Saako lapsi harrastaa, vaikka ei olisi lajinsa huippua?

Ajatelkapaa, jos lapsenne tai te itse aloittaisitte pianonsoiton. Harjoittelisitte ryhmässä ja koska ryhmään sattuu pari heikompaa harrastajaa, ette ensimmäisenä vuonna pääse Ukko Nooa pidemmälle, vaan soitatte pelkästään sitä koko vuoden, koska joudutte etenemään hitaampien ehdoilla ja hitaampia ei saa edes siirtää hitaammin edistyvien ryhmään. Soittoharrastuksessa kukaan ei sietäisi tällaista, mutta urheiluharrastuksissa siihen pyritään nykyisin pakottamaan.

Tasoryhmät ratkaisivat paljon, mutta kun oman lapsen harrastaminen heikompien ryhmissä käy vanhemmille liikaa kunnian päälle, ovat nekin hankalia. Lisäksi vähemmän lqahjakkaiden lasten vanhemmat ovat usein vähemmän aktiivisia lastensa harrastuksen kanssa ja eivät ole yhtä halukkaita toimimaan valmentajina ja huoltajina kuin osa lahjakkaiden lasten vanhemmista. Ja kun urheiluharrastukset pyörivät talkootyöllä, se tarkoittaa sitä, että vähemmän lahjakkaille on vähemmän vapaaehtoisia vetäjiä yms. Niitä vapaaehtoisvalmentajia, joilla ei ole kyseisessä porukassa omaa lasta kiehtoo taas yleensä itse laji ja siksi nimenomaan niiden lahjakkaampien opettaminen ja valmentaminen.

no jopas on hullua. ei siitä urheilusta kuitenkaan tule ammattia niille lahjakkaillekaan, tai ehkä yhdelle tuhannesta.

koska muuten maailmassa vain hyvin harvat harrastaisivat mitään :) Eihän se ole kuin joku mikä lie nanopromille josta tulee niitä huippuja...

kun huomaa olevansa samassa ryhmässä hitaampien kanssa... oikeastihan tämä on totta vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, että lapsesta halutaan tosissaan hioa lajinsa mestaria ja että lajista tulisi hänelle jonain päivänä ammatti. Kuinka moni tähän tähtää?



Olen itse kasvanut pienessä kyläkoulussa, jossa kaikkien oli oltava mukana joukkuepeleissä, jotta ne olisivat olleet ylipäätään mahdollisia. Pienet kehittyivät isompien mukana ja isot kehittivät itseään puhtaasta kunnianhimosta. Mukana oli myös niitä, joita ei liikunta kiinnostanut, mutta koska pelejä pelattiin hyvässä hengessä ja muita morkkaamatta, ei ne heillekään kamalia hetkiä olleet. Koulumme oli alueellaan kuuluisa lahjakkaista liikkujistaan.



Meininki muuttuikin yläasteelle mentäessä, jossa opettaja arvotti ihmiset sen mukaan, missä seuroissa he olivat ja kuinka monta kisaa olivat omassa lajissaan voittaneet. Huonot liikkujat lakkasivat liikkumasta, ja itsekin (olen aina ollut lahjakas ja kova liikkumaan) aloin kapinoida, koska olin nähnyt, miten paljon paremmin asiat voisivat olla. Opettajan maanitteluista huolimatta en halunnut sisäsiittoiseen seuratoimintaan mukaan. 70%:lle ikäluokasta jäi paska maku suuhun urheilutunneilta.

Monissa lajeissa on tarkoitus kehittyä ja mennä eteenpäin, näihin vaikuttaa sekä luontainen lahjakkuus että motivaatio.

Liikuntatunneilla samoin kuin musiikkitunneilla kaikki tosiaan ovat samassa ja joidenkin motivaatiota se häiritsee, joidenkin ei. Mutta niillä onkin tarkoitus opetella hieman perustaitoja kyseisistä aloista ja se on ihan muuta kuin musiikki- tai urheiluharrastus, jossa keskitytään yhteen pieneen osioon musiikin ja urheilun kentissä ja yleensä halutaan myöd edetä.



Teidän koulunne oli siis kuuluisa lahjakkaista liikkujistaan, jotka lopettivat liikuntaharrastuksensa heti, kun menivät yläasteelle ja eivät liikkuneet liikuntatuntien ulkopuolella. Sehän onkin suuri saavutus.

lapset ja nuoret liikkuvat niin vähän. Niin varmaan liikkuvatkin. Muttei ymmärretä että se liikunnan riemu on unohtunut kun kaikki lajit on niin kilpailupainotteisia. Toki täytyy tarjota mahdollisuus niille huippu-urheilijoillekin. Mutta kuitenkin vain murto-osa valikoituu siihen jengiin jotka on niitä huippuja. Ja muita kohdellaan vähän niinkuin toisen luokan porukkana. Yritä siinä sitten pitää motivaatiota yllä.

Samaten nämä lahjakkaat sitten... harkkoja alkaa olemaan jo ala-asteikäisillä lähes joka arki-ilta ja siihen sitten turnaukset ja pelit päälle. En ihmettele että motivaatio laskee kun murros- tai teini-iässä huomaa että koko elämä pyörii sen yhden lajin ympärillä.



Vinkki kaikenmaailman Nuori Suomi ym. järjestöille!

Ihmisten pitäisi oppia liikunnallinen elämäntapa jo lapsena ja nuorena ja kokea aitoa liikunnanriemua. Joten pitäisi olla enemmän urheiluseuroja joissa lapsi ja nuori voi harrastaa liikuntaa ihan vaan siitä liikunnan ja yhdessä harrastamisen riemusta ja ilman mitään paineita siitä että aletaan valikoimaan että ketkä ne nyt onkaan niitä parhaita.

Siitä tulee se liikunnallinen elämäntapa joka jatkuu aikuisenakin. Ei siitä että jo pienestä pitäen täytyy paahtaa veren maku suussa jonkun lajin parissa.

poikani ei ole kiinnostunut joukkuepeleistä ja -rheilusta, vaan on enemmänkin "taiteilijatyyppi". Kuvataidekoulussa ei taatusti karsasteta, vaikka perspektiivi olisi vähän vinksallaan. En muutenkaan siedä kilpailemista ja tätä kilpailuyhteiskuntaa ylipäätään.

tällaista liikuntakerhoa lähiseudun lapsille, missä voisi harrastaa ihan vain liikunnanriemusta ja ilman paineita? Kenen se pitäisi järjestää, jos ei sinun? Urheiluseurat ja se kilpaurheilupainotteinen toiminta on käytännössä puhtaasti vapaaehtoistyötä. Junioreita valmentavat ihmiset harrastuksekseen. Jossain saavat bensakulut, yleensä eivät sitäkään. He tekevät tätä, koska ovat kiinnostuneet siitä lajista ja nuorten tavoitteellisesta valmentamisesta tai koska heidän oma lapsensa haluaa harrastaa kyseistä lajia ja on kunnianhimoinen. Kenen sinun mielestäsi pitäisi uhrata vapaa-aikansa näille toivomillesi kilpailuttomille urheiluharrastuksille?

Joten pitäisi olla enemmän urheiluseuroja joissa lapsi ja nuori voi harrastaa liikuntaa ihan vaan siitä liikunnan ja yhdessä harrastamisen riemusta ja ilman mitään paineita siitä että aletaan valikoimaan että ketkä ne nyt onkaan niitä parhaita.

Monissa lajeissa ei ole mjitään tasoryhmiä, vaikka se olisi varmasti järkevää. Tästä on puhuttu meilläkin ja tuttavapiirissä paljon. Monissa lajeissa jo alle 10 vuotiaan odotetaan käyvän harjoituksissa 3 kertaa viikossa ja jos käy vaikkapa vain 2 kertaa, se vaikuttaa heti peliaikaan.



Suurimmasta osasta (=lähes kaikista) ei koskaan tule mitään ammattilaisurheilijoita. Suurimmalla osalla ei ole tähän mitään psyykkisiä tai fyysisiä edellytyksiä ja suurin osa ei edes ole koskaan valmis panostamaan harrastukseen niin paljon, että pääsisi huipulle. Yhteiskunnankin kannalta (niin kansanterveyden kuin rahan takia) olisi tärkeää saada mahdollisimman moni nauttimaan liikunnasta ja harrastamaan sitä sen verran, että pysyy terveenä.



10 vuotiaanakin pitäisi olla vielä mahdollista harrastaa useampaa lajia eikä valita mitään tiettyä. Nykyään se ei oikein ole mahdollista. Minusta olisi erittäin ok, että minun poikani pelaisi vaikkapa jalkapalloa kerran viikossa jossain alemman tason ryhmässä, jossa ei ole paineita ja jossa ei haittaa, jos treenit jää joskus väliin.



Miksi kukaan ei järjestä jotain liikuntakerhoa, jossa pääsisi kokeilemaan montaa lajia ja kilpailu olisi leikkimielistä, ei veren maku suussa tapahtuvaa. Ja lapset saisivat harrastaa useita lajeja ilamn, että täytyy liian nuorena valita yhtä. Suurin osa ei koskaan tule valitsemaan jotain tiettyä, johon panostaa, joten olisi järkevää nauttia liikunnan ilosta ja ulkoilusta ilman suuria suorituspaineita.

Sitä paitsi kyllähän niitä on. Itse tiedän esimerkiksi seurakunnan järjestäneen tällaisia osana nuorisotyötään. Jos asiasta on tuttavapiirissänne puhuttu, miksi ette ole ehdottaneet lastenne urheiluseuroihin, että haluaisitte alkaa vetää tällaista toimintaa seuroissa? Ja jos seurat eivät halua tällaista toimintaa riveihinsä, niin voisitte perustaa uuden seuran tätä varten, se on ihan helppoa.

Miksi kukaan ei järjestä jotain liikuntakerhoa, jossa pääsisi kokeilemaan montaa lajia ja kilpailu olisi leikkimielistä, ei veren maku suussa tapahtuvaa. Ja lapset saisivat harrastaa useita lajeja ilamn, että täytyy liian nuorena valita yhtä. Suurin osa ei koskaan tule valitsemaan jotain tiettyä, johon panostaa, joten olisi järkevää nauttia liikunnan ilosta ja ulkoilusta ilman suuria suorituspaineita.

Tuossa noin 14-15 v. muodostetaan joukkueet uudestaan ja homma muuttuu kunnianhimoisemmaksi. Siihen asti on peluutettu muitakin kuin tähtikaartia. Urheiluseuroja kiinnostaa menestys.

Mikä ero on liikkumisella aikuisena ja lapsena?



Kysyy vasta aikuisena liikunnasta innostunut. Rakkaus löytyi potkunyrkkeilystä, ei musta ole vaan jumppaamaan askelsarjoja! ;)



Ymmärrän hyvin että ala-asteen lopulla alkaa jokkut lajit olemaan rankkoja, esim. jääkiekko kun aikoja saadaan myöhään illalla ja reenata tarttee monta kertaa viikossa.

Niin se ura alkaa! Ei ole jääkiekkoilua "huvikseen" ennenkö muuttaa omakotialueelle ja pienten poikien isät perustