synnytyspelko ja silti synnyttäneet

Se on ihan normaalia ja luonnollista.

Itse pelkäsin kakkosen synnyttämistä kun esikoisen saamisen kanssa oli ollut aika härdelliä mutta toinen kerta meni paljon paremmin.

Mielessäni ei kyllä edes käynyt mikään sektio koska sitä pelkäsin vielä enemmän. Enkä siihen olisi vapaaehtoisesti halunnut.

Kärsin synnytyspelosta joka varjosti raskautta melkoisesti. Kävin pelkopolilla, mikä oli kamala kokemus ja vain lisäsi pelkoani, sillä (mies)kätilö jonka kanssa juttelin, oli aivan käsittämättömän epäempaattinen ja ilkeä.:( Kamala kokemus.



Synnytys oli pitkä eikä kivunlievutys oikein toiminut (paitsi ilokaasu oli ihanaa ainetta!) mutta kaikki meni hyvin, eikä se lopulta niin kamalaa ollutkaan. Ainakin siitä selvisi. Tuntui upealta kohdata pelko ja voittaa se.:) Kätilöt, jotka olivat synnytyksessä mukana, olivat kaikki mukavia.



Loppuraskaudessa aloin muuten kärsiä sektiopelosta enemmän, pelkäsin hirveästi että jouduttaisiin tekemään sektio. Onneksi niin ei käynyt, vaan vauva syntyi alakautta ja kaikki meni hyvin.

... juttu kuulla näitä kertomuksia.



Minua kiinnostaa erityisesti sellaiset kokemukset, jos joku saanut voimakkaan kammon edellisessä synnytyksessä ja silti synnyttänyt seuraavan alakautta.



M

En kehdannut pyytää pelkosektiota vaikka olin ihan varma etten pysty synnyttämään. En tiedä mistä se varmuus tuli, se vaan oli ja on aina ollut, teinistä asti. Lapsentekoakin siirsin vuosia koska synnytys tuntui niin ylivoimaiselta ajatukselta. Sitten päätin olla aikuinen ja mennä vaan avoimin mielin, hyvällä ja positiivisella asenteella. Ostin sen synnytys & rentoutus cd:n ja tein sitä muutaman kerran. Synnytyksessä eka kätilö sanoi vuoron vaihtuessa että olet ollut tosi reipas. Pyörittelin lantiota ja koetin liikuskella ja hengitellä ja ties mitä ja kaikki menikin alussa ihan normaalisti. Sitten alkoi yhtäkkiä älyttömät tuskat, multa meni jotenkin ihan kontrolli itseeni kokonaan :o. Tuntien supistusten jälkeen tajusin ettei synnytyskauhu ollut mennyt mihinkään vaan olin taas ihan varma että LAPSI EI VOI, EI SAA tulla alakautta ulos. Se on kyllä ihme juttu se varmuus, että tuo vaihtoehto ei tule kyseeseen. Teeskentelin synnyttäväni, mutta synnytys pysähtyi. Ponnistusvaihe kesti tuntikausia. Sektioon mentiin lopulta.

pelkäsin synnytystä, ennen kaikkea sitä, että jotain menee vikaan ja lapsi vammautuu tms. Papereissa kuitenkin luki, että pelkäsin kipua. No ehkä se sitten vaikutti siihen, että mitään kipulääkitystä en tosiaan saanut, anestesiologi oli leikkauksessa ja synnytyslääkäri (joka olisi voinut laittaa paracervikaalipuudutuksen) oli KAHVILLA koko synnytyksen ajan. Koko synnytyksen ajan kätilöt tuntuivat olevan yhtä pihalla kuin itskein olin, kukaan ei käyttäytynyt erityisen varmasti tai ainakaan ääneen sanonut, että kaikki on hyvin ja vauvalla kunnossa. SEn sijaan kätilöt tuntuivat kyselevän toisiltaan että onko nyt ok, että tein näin ja näin?



Hömölö homma jatkuin seuraavana päivänä kun lääkäri tuli katsomaan lasta. Vauva huusi koko ajan niin, etten kuullut sanaakaan siitä, mitä lääkäri sanoi. Ei se sitten paljoa sanonutkaan, käänteli vauvaa hetken ja käveli ulos ovesta. Kaikki mitä jäi käteen oli apgar-pisteet, jotka olis jotain 9:10:10, ja vauvan poskilla olleet naarmut, joita laskeskelin ollakseni varma, ettei vauva sekoitu johonkin toiseen (en luottanut siihen rannekkeeseen)



Meni monta viikkoa, ennen kuin minusta alkoi tuntua siltä, että kaikki on kunnossa. Nyt siitä on vuosia, mutta nuo tunteet ovat sittemmin tulleet mieleen, kun on käynyt ilmi, että sillä lapsella ON aspergerin oireyhtymä, ja vaikka se kuulemma on suurelta osin genetiikkaa, en voi olla miettimättä, että menikö jotain sittenkin pieleen synnytyksessä. jotain, mille olisin voinut tehdä jotain, jos olisin ollut tarmokkaampi ja tiennyt asiasta itse enemmän. Mutta ei kai synnyttäjän voida olettaa tietävän asioista enemmän kuin kätilöiden? Tai synnytyslääkärin - joka ei kyllä ollut paikalla.

Olen niin onnellinen, että lopulta synnytin kolmannen lapseni alakautta, vaikka koko raskauden olin ihan varma, että sektio olisi mun vaihtoehto.



Lapsi syntyi sopivasti etuajassa, ja synnytys oli todella helppo. Se oli todella korjaava kokemus edellisten jälkeen, olen todella onnellinen, että sain kokea synnyttämisen hyvänä tapahtumana. Olen miettinyt paljon, että sektio olisi tavallaan ollut helpotus, mutta ne vanhat synnytykset olisivat jääneet kuitenkin aina sinne taustalle vellomaan... jos joku nyt tajuaa mitä yritän sanoa. Nyt ne on ikäänkuin käsitelty, trauma purkautunut niin hyvin kuin se voi purkautua.

*

vaikka hoitohenkilökuntaa ei siitä voi kiittää. Syy, jonka vuoksi "tein" lapsen vasta reilusti yli kolmekymppisenä oli synnytyspelko. Tulin vahingossa raskaaksi ja havaitsin itse raskauden olevan erittäin epämiellyttävä ja kivulias kokemus. Näin ollen synnytyspelko kasvoi aina vaan suuremmaksi, koska uskoin että se on pahempi kuin raskaus.



En käynyt pelkopolilla enkä puhunut asiasta kenellekään. Menin vain synnyttämään, kun aika tuli. Synnytys oli äärettömän helppo. Nyt odotan toista syntyväksi hetkellä millä hyvänsä ja toivon, että tämäkin sujuisi yhtä sutjakasti.

tai raskaudessa en pelännyt yhtään mutta toista kun odotin niin pelko oli jotain aivan järkyttävää. Ja vaikka alateitse synnytin niin todella huonot kokemukset jäi kummastakin. Sattui enemmän kun osaan edes sanoa ja olo oli kuin olisin vain vaivaksi. Lapsia haluaisin lisää mutta en enään koskaan synnytä!!!! Että näin tyksissä..

jotka ovat jo kerran synnyttäneet ja ne, jotka pähkäilevät asiaa ensimmäisen kohdalla.

Ensimmäisen kohdalla en tajunnut pelätä. Lääkäreitä ei näkynyt ajallaan ja jouduin yksin kohtaamaan synnytyksen ruuhka-aikana. Imukuppia tarvittiin. Kivunlievitys meni pieleen ja mieheni laittoi minulle tipan.



Toinen synnytys vuosia jälkeenpäin samassa sairaalassa. Oikea puudutus oikeaan kohtaan. Kivut hävisivät, ponnistus ei tuntunut ollenkaan, ilveilin miehelle, joka oli niin vakava. Edellisen päivän ummetus oli vaikeampaa. Tikkejä vain kolme. Sain enemmän synnytyksestä irti toisella kertaa.



Ensimmäistä kertaa itkin lukuisat kerrat. Kertasin traumojani. Toinen ikään kuin paransi muistot. Toki olen kokenut synnytysten kivut, rankimman kautta, mutta jos lopussa kivut lähtee, niin ihanaahan se on. Itse siis koin, että hyvä toinen alatiesynnytys paransi ensimmäisen trauman. Mutta, kukin tavallaan. Olisi meilläkin voinut mennä toisin.

kipuihin mitään lievityksiä, käynnistäminenkin tapahtui suuhun joka toinen tunti limakalvoihin laitettavilla tableteilla.



Ensimmäisen käynnistyksessä ei tapahtunut koko päivän aikana mitään edistystä. Kun illemmalla sanottiin ettei synny alakautta, niin siinä noustessani tulikin lapsivesi ja taas sänkyyn. !970-luvun alussa ei saanut ruokaa, ei liikkua eikä kai istuakaan, kivun lievitystä ei tarjottu, vaikka kuinka sattui. Vasta seuraavana päivänä vauva syntyi, lopultakin.



Uusi perheenjäsen syntyi perään, ja vaikka kivut muistuivat mieleen olin valmis uusiin koitoksiin, eikä helppoa ollut. Näin 1v1kk3p jälkeen ensisynnytyksen, ei tälläkään kertaa annettu kipuun lääkitystä, olin kyllä tuskissani enkä peitellyt sitä.



Halusin useamman lapsen ja ajattelin, etten saa heitä, jos en kärsi niitä kipuja, ei niitä muuten saa...olkoon sitten kipuja.



Kolmas aika pian, ilman mitään...Sitten neljäs samoin, mutta jostain syystä lääkäri tuli synnytyksen jälkeen ennen vuoron vaihtoaan onnittelemaan hyvin hallitusta synnytyksestä. Mietin että tiesikö hän niistä aiemmista, joissa en aina pystynyt hallitsemaan tunteitani... Mutta vuosia myöhemmin kun aloin odottamaan ja olin kuullut kuinka sukulaisiltani oli oikein kysytty toiveita kivun lievitykseen, heräsi toivo, että jos minäkin saisin edes yhden kivuttomamman kokemuksen. Millaista se olisi? Vauvat ovat niin suloisia, mutta se synnytys...



Taas synnytyksessä ei tapahtunut edistystä, supistuksia lisättiin ja pelkäsin aina, kun käyrässä näkyi supistuksen voimistuminen. Sitten kätilö kertoi kohdunkaulan puudutuksesta, jonka sain ja homma hoitui hyvin. Neljä synytystä kivuilla ilman mitään ja nyt sain kipuun apua, toki ehdin tuntea tunteja tiputuksessa ennen lääkitystä.



Seuraavassa raskauden lääkärikäynnillä sairaalassa, kysyin jos tulisin tarvitsemaan lievitystä, niin saisinko. En vaatinut suoraan, mutta jos tulisi sellainen kipu, että tarvitsisin, ainakin edellisten perusteella pelkäsin niitä kipuja. Lääkäri sanoi aika vihaisesti etten tule tarvitsemaan mitään kipuihin, kun on monta synnytystä jo takana, käy se synnyttäminen lääkärin mielestä rutiinilla. (Pikkukaupungisssa) Olin pettynyt, tulin entistä pelokkaammaksi mitä lähemmäs synnytys tuli. Tiesin sisarelleni tarjottavan Helsingissä apua kipuihin, mutta minulle lääkäri eväsi siksi, että oli jo monta synnytystä. Mielestäni minun tapauksesssani kivut saattavat olla vaikka olisin synnyttänyt 10 lasta. Lääkäri ajatteli toisin.



Viimeiseen synnytykseen lähdin taas käynnistykseen. Pelotti ja itketti kun vaihdoin vaatteita, mielessä oli lääkärin tyly suhtautuminen mahdollisiin kipuihini. Ne sanat pyörivät mielessäni ja kerroin tippa silmässä hoitajalle, kuinka pelkään taas, vaikka lapsia halusinkin, kivut vain harmittavat... Ihana hoitaja sanoi että voi olla kanssani jos tahdon ja kiitin onnellisena tarjouksesta. Se oli jo kuin puoli lääkettä - minusta välitettiin. Mies hoiti muita lapsia kotona, eikä hän olisi halunut olla "heikkona" tässä mukana, ajatuksissa kuulema olin vauvan kanssa koko ajan. Ihana hoitaja käväisi jossain kun odotin käynnistystä. Jälkeen päin mietin, että oliko hän käynyt kansliasa sanomassa, että nyt oikeesti, se äiti on tosissaan, pelkää kipuja...sillä sama kielteinen lääkäri tuli juttelemaan, kertoi että saisin petidiiniä alkuun ja sitten kun kohdunkaulan puudutuksen voi laittaa, saisin sen... Ihanaa, olin kuin "kuningataräiti" siellä, kaikki olvat niin ystävällisiä ja pystyin keskittymään synnytykseen aivan eri tavalla kuin muissa synnytyksissä.



Varmaan se tunne, että minusta välitetään, annetaan jos tarvitsen lääkettä, hoitaja kanssani, sai minut vahvaksi. Petidiinin alettua vaikuttaa, sanoin hoitajalle, ettei tarvitse olla enää kanssani, sillä tiesin, että voin soitolla kutsua heti kun siltä tuntuu, sanoivat aina että soita vaan... Kun hoitava lääkäri lopetti vuoroaan, hän tuli ja kertoi, että lähtee ja on antanut tietoa jatkavalle lääkärille. Taas sain voimaa, kun tiesin että kaikki menee hyvin kun ei tarvitse vaikeroida kivuissa. Sinnittelin puudutukseen asti, kätilö hallitsi nelin kontin synnytyksen, jolla vauva lopulta monen ponnistuksen jälkeen syntyi, olihan vauva iso, 4,5kg.



Tästä viimeisetä jäi erittäin hyvä kokemus, olisipa ensimmäisillä synnytyksillä ollut tällaista. Mutta lapsia halusin silti niiden kivuliaittenkin jälkeen, en ole koskaan sanonut etten enää...

Sain pelkosektiopäätöksen ja papereitten joukkoon myös tiedon siitä että olen pelkopotilas ja asiat mitä pelkään. Eli lähtökohtaisesti pelkäsin sitä että jäisin synnyttämään (kipuineni) yksin.



Synnytys käynnistyi pari viikkoa etukäteen, Naistenklinikalle saavuttuani sain vielä itse päättää haluanko sektion vai alatiesynnytyksen. Se herätti luottamusta, samoin kuin fiksu ja kiva kätilö. Joten alatiesynnytykseen päädyin, sain kätilöharjoittelijan istuskelemaan huoneeseeni ja kaikki meni ihan hyvin.

Kävi pelkopolilla työstämässä asiaa ja päätyi lopulta synnyttämään alakautta. Synnytys sujui hyvin ja ystäväni oli todella onnellinen ja ylpeä että niistä lähtökohdista uskalsi päätyä tähän ja koki synnytyksen upeaksi kokemukseksi! Toista lasta haaveilee...