Myös minun äitini oli marttyyriäiti

Tiedän että äitini rakastaa meitä lapsia omalla tavallaan ja hoiti aina ns. äidilliset velvollisuudet (syömiset, pesut, nukkumaanmenot, käytöstapojen opettamisen) tunnollisesti. Jopa ylitunnollisesti. Mutta hän ei koskaan kannustanut ja rohkaissut meitä lapsia mitenkään, ei kiittänyt tai antanut myönteistä palautetta kun pärjäsimme jossain, vaan aina löysi sen negatiivisen puolen asioista. Emmekä me kovin usein tehneet mitään retkiä tms. hauskaa yhdessä. Kun aikuisena muistelin yhtä tällaista harvinaista yhteistä eväsretkeä lämmöllä, äiti tokaisi siihen "että ettehän te niistä jutuista tykänneet". Joo, muuten vaan muistan sen perheretken vielä yli 30 vuoden jälkeen...



Ja äitini syyllisti aina rankasti, antoi ymmärtää kuinka hän teki kaikkensa meidän eteemme emmekä me arvostaneet sitä. Varsinkin äitienpäivät olivat yhtä marttyyripiinaa, kun hän heräsi kukonlaulun aikaan ettemme varmasti ehtisi herättää häntä aamiaistarjottimen, kukkien ja korttien kera. Ja äitienpäivät sujuivat tietenkin suurieleisesti imuroiden, siivoten kaappeja tms. kun "eihän täällä kukaan muu mitään tee". Ja äitini oli kotiäitinä siihen asti kun menimme kouluun, joten minulle jäi tästä kaikkien hehkuttamasta kotiäitiydestä varsin ankea kuva.