Mitä tehdä, kun mies ei olekaan niin innostunut tulevasta vauvasta, kuin olisin odottanut?

Ohhoh, tämä oli kuin suoraa minun suustani. Meillä oli juuri noin raskaus aikanani. eikä se muuttunukaan vaikka lapsemme syntyi (nyky tilanteesta voit lukea "mielipiteitä" etusivulta)

Tiedän tasan miltä sinusta tuntuu, se että asuu vielä kaukana omista läheisistään kärjistää tilannetta ja vaatii ehkä vielä enenpi sitä toisen huomiota. Et pyydä liikoja, kun haluat tuntea itsesi tärkeäksi. Mitä voitte tehdä, on että kävisitte ehkä yhdessä puhumassa tilanteesta. Puhu neuvolassa, sieltä antavat perhekriisi tai vastaavaan numeron. Me kävimme juttelemassa mutta meillä se ei auttanut, mies ei ottanut kuulevin korvin :( Minä taasen sain lisää mietittävää :D

Edelleen putputellaan yhdessä, kun onhan hän muuten niin "täydellinen"

..kuulla etten ole ainoa. Tässä nyt on onneksi viime vuodatuksen jälkeen tapahtunut edistystä sen verran että sain puhuttua sen synnytyshomman selväksi, ja uskoisin että mies osaa olla tukenani sitten kun tarvitsee. Siitä on hyvä aloittaa. Vielä en heitä toivoa, mutta sille en mahda mitään että isäntä ei ole kotona. Nytkin on työreissulla. Täytyisi kai hankkia joku harrastus, ettei tarvitsisi täällä yksin surra.



Kiitos Purkka että jaksoit lukea ton mun superpitkän valitusvirren ja vastata siihen. Toivottavasti teilläkin pysyy juttu kasassa kaikesta huolimatta. Hyvistä miehistä kannattaa pitää kiinni. ;)



(Kuukauden päästä nähdään miten laitoksella kävi.)

Tuntui että mies halusi pitää asian mahdollisimman paljon poissa mielestä. Kaiken lisäksi hän kävi baareissa, ja paljon. Miehelle tuli eräänlainen identiteettikriisi kun ymmärsi, että nyt hänestä tulisi isä ja juoksut on juostu. Asia järkytti sielunelämää niin paljon... Koin itse tietysti tuon kaiken poissaolevuuden loukkauksena ja itkeskelin paljon.



Raskausaika ei ollut minullekaan silloin mitenkään ihanaa, mutta kyllä tuosta on nykyisin iän ja kokemuksen kartuttua ihan hyvä mies sukeutunut. Paljon se on töissä vieläkin, mutta jonkun tässä on pakko ollakin kun itse opiskelen. Kaksi lasta on ja kolmas odottaa syntymistään. Elämää ei voi etukäteen määrätä, itsekin odotin silloin kun tulin eka kertaa raskaaksi että mies olisi suhtautunut toisin.



Elämän ei kai ole tarkoituskaan olla helppoa, mutta jokainen määrittelee itse sen, kuinka paljon on valmis kestämään. Ja se kuuluisa PUHUMINEN on avain eteenpäin selviämisessä.

Kannattaa lähtee harrastamaan jotain! Noin ja näin kun minäkin asun kaukana kaikista läheisistäni (200km päässä), niin pää hajoo jos se omakulta on ainut kenenkä kanssa voi puhua päivän asioista, tulee vaadittua liikaa siltä omalta kumppaniltakin. Ja varsinkin jos on kotona niin seinät kaatuu pääle. vauvan kanssa sitten niihin äiti&vauva kerhoihin (siitäkin voi kysyä lisää neuvolasta).

