleni joka voivottelee vähän väsymystä. JOhtuu luullakseni siitä, että masennuin joku vuosi sitten ja uuvuin täysin. En ole vieläkään täysin toipunut sairaudesta ja turvaverkostoa ei ole eli olen vieläkin jaksamisen äärirajoilla. Se luo katkeruutta, joka johtuu silkasta väsymyksestä. En haluata brassailla mutta se varmasti kuullostaa usein siltä. Kärsivällisyyttä ei riitä enää toisten murheille, kuten ennen. Koska annan kaikken lapsilleni ja menettänyt loputkin yöunet. tiedän että hyvät ystäväni tämän kestävät, ja tiedän että olen paska ystävä juuri nyt. Antakaa anteeksi meille paskiaisille, rakastamme teitä ystäviä mutta nyt ei vaan jaksa mitään turhia ruikutuksia.

Tunnistan itsessäni kuvailemasi piirteen ja yritän välttää sitä viimeiseen asti.

Joskus vaan ystävän itku katkenneesta rakennekynnestä ja vastaavista vastoinkäymisistä ei herätä mitään tunteita, kun itse taistelee parantumatonta agressiivista verisyöpää vastaan ja toivoo, että eläisi vielä ensi viikolla.

Silti yritän aina kuunnella ja reagoida oikein.

olevani kuollettavan tylsä. Siis että kun toinen kertoo jotain niin mulle tulee heti mieleen jokin hurjempi tarina omasta elämästä tai lähipiiristä jne. Jälkeenpäin vasta tajuan että oops I did it again. Tarkoitus ei ole vähätellä tms. vaan se liittyy huonoon itsetuntooni ja jatkuvaan pelkoon etten kelpaa jollei mulla ole ihmeellisiä tarinoita kerrottavana.

Vaikkeivät olisikaan vainoharhaisen oloisia tai muuten sekavia, sairaanoloisia tms. On persoonallisuushäiriöisiä ja muuten kajahtaneita. Kenestä tahansa ei ole ystäväksi, eikä edes siedettäväksi hyvänpäiväntutuksi. Ei kannata hakata päätä seinään. Jos joku tyyppi on helkkarin ärsyttävä, etsi seurasi muualta.

Koitan jatkaa keskustelua, jottei niitä epämukavia hiljaisia hetkiä tulisi ja siinä samassa tulee kerrottua omista kokemuksista, jos sellaisia on puhuttavasta asiasta. Harmi, jos se vaikuttaa kilpailulta tai vertailulta.

Yritän liiankin hanakasti jatkaa keskustelua jotta hiljaisia hetkiä ei tulisi, ja välillä tulee sitten möläyteltyä juttuja joita ei ehkä pitäisi. Mun elämäni ei ole rankempaa kuin kaikkien muiden, joten sillä lailla en pysty juttuja paremmaksi panemaan, mutta usein muiden puheesta tulee mieleen joku anekdootti omasta elämästä ja sen tulen kertoneeksi. Voin kuvitella että joidenkin mielestä puhun aivan liikaa omasta elämästäni ylipäänsä, niin hyvässä kuin pahassa.

vaan ei kerta kaikkiaan ole empatiakykyjä. Juuri näitä, jotka ihmettelevät, kun eivät osaa mitään sanoa oikein. Kun ei osaa niin ei osaa, ja hankala sitä varmaan on opetellakaan, jos siihen ei mitään tajua ole luonnostaan. Harmi sinänsä, tunnen tosi mukavia ja lämpimiä ihmisiä, jotka vaan eivät löydä niitä oikeita sanoja.



Esim. yksi ystäväni, iän myötä on oppinut suunnilleen ulkoa, mitä esim. läheisensä menettäneelle pitää sanoa, tai että ylipäänsä suru pitää noteerata jotenkin. Hän sanoo johonkin keskenmenoon "jaa" ja on sitten hiljaa, kun ei osaa sanoa muuta. Olen jo oppinut, ettei kannata ärsyyntyä, hän vaan ei osaa, ei millään pahalla ole töks. En sitten vain hae häneltä ekana sympatiaa.



Ja sitten tietenkin on vain niin veemäisiä ihmisiä, jotka eivät edes halua välittää toisten asioista mitään. Hankalaa, jos sellainen on naapurina, eihän kanssakäymistä voi välttääkään ja joskus haluaisi puhua muustakin kuin naapurin asioista.