Lue keskustelun säännöt.
Taaperot oli ihania ja pinnani loputon mutta miksi minusta tuli hirviöäiti kun lapset tuli yli 3v?
20.05.2009 |
Minulla on 3 lasta, 2v, 4v ja 6v. Kaikkien kanssa pinna on ollut loputon, kunnes he ovat tulleet noin 3 vuotiaiksi. Sen jälkeen he ovat alkaneet käymään hermoilleni ja olen usein menettänyt hermoni totaalisesti ilman että reagointini ja syy siihen olisi missään mittasuhteessa. Olen saattanut huutaa heille tosi rumasti, sanoa tyhmäksi, idiootiksi, kelvottomaksi lapseksi, uhannut jättää heidät enkä ole vain voinut sille mitään että sanat tulvii suusta. En ajattele hetkeäkään (10 laskemisesta puhumattakaan) vaan reaktioni tulee jostain selkäytimestä. Tiedän olevani todella pelottava lasten mielestä. Toki pyydän anteeksi ja teen selväksi etten tarkoittanut mitä sanoin yms. Halin paljon ja kerran rakastavani. Kuitenkin ainakin 1-2krt viikossa kontrolli menee täysin. 2 vuotiaaseen ei taas mene hermot koskaan vaan ihan sisäsyntyisesti kohtelen häntä hyvin pitkäpinnaisesti. Hän ei kertakaikkiaan saa minulle mitään agressiivisia tunteita vaikka tekisi mitä ja on mielestäni hellyyttävä kiukutellessaankin. Samoin oli isompien lasten kanssa kun olivat taaperoita. Nyt isommat taas saavat helposti vereni kiehahtamaan sekunnin sadasosissa. Olen myös saattanut raahata rajusti jäähylle, läppäistä takapuolellekin.
En voi käsittää, minä olen aikuinen mutta miksi en hallitse käytöstäni? MIKSI? Kerran yritin neuvolassa asiasta puhua ja sainkin ajan perhepsykologille mutta hänen ohjeet olivat tyyliin että yritä nyt vain hillitä itseäsi ja laskea kymmeneen. Totta helvetissä yritän hillitä itseäni, en varmasti halua huutaa julmuuksia lapsilleni mutta kun kyse onkin siitä etten vain hallitse sitä vihaa joka purkautuu. En ehdi ajatella mitään.
Oma aika helpottaa ja löysää hermojani, mutta vain hetkeksi. Saatan jo tunnin päästä räjähtää vaikka olisin ollut viikonlopun poissa. Minulla on häkkiin teljetyn eläimen olo heti kun olen lasten lähellä. Rakastan heitä kuitenkin valtavasti enkä voi kuvitella elämää ilman heitä.
Olen yrittänyt kahlailla nettisivujakin, mutta en ole löytänyt yhtään joka käsittelisi itsehillinnän itseopiskelua. Auttavaa linjaa löytyy mutta en minä mihinkään ala soittelemaan ja kuuntelemaan, että sinä aikuisena.. ja sinun on vain päätettävä.. laske kymmeneen... Mikään neuvo ei auta ennenkuin joku kertoo miten saan sen hetken pysäytettyä kun raivostun että ehtisin ajattelemaan ja hillitsemään itseäni.
Kommentit (15)
Mä olin miehen kanssa ulkomailla joillain markkinoilla. Jossain vaiheessa otin yllättäen miestäni kiinni hänen farkkujen vyölenkistä kun halusin hänen pysähtyvän. Mies nappasi kädestäni kiinni ja väänsi sen melkein sijoiltaan ennen kuin tajusi että se olin minä! Hänellä oli lompakko taskussa jonka lähelle koskin ja hän koki että joku yrittää varastaa sen kuitenkaan ehtimättä edes ajattelemaan sitä vaan välitön reaktio oli puolustautuminen. Nykyisin en uskalla koskea hänee väkijoukossa yllättäen koska mies ei selvästi hallitse reaktiotaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MITEN VÄLTTÄÄ HALLITSEMATTOMIA REAKTIOITA
*Moni on huomannut toimivansa odottamattomissa ja uhkaavissa tilanteissa jo ennen kuin on tietoisesti päättänyt mitä tekee.*
Kun ihminen joutuu yllättäen uhkaavaan tilanteeseen, esim. fyysisen hyökkäyksen tai sanallisen loukkaamisen kohteeksi, alkaa sekunnin kymmenysosia kestävä hallitsematon reaktio, joka kehittyy täyteen voimakkuuteen noin puolessa sekunnissa. Tavallisimpia hallitsemattoman reaktion toimintatapoja ovat pako, aggressio tai jähmettyminen. Joku juoksee karkuun, joku lyö avokädellä korville tai joku jäykistyy paikoilleen ymmärtämättä edes suojata itseään. Vasta vajaan sekunnin - puolentoista kuluttua aivot tarjoavat tietoisen ajatuksen siitä miten tilanteessa pitäisi toimia.
Jos ärsyke on erityisen voimakas tai yllättävä, kuten erityisen vaarallinen fyysinen hyökkäys tai hyvin loukkaava puhe, erittyy kehossa niin suuri määrä hormoneja, että tietoinen käyttäytyminen on mahdollista vasta minuuttien ja joskus vasta tuntien kuluttua. Silloin ihminen on enemmän tai vähemmän omien reaktioidensa armoilla. Ulkopuolisten läsnäolo tai rauhoitteleva toiminta lisää kykyä hallita omaa käyttäytymistä*
*Miten välttää hallitsemattomia reaktioita?*
Tahdolla on tärkeä merkitys väkivallan teossa. Väkivaltatutkijat korostavat väkivallan tekijän päättävän toimia väkivaltaisesti eli väkivallan tekijä antaa itselleen luvan väkivaltaan. On todettu, että kun henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset arvot ovat juurtuneet riittävän syvälle tietoisuuteemme, hallitsemattomatkaan reaktiot eivät johda näiden syvien arvojen rikkomiseen. Näin on esimerkiksi tappamisen kiellon suhteen, jonka ylittämiskynnys on hyvin korkea odottamattomissa ja uhkaavissakin tilanteissa. Itsehillintä onnistuu, kun syvimmät arvot ja tietoinen käyttäytymisemme määrittävät reaktionomaisen käyttäytymisemme. Olen päättänyt etten käytä väkivaltaa ja tahdon käyttäytyä kunnioittavasti toisia kohtaan!
Ihmiset jotka uskovat hallitsevansa käyttäytymisensä ristiriitatilanteissa menettävät hermonsa ja toimivat reaktiivisemmin paljon useammin kuin ne jotka ovat valmistautuneet tilanteeseen. Jokaisen ihmisen käyttäytymisessä on myös reaktiivisuutta.
*Seuraava harjoitus ei takaa muutosta käyttäytymisessäsi, mutta se "valmistelee" sinua ottamaan reaktiivinen käyttäytymisesi nopeammin tietoiseen hallintaan.*
1. Tutki itseäsi. Kirjoita paperille ristiriita, jossa muistat jossain määrin menettäneesi malttisi. Jos et muista yhtään tilannetta, kysy lähimmäisiltäsi esimerkkiä. Tilanteet ovat voineet syntyä fyysisen tai sanallisen hyökkäyksen lisäksi myös esimerkiksi juonittelun, selän takana puhutun pahan tai ihmissuhteiden rikkoutumisen yhteydessä.
2. Kysy itseltäsi:
Mikä on ristiriidan asiasisältö?
Onko ristiriidan syy eri kuin sen aiheuttaja?
Mikä on ristiriidan henkilökohtainen merkitys minulle?
Mikä ristiriidassa on itseäni eniten haavoittanut?
Onko minulla elämässäni jotain sellaisia kokemuksia, jotka selittäisivät miksi reagoin näin rajusti tai suhteettomasti?
3. Oma ihanteeni ristiriidan ratkaisussa?
Kirjoita paperin toiselle puolelle miten olisin voinut selviytyä tai ratkaista kyseisen ristiriidan käyttäytymällä tietoisesti toisin.
4. Mitä ei saa koskaan tapahtua?
Kirjoita miten et halua voimakkaimmissa tai yllättävimmissäkään ristiriitatilanteissa toimia. Minkä arvojen pitäisi olla rikkomattomia?
5. Mitkä ovat tämänhetkisiä uhkaavia tilanteita?
Mitkä ovat tällä hetkellä sellaisia uhkaavia tilanteita, joissa et ehkä pysty hillitsemään omaa käytöstäsi? Kirjoita tilanne paperille ja lisää siihen toive, miten näissä tilanteissa haluat itsesi toimivan. Voit lukea tämän paperin esimerkiksi ennen kuin tapaat ristiriitakumpaanisi seuraavan kerran.
6. Sallitut reaktiiviset reaktiot?
Kirjoita missä omaan persoonaan tai itsekunnioituksen säilymiseen liittyvissä tilanteissa haluat säilyttää reaktiivisen tapasi toimia? Tämä siksi, koska tarkoitus on oppia erottamaan omien tunteiden ilmaisun kohtuullisuus ja antaa tietoisuudelle enemmän sijaa kuin tiedostamattomille reaktioille.
Lähde: Grossmann, Napit vastakkain - ristiriidoista aukeaa mahdollisuuksia. 7. Luku. Käyttäytymistieteisiin pohjautuvia ristiriitojen hallintatapoja. Perussanoma Oy, 2000.
teksti kopsattu osoitteesta
http://www.turvakoti.net/fi/tekijat/selviytymiskeinoja1/akkipikaisuus+j…
Minulla on juuri auttanut tämän kaltainen kaava. Mietin etukäteen mikä siinä on niin ärsyttävää kun lapsen maitolasi kaatuu. Nykyään en enää hermostu siitä lainkaan. Olen pystynyt muutamaan ajatusmalliani, että mitään uhkaa ei ole olemassa vaikka lasi kaatuu. Maailma ei siihen hajoa. Niin yksinkertaiselta kun kuulostaakin niin lopulta se toimii. Myös se on auttanut kun miettii miten olisi itse lapsena halunnut tulla kohdelluksi. Omista toimista johtuva kauhea syylisyys on ainakin minulla potkinut muutokseen. Kohtuuttomista reaktioista en olisi itse halunnut koskaan kärsiä. Miten sinä ole tullut kohdelluksi lapsena? Oletko saanut vanhemmiltasi/muilta vastaasi kohtuuttomia reaktioita? Minun kohdallani se on ainakin jossain määrin opittua.
Itse keskustelin kerran psykologin kanssa hillittömästä vihareaktiosta, jonka olin saanut lasteni kanssa. Psykologi kysyi minulta, onko menneisyydessäni jotain syytä, miksi juuri sellainen tilanne (lasten tietty käytös tietyssä tilanteessa) voisi olla minulle herkkä juttu - ja tajusin samassa, että sehän oli suoraan kuin kaiku lapsuuden koulukiusaamiskokemuksistani.
Eli en reagoinut niinkään lapsiini ja siihen käsilläolevaan tilanteeseen, vaan omiin, menneisyydessä syntyneisiin haavoihini, joiden takia tunsin oloni "uhatummaksi" tai "loukatummaksi" kuin mikä oli tilanteessa aiheellista.
Se oli lyhyt ja ohimenevä keskustelu, mutta käynnisti kiinnostavan ajatusketjun. Rupesin äkkiä huomaamaan, miten paljon suhtautumiseeni lapsiini vaikuttivatkin omat pelkoni, stressinaiheeni ja suhteeni omaan itseeni.
Toisinaan vaikkapa kiukuttelin, koska salaa toivoin että lapseni olisivat olleet *toisenlaisia* kuin olivat - ja nimenomaan silloin, kun he muistuttivat *minua* (esim. lapsena). Vihani ja kiukkuni takana oli paljon pelkoa ja huolta. Että lapsistani tulee yhtä onnettomia ihmisiä kuin minä (tuolloin sekä lapsena) olin! Että epäonnistun kasvattajana, ja lisään sillä tavoin jälleen yhden epäonnistumisen pitkälle listalle henkilökohtaisia ja ammatillisia epäonnistumisiani - että lapseni ovat viimeinen niitti, joka todistaa minulle ja koko maailmalle, miten hyödytön luuseri olenkaan! Että lasten huono käytös oli rakkaudettomuutta minua kohtaan!
En tiedä onko tällä koko jutulla mitään yhtymäkohtaa sinun kokemuksiisi millään tasolla.
Olen nähnyt väkivaltaa kotonani vaikkei se minuun kohdistunutkaan. Huomaan käyttäytyväni yhtä tyranimaisesti kuin isäni kun suutun. Mutta miten siitä pääsisin eroon :(.
On tosi lohduttavaa kuulla että joku on oikeasti pystynyt muuttamaan käyttäytymistään. Niitä olisi kiva kuulla lisääkin ja vinkkejä miten onnistuu.
Tuossa 5 vastauksen eka kappale kertoo minusta ja reagoinnistani. Kopsaan sen vielä tähän.
"Moni on huomannut toimivansa odottamattomissa ja uhkaavissa tilanteissa jo ennen kuin on tietoisesti päättänyt mitä tekee.
Kun ihminen joutuu yllättäen uhkaavaan tilanteeseen, esim. fyysisen hyökkäyksen tai sanallisen loukkaamisen kohteeksi, alkaa sekunnin kymmenysosia kestävä hallitsematon reaktio, joka kehittyy täyteen voimakkuuteen noin puolessa sekunnissa. Tavallisimpia hallitsemattoman reaktion toimintatapoja ovat pako, aggressio tai jähmettyminen. Joku juoksee karkuun, joku lyö avokädellä korville tai joku jäykistyy paikoilleen ymmärtämättä edes suojata itseään. Vasta vajaan sekunnin - puolentoista kuluttua aivot tarjoavat tietoisen ajatuksen siitä miten tilanteessa pitäisi toimia.
Jos ärsyke on erityisen voimakas tai yllättävä, kuten erityisen vaarallinen fyysinen hyökkäys tai hyvin loukkaava puhe, erittyy kehossa niin suuri määrä hormoneja, että tietoinen käyttäytyminen on mahdollista vasta minuuttien ja joskus vasta tuntien kuluttua. Silloin ihminen on enemmän tai vähemmän omien reaktioidensa armoilla. Ulkopuolisten läsnäolo tai rauhoitteleva toiminta lisää kykyä hallita omaa käyttäytymistä."
Juuri näin tapahtuu sekunnin murto-osassa enkä ehdi siinä ajattelemaan järkeviä vaan jostakin syvemmällä se ratkaisu on. Järjellä ei "kohtauksen" iskiessä tee mitään vaan työ pitää selvästi tehdä jo ennen kohtausta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos jostain asiasta syntyy normaalia raivokkaampi vihanpurkaus, on syynä yleensä omat varhaisemmat kokemukset. Niitä läpikäymällä löytyy kyllä myös itsehillintä jokapäiväiseen toimintaan.
...on hei ihan pikkasen eri juttu kuin se, että lapsen maitolasi kaatuu tai vastaavaa!!!! Odottamattomalla ja uhkaavalla tilanteella tarkoitetaan sitä, että jos joku vaikka hyökkää kimppuusi kadulla, niin terve ihminen puolustautuu täysin vaistomaisesti sen enempää ajattelematta. Lapsen kanssa ollessa EI MIKÄÄN ole tuollaista odottamatonta tai uhkaavaa, mitä tuossa tarkoitetaan. Älköön kukaan nyt tajutko tuota asiaa väärin.
Yhtä lailla terve ihminen pystyy kontrolloimaan toimintaansa normaalissa vuorovaikutuksessa, johon kuuluu erinäinen lasten kiukuttelu. EI ole normaalia käyttäytyä kuten ap tekee. ON normaalia osata vaistomaisesti puolustautua uhkaavassa tilanteessa. Tässä on vissi ero.
Toki on normaalia esim. suuttua lapsille ja myös näyttää se lapsille, mutta ap:n kaltainen äärimmäinen reaktio suuttuessa on tietysti täysin tuomittavaa.
AP:n pitää ehdottomasti hankkia apua ja pikaisesti. Pari kertaa viikossa tuollainen hallitsematon toiminta on todella vahingollista lapsille ja ilman apua voit olla varma, ettei toimintasi lopu itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
(oman kokemukseni mukaan) tuo ongelman tiedostaminen, jossa olet aika pitkällä, auttaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Toinen avainkohta on olla valmistautunut - tunnistaa ongelmatilanne jo kauan ennen kuin se on päällä - sekä harjoittelu. Oikeasti, mielikuvaharjoittelu. Kuvittelet (ehkä kirjoittelet paperillekin) erilaisia tyypillisiä ongelmatilanteita ja visualisoit miten ratkaiset ne rauhallisesti. Tee tätä päivittäin.
En ole ihan varma minkälainen lasten käytös laukaisee sinussa kiivaan reaktion. Sanoit että toistat oman tyrannimasen isäsi käytöstä. Toisaalta voisiko olla, että jokin lasten käytöksessä *muistuttaa* sinua omasta isästäsi? Voimakkaan vihareaktion takana on usein voimakas pelko ja ahdistus.
Voisin kuvitella, että sinä ahdistut ongelmatilanteissa lasten kanssa nimenomaan tunteesta, että olet menettämässä tilanteen hallinnan... koska olet viettänyt koko lapsuutesi hallitsemattomassa ongelmatilanteessa. Raivoreaktio on usein yritys kontrolloida tilannetta, joka jotenkin uhkaa sinua. Siinä tapauksessa ongelma on se, että nämä konfliktitilanteet lasten kanssa ovat sinulle niin uhkaavia - miksi muten heidän kinailunsa tai huono käytöksensä laukaisisi sinussa sen adrenaliiniryöpyn, jota tuossa kuvattiin.
"Odottamaton ja uhkaava" tilanne... ...on hei ihan pikkasen eri juttu kuin se, että lapsen maitolasi kaatuu tai vastaavaa!!!!
Tietysti on näin. Mutta jostakin syystä jotkut ihmiset ovat niin hauraita, että pienetkin asiat uhkaavat heitä, heidän minäkuvaansa, ja heidän tasapainoaan meidän ulkopuolisten silmin käsittämättömällä tavalla.
Kukaan tuskin vähättelee AP:n ongelmaa, neuvojahan tässä kaikki yrittävät keksiä (tuomitsemisen sijasta).
Toki ammattiapu olisi tosi hyvä juttu. Ap:n toisen viestin perusteella kuulostaa siltä, että käsittelemättömiä ongelmia löytyy (mikä on siinä mielessä hyvä juttu, että se tarkoittaa myös, että ratkaisujakin piilee jossain). Mutta eikö hän sanonut jo yrittäneensä hakea keskusteluapua ja saaneensa ohjeeksi "laskea kymmeneen"?
Ap, onko terapiamahdollisuus kokonaan poissuljettu? Tämä on niin tärkeä juttu, että yksityinenkin terapia saattaisi olla paikallaan. Lyhytkestoinen tarkoittaa usein esim. n 10-12 vastaanottokertaa. Meneehän siihen satoja euroja, mutta sinun ja lastesi hyvinvointi on kyllä sen arvoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä luulen että tässä on perimmältään kyse siitä KYNNYKSESTÄ josta ääriesimerkkinä vitosen tekstistä on toisen tappaminen. Se kynnys on melkein kaikilla tosi suuri, onneksi. Mutta jos on itse nähnyt paljon tappamista, sanotaan vaikka nyt Israelin tai Al Quidan vaikutusalueilla eläneillä, niin heillä kynnys on paljon pienempi.
Luulen että sama juttu pätee väkivaltaan ja loukkaavaan käytökseenkin. Jos on itse sellaista kokenut niin kynnyskin on pienempi? Ap on nähnyt lapsena väkivaltaa ja vaikka hän tietää sen olevan väärin, niin sitä on kuitenkin tapahtunut ja se on normaalimpaa ap:lle kuin sellaiselle joka ei ole kokenut väkivaltaa. Se vaikuttaa myös mitä ap tuntee isäänsä kohtaan, todenäköisesti häntä on rakastanut joka tapauksessa. Jos taas isä on käytöksellään saanut kaikki tyttärensä tunteet kuolemaan, kokonaan, niin ehkä silloin myös väkivaltaan suhtautuu totaalikieltäytyjämäisesti ja kynnys sen käyttöön muuttuu todella suureksi. Eikä tässä tarvitse mennä edes varhaislapsuuteen asti vaan jos teininäkin ihmiset joita ihailee käyttäytyy väkivaltaisesti ja sen jollain tavalla hyväksyy niin omakin kynnys väkivaltaan madaltuu.
Mutta kertokaapa voisiko näissä pohdinnoissa olla jotain perää?
"
Odottamaton ja uhkaava" tilanne...on hei ihan pikkasen eri juttu kuin se, että lapsen maitolasi kaatuu tai vastaavaa!!!! Odottamattomalla ja uhkaavalla tilanteella tarkoitetaan sitä, että jos joku vaikka hyökkää kimppuusi kadulla, niin terve ihminen puolustautuu täysin vaistomaisesti sen enempää ajattelematta. Lapsen kanssa ollessa EI MIKÄÄN ole tuollaista odottamatonta tai uhkaavaa, mitä tuossa tarkoitetaan. Älköön kukaan nyt tajutko tuota asiaa väärin. "
Niinpä niin. Asiathan vain eivät vain ole ja ei ole. Tulkinnallisia eroja on paljon. Pienetkin asiat voivat olla suuria ihmiselle hänen kokemanaan, vaikka ne tuntuisivat ulkopuolisista jopa naurettavalta. Kuten tässä. Mittasuhteet voivat olla kuitenkin samat ihmisen pään sisällä. Kuitenkin tätä 5:n kopioimaa lähestymistapaa voi soveltaa usemmassa eri tilanteessa, oli kyse siitä että henkesi on kirjaimellisesti uhattuna tai vain kokemus pienemmästä tapahtumasta on samanlainen.
Minä olen pystynyt analysoimaan ja ennakoimaan hankalia tilanteita ja jopa tuomaan muutosta käytäntöön terapian myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Voisin kuvitella, että sinä ahdistut ongelmatilanteissa lasten kanssa nimenomaan tunteesta, että olet menettämässä tilanteen hallinnan... koska olet viettänyt koko lapsuutesi hallitsemattomassa ongelmatilanteessa. Raivoreaktio on usein yritys kontrolloida tilannetta, joka jotenkin uhkaa sinua."
Olen ajatellut asiaa usealta kantilta ja miettinyt miksi puran kiukkuani pieniin lapsiin mutta tätä näkökulmaa en ole ottanut huomioon ja se tuntui oikealta heti kun tämän luin. Yritän pitää tilanteita edes jotenkin hallinnassani. Joskus se laukaiseva tekijä voi olla tosi pienikin mutta sitä edeltäneet tilanteet saavat minut tuntemaan että seinät kaatuu päälle ja se viimeinen pisara on liikaa. Vahingoista en raivostu, jotenkin vahingot ei kuulu mun päässä niihin asioihin joita voi hallita. Mutta jos vahinko sattuu jonkun seurauksena, vaikka lasten riehuessa jotain sattuu vaikka juuri siitä varoitin niin silloin suutun.
Olen tosi iloinen kun aloitin tämän ketjun. Tässä on ihan uusia näkökulmia ja mistä olen erityisen iloinen, suurin osa vastauksista on tukevia ja auttavia. Ihan oikeasti tunnen nyt saavani apua.
Terapiastakin oli puhetta. Ennen lapsia kävin terapiassa reilun vuoden pitkittyneiden masennuksieni takia jossa lapsuus käytiin pohjamutia myöten läpi. En kuitenkaan kokenut saavani sieltä apua. Ei puhuminen auttanut, eikä vaikeista asioista puhuminen ollut minulle ennenkään ollut ongelma. Ymmärrän että sellainen auttaa sellaisia jotka patoavat kaiken sisälleen. Silloinkin sain agressiivisia kohtauksia poikaystävilleni joista puhuttiin. Mutta ei niiden työstäminen auttanut vaikka terapia oli ratkaisukeskeistä. Ratkaisuja vain ei löytynyt, ainoastaan erilaisia teorioita joilla käytöstään voi yrittää muuttaa.
ap
6 vuotta, koska "pienille ei vaan saa hermostua"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne yhtään kiukkua, päin vastoin. Hellyyttäviä niiden kiukunpuuskatkin. Vauva-aikanakaan en hermostunut pitkistäkään huutosessioista. Kai se liittyy siihen että siinä vaiheessa kun lapsella alkaa olla oma tahto ja alkaa uhmaamaan minua niin siinä vaiheessa minulla alkaa sappi kiehua.
ap
mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä enemmän heiltä vaatii. Pientä lasta ymmärtää, että "eihän tuo nyt ymmärrä", mutta isomman lapsen kohdalla sitä tajuaa, että johan hänen pitäisi ymmärtää.
Minä saan hillittyä itseäni vain yhdellä tavalla: aina kun alkaa höyry nousemaan, niin höpisen itselleni seuraavaa: onko tämä tärkeää vai ei? onko tällä asialla elämää suurempaa merkitystä? Hyöydyttääkö se, että alan raivoamaan? Jos vastaan kaikkeen kolmeen kysymykseen kyllä, niin sitten en pysty estämään raivoamistani. Mutta jos vastaan niihin ei, niin sitten se itsehillintä tulee itsestään.