Itse olen yrittänyt nyt keksiä jos jonkinlaista touhua. Arvaappa mitä, se on helpottanut aivan älyttömästi tätä pahaa oloa. Kultakin tuntuu paljon läheisemmältä (vaikkakin voisi joskus tehdä jotain kaunista myös minulle, mutta jotenkin sen vaan nykyään kestää ettei sitä huomioo ja arvostusta saa)

Tsemppiä loppuraskauteen, synnytykseen ja vauva-arkeen. Olet varmasti ihana ihminen :)

Ja niin arvostetaan sitä että muuten olemme löytäneet ihanat ja kunnolliset miehet :)



(ps. Meille syntyi helmikuussa-09 vauva)

Hei



Minun on ihan pakko kommentoida tätä viestiketjua... Luin tekstit myös miehelleni, ja meistä molemmista alkoi tuntua kamalan pahalta teidän puolesta. Jos oma mies, lapsen tuleva isä ei halua keskustella lapsen saamisesta, synnytyksestä, tulevan äidin tunteista, omista tunteistaan tai hän muuten ignooraa kaikki tyttöystävänsä/vaimonsa toiveet ja halut, ollaan aika huonossa jamassa. Ei se niin saa olla, se ei ole oikein! Ei saa tyytyä siihen, että mies nyt vaan ei puhu mitään, häneltä nyt vaan ei saa mitään kontaktia tai hellyyttä tai edes muutamaa sanaa. Se on väärin! Tuollainen suhde ei voi olla hyvä, se syö ja kuluttaa sisältäpäin - jokainen kielto, ynähdys tai ilmana kohteleminen sattuu ja tekee omasta olosta haavoittuvan.



Lapsi saadaan yhdessä, ei se ole vain äidin asia - isän pitäisi olla mukana yhtä suurella sydämellä. Kun minä sain tietää olevani raskaana ja ulvoin siitä kurkku suorana puhelimeen että mitä me nyt tehdään (mies oli työmatkoilla), sain osakseni sanat, että jos jonkun kanssa haluan lapsen, niin sinun. En halunnut sitä vielä, mutta jos se nyt tulee, niin sehän on vain ihana juttu. Mieheni on soitellut välillä terveydenhoitajalleni, jos emme ole olleet ihan varmoja jostakin asiasta - jotta minun ei tarvitse aina soittaa. Hän herää vaikka keskellä yötä hieromaan hartioita, laittaa aamulla ruokaa, siivoaa kodin ja kyselee, että onhan kaikki ok. Ihmettelen välillä, että miksi hän hoivaa niin paljon. Vastaukseksi saan, että hänen mielestä raskaana olo ja synnytys on niin isoja asioita ja koska hän ei voi niitä itse kokea, hän haluaa auttaa niin paljon kuin vain voi. Sillä ehdolla kuulemma, että sitten kun lapsi syntyy niin minä en saa omia sitä itselleni vaan hän haluaa hoitaa kanssa...





Tiedän, että kaikilla ei asiat ehkä ole näin hyvin. Enkä halua "leveillä" sillä, miten hyvin mieheni suhtautuu tähän perheenlisäykseen. Mutta jos mies ei ole selvästi ollut lapsen saamista vastaan (esim. vaatimalla tuplaehkäisyä ja tekemällä lapsettomuustoiveensa ilmi heti suhteen alkuvaiheessa), on todella raukkkamaista suhtautua tuolla tavalla välinpitämättömästi. Se että mies ei lyö tai juo, ei tee miehestä kunnollista. Hyvä mies ei jätä puolisoaan huomioimatta tai osoita silkkaa välinpitämättömyyttä lastaan/tuleva lastaan kohtaan.



Älkää tyytykö liian vähään, onni voi olla kädenulottuvilla, jos kiskaisette itsenne irti tästä tilanteesta. Ratkaisuna miehenne muuttaa käytöstään. Jos se ei ole mahdollista eli jos mies vaan ei muutu, on ainut keino erota. Vain sulkemalla jonkun vanhan oven voi löytää jotain ihanampaa. Tiedän tämän omasta kokemuksesta.



Seurustelin ja asuin vuosikausia miehen kanssa, jota ei kiinnostanut mikään muu kuin työ, internetissä roikkuminen, vesipiipun polttelu ja kaljottelu. Kun sitten neljän vuoden jälkeen, meidän tehdessä muuttoa kodista seuraavaan, sanoin, että minä taidan pakata vaan omat tavarani ja muuttaa sinusta erilleen; tästä ei tule mitään, sinua ei näytä pätkän vertaa kiinnostavan, miltä musta tuntuu tai mitä minä haluaisin tai mitä meidän yhteinen lapsemme haluaa (meillä on siis yksi yhteinen lapsi). Noh, pakkasin kamani ja muutin vauvan kanssa omaan asuntoon. Mies jäi haavi auki olohuoneen lattialle seisomaan ja soitteli sata kertaa perään, että ei hän ole tajunnut että musta tuntuu tältä. No voi morjes, niinpä tietysti. Hei haloo: jos ei kymmenien tai satojenkaan keskusteluyritysten jälkeen huomaa, että toinen kaipaa vähän hellyyttä tai huomiota, niin täytyy olla tunteissa tai päässä vikaa. Ex-mies sitten menikin terapiaan ja hänestä tuli kuin uusi ihminen - mutta en silti halunnut enää ottaa takaisin. Tulen aina muistamaan hänet sohvalla nuokkuvana vätyksenä. Nykyään hänellä on uusi tyttöystävä ja heillä menee käsittääkseni ihan hyvin. Minä löysin uuden miehen, jonka kanssa saamme yhteisen lapsen joulukuussa. Tuosta "luuseriliitosta" meillä on siis ex-mieheni kanssa yksi yhteinen lapsi, joka elää minun ja uuden mieheeni perheessä. (Ex mies matkustaa niin paljon, että hänellä ei ole "aikaa" ottaa lasta. Parempi näin... Uusi mieheni on myös hyvä "uusioisä".)



Eli pliis, älkää jääkö homehtumaan onnettomaan suhteeseen, se ei tee hyvää teille, eikä myöskään lapsille. Kunnollinen mies näyttää tunteensa, osallistuu ja juttelee ja on sinun paras kaveri. Mitä vähempään tyytyy, sitä vähemmän saa.



Tsemppiä teille kaikille valtavasti, olette aivan varmasti ihan mahtavia tyyppejä. Eikä se ole ollenkaan teidän vika, että teidän miehet on tuollaisia mössöjä. Pyytäkää heitä terapiaan kanssanne, jos mies ei lähde, menkää yksin, ja jutelkaa asiasta jonkun ulkopuolisen asiantuntijan kanssa, jolla ei ole tunnevelvotteita miestänne tai hänen sukuaan kohtaan (esim. anopin kanssa on ihan turha jutella näistä asioista, se harvemmin johtaa minnekään, huomasin sen aikoinani itse, sieltä tulee vain pyyntöä ymmärtää, kun hänen pojallaan oli vähän vaikea lapsuus....hohoijaa, on sitä ollut muillakin vaikeaa lapsena ja teininä, eikä silti olla tunnevammaisia)

Olen ihan samaa mieltä, että puhuminen auttaa. Jos ei molempia, ainakin tässä tapauksessa naista, joka saa edes jotain helpotusta tuskaansa. Lisäksi, myös "vanha koira voi oppia uusia temppuja", eli vaikka kuinka miehellä olisi vaikeaa puhua, on sitäkin mahdollista opetella.



Tyytyminen siihen, että mies ei lyö tai juo tuntuu olevan hyvin suomalaista. Miksi pitäisi tyytyä yhtään vähempään, kuin hyvään parisuhteeseen? Tokihan suhteissa on aina kriisejä ja ensimmäisen lapsen saanti ei siinä ole yhtään pienempi poikkeus, mutta eikö tätäkin asiaa voi käydä yhdessä läpi? Henkilökohtaisesti olen vahva puhumisen ja terapian puolestahpuhuja. Jos ei auta, mies vaihtoon (näin karrikoidusti sanottuna).

Kiva kuulla että on tapahtunut edistystä! Meillä oli hieman samanlainen tunnelma kotona kun odotimme esikoistamme. Mies ei mielestäni tajunnut ollenkaan kuinka rankkaa loppuvaiheessa oli, puhumattakaan tulevasta synnytyksestä. Minäpä pakotin miehen lukemaan kirjoja synnytyksen eri vaiheista ja miten mies voi olla avuksi, koska päähenkilönä olen sitten MINÄ!!! (Kun se on kirjasta luettu niin sen on pakko olla totta=)) Synnytyksen jälkeen tulikin sitten uusia riidan aiheita kun miehen mielestä hänellä ei ollut enään mitään omaa aikaa...(minullahan sitä oli vaikka muille jakaa)... nyt mieheni on puhkassut "minä, minä, minä-kuplan" ja on ihana isä. Taitaapa olla niin että miehillä kaikki kehittyy hieman hitaammin ja sopeutuminen kestää, kestää, kestää...=) Mutta asiasta puhuminen yleensä autta koska eiväthän ne ajatuksenlukioita yleensä ole. Tsemppiä sulle, viimeisiä viedään!

sie et todellakaan ole ainoa tämän asian kanssa paininut.. Mun ukko lähti hakemaan itselleen ja kaverilleen jääautoa jostain nevadasta, kun soitin sille uutisesta. Ja siinä aijemminkin oli ollut puhe, ettei jättäs mua taas yksin kotiin. Että harkitsee vielä sinne lähtöä. Se oli siis ehtinyt ehkä 20km päähän, kun soitin... Ja hänellä vaan matka jatkui ralliautot silmissä, kun minä itkin yksin kotona r-testi kourassa "miten voi olla mahdollista, ei nyt ole se oikea hetki".



Samalla lailla tuo jätti mut yksin kotiin ihan viikoille 36 asti. Ja nyt on malttanut pysytellä kotona enemmänkin, jos lähtö tulee. Alan jo olemaan vähän enemmän vaivanenkin, kun vauva painaa iskiakseen ja jalat lähtee alta.



Yhtään jalka tai selkähierontaa en ole tähän asti saanut (rv39+4), ja eilen viimeksi väiteltiin siitä kumpi tekee raskaat hommat siivouksessa.



Seksielämän päältä saa puistella monen kuukauden pölyt pois ja mun mies oikeastikkin pelkää että satuttaa vauvaa, jos en siinä kehtaakaan sanoa että mahaa painaa joku..



Mun toteamus on että loppujen lopuksi kaikki suomalaiset miehet on niitä äitin pikku kullannuppuja, jotka eivät osaa tehdä mitään ennen kuin siitä kunnolla karjasee :D

Tätähän nyt ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti...

Ja loppujen lopuksi ne muistaa ne asiat vaan yhden päivän, seuraavana päivänä sitä taas eletään kuin pellossa.



Että oikeastikkin ne unelma odotukset/raskaudet tapahtuu vain elokuvissa!

Moikka! Kirjoituksesi kuulosti oikein tutulta, minulla tosin tuolta reilu 5 vuoden takaa. Lapsen hankinta oli ollut meillä puheissa, mutta tuli kuitenkin "yllätyksenä" - aikaisemmin kun oli kuviteltu. Meillä oli pitkä suhde teini-iästä saakka takana, mutta kenelläkään ystäväpiiristä ei ollut lapsia (olimme yhä nuoria). Mieheni periaatteessa kielsi koko asian, ei halunnut koskea mahaan (eikä siihen vauvan tunnustelumielessä kertaakaan koskenutkaan) ja minusta tuntui karmivalta, että siihen olivat koskeneet suunnilleen kaikki lähipiirin miehet, paitsi ei lapsen tuleva isä. Olin häväisty, masenutnut, lähdön partaalla ja kuuntelin haukkuja sukulaisilta ja ystäviltä ja ihmettelyjä siitä, kuinka joku voi olla tuollainen. Mitään alkoholiongelmaa, töissäviipymisiä tms ei ollut, mutta minä olin jokseenkin ilmaa. Seksi oli satunnaista tai sitä ei ollut. Alusta asti mieheni ilmoitti, että hän ei tulisi olemaan mukana synnytyksessä. Alku- ja keskiraskauden tunsin kamalaa ahdistusta tästä aiheesta, loppuraskaudesta tiesin, että haluan synnyttää yksin. En halunnut ketään doulaa, vaikka niitä tarjoutuikin. Suunnattomalla pakottamisella ja uhkailuilla sain hänet osallistumaan synnytysvalmennukseen, jossa oli mm. ryhmä pelkästään isille. Sillä kerralla kun ajoimme kotiin, hän kysyi minulta onko hänessä jotain vikaa, kun kaikki muut isät ovat aivan onnessaan ja hänestä ei tunnut yhtään miltään. Vastasin että tilanne on tullut yllätyksenä, enkä voi syyttää häntä mistään, mutta että jos hänestä vielä vuoden kuluttua tuntuu "ei miltään" niin sitten olen huolissani.



Kun "lähdön" päivä koitti, onnettomien sattumien summana mieheni oli toisella paikkakunnalla ja appivanhemmat veivät minut synnärille. Mieheni lähti tulemaan keskellä yötä toiselta paikkakunnalta, käski odottaa synnytyslaitoksen käytävällä niin kauan että pääsee paikalle, kyseli tilanteen viiden minuutin välein, saattoi minut synnytyssaliin, josta tosin ajoin hänet suunnattoman väsymyksen (molempien) takia pois. Synnytin aamulla hyvien yöunien jälkeen yksin, jouduin toimenpiteeseen, mutta heti sieltä päästyäni mieheni tuli sairaalaan meitä katsomaan, itki ja sanoi että se oli ihaninta mitä hänelle oli tapahtunut ja että hän ei tosiaan ollut enää välinpitämätön lasta kohtaan. Tästä lähtien lapsi on ollut ehdottomasti tärkeintä mitä hänellä on, hän on hellä, välittävä ja huolehtiva isä (se on myös hänen perusluonteensa) ja olen onnellinen että jaksoin luottaa siihen että se hänestä taas löytyy.



Taustasta pitää sanoa sen verran, että pidän tärkeänä, että"se jokin" tai tunne siitä kipinästä ei kuitenkaan koskaan haalistunut. Jos ei voi sietää ajatusta mennä toisen viereen nukkumaan, silloin on syytä olla huolissaan. Silloin kun tilanne on se, että kaikessa surkeudessaan ja katkeruudessaan vain ja ainoastaan kaipaa sitä, että se katkeruuden kohde ottaa syliin, minusta suhteella on vielä mahdollisuuksia.



Minäkin yritin puhumista, rukoilua, uhkailua, huutamista, vaikka mitä, mutta sitä keskusteluyhteyttä ei vain tullut, ennen kuin synnytyksen jälkeen. Odotusaika oli rankkaa, mutta omalta osaltani voin sanoa, että kannatti odottaa!



Olin koko ajan puhunut neuvolassa avoimesti tilnateestani (olen melko avoin ihmistyyppi) ja synnytyksen jälkeen neuvolan täti pyysi minua puhumaan odottaville. Menin vauvan kanssa esiintymään (isä ei ole esiintyvää tyyppiä ;o) ) ja kerroin asiat niin kuin ne ovat tai kuinka ne minulla odotusaikana olivat. Seuraavalla neuvolakäynnillä neuvolantäti kertoi tippa linssissä, kuinka hän oli saanut niin paljon hyvää palautetta tilaisuudessa olleilta, jotka olivat saman tilanteen kokeneet ja kuinka se oli heitä auttanut. Muitakin "vellihousuja" isiä siis on! Toisaalta olen myös nähnyt tapauksia, jossa lapsettomuushoidot ja jalkojen silitykset, ruuan halkemiset ja synntyksen kuvanneet yms "shown" järjesteäneet miehet ovat sitten olleetkin melko kylmän oloisia vauvan synnyttyä.



Nyt odotan toista lasta (toki ihan alkuvaiheessa) ja mies on ollut innokkaana mukana ja hänestä se on huippujuttu. On pojastaan äärimmäisen ylpeä ja on jo uudelle tulokkaalle miettinyt nimetkin valmiiksi ;o)



Sinun tilanteesi on varmaan jo ratkennut, toivon sydämestäni että sait samanlaisen kohtalon kuin minä. En halua että kukaan kärsii, mutta myös toisia kannattaa ymmärtää. Olen eri mieltä siitä että pääosassa olisi VAIN se raskaana oleva, ympärillä on niin paljon muitakin ihmisiä, joille tulevalla hepulla on merkitystä. Toki kannattaa muistaa pitää omia puoliaan, kaikkeen ei kannata alistua! Mutta jos omistaa kaksi tervettä kättä, niitä jalkojaan voi hieroa itsekin! ;o)



Tsemppiä kaikille ja uskoa parempaan tulevaisuuteen!

En voinut uskoa kun luin viestiäsi, että mulla on aivan samanlainen tilanne. Olimme juuri ostaneet talon ja pääsimme muuttamaan, parin pv päästä testi näytti positiivista ja lapsi oli saanut tulla kun on tullakseen. Mieheni oli pois kotoa ja kun hän tuli niin olin ostanut hänelle ISÄ-mukin viestiksi siitä että testi oli näyttänyt plussaa. Odotin todella hieman innostuneemaa reakointia niin upeaan uutiseen mutta siitä kaikki alamäki alkoi.

Sen jälkeen meillä ei ole seksiä ollut eikä hän ole yhtään innostunut lapsen tulosta kokeilemalla mahaa tai edes kysymällä jotain raskauteen liittyvästä tuntemuksesta/olosta. Hän ei tule enään kanssani suihkuun tai saunaan, ihan niinkuin ei pystyisi katsomaan painoani, kun on itse niin tarkka kiloistaan.

Töiden jälkeen keksii menoa aina johonkin ettei tarvitse tulla suoraan kotiin tai jos tulee niin lähtee harrastuksiin tai johonkin käymään ettei vaan tarvitse olla kotona.

Mitään huomiota en ole saanut liittyen raskauteen tai parisuhteeseen, tuntuu kuin olisin vain kodinhoitaja/äiti hänelle joka laittaa aina ruuat ja pesee pyykin sekä pitää asunnon kunnossa.

Olen sairastanut masennusta ja pääsin sen kanssa jo aika hyvään asemaan ja taas on lääkitys nostettu ja terapia aloitettu sen vuoksi, etten vaan henkisesti jaksa enään tätä touhua.

Olen yrittänyt asiasta puhua mieheni kanssa mutta hän ei kertakaikkiaan puhu mistään muusta kuin työasioista kanssani.

Olen todella väsynyt tähän suhteeseen. Olemme ostaneet juuri uuden kodin ja raskaus on onnistunut tälläkertaa joten pitäisi olla onnellinen mutta päin vastoin, olen todella onneton sen vuoksi, että elämme kuin kaverit saman katon alla. Olen huolissani voimistani ja tulevaisuudesta ja jos tämä välinpitämättömyys tulee jatkumaan syntymän jälkeenkin..

Odotin, että raskaus olisi niin iloinen asia molemmille että siitä molemmat hehkuttaisivat. Yksin olen saanut käydä ostamassa kaikki vauvaan liittyvät tarvikkeet ym. häntä ei ole kiinnostanut olla mukana missään.

Sain terapiassa kerrottua asiasta ja mieheni on pyydetty ens kerralla mukaan, saa nähdä mitä siellä tulee kun kotonakaan ei pysty mitään asiasta puhumaan... Jäädään odottamaan ens viikon terapiaa.. Woimia!!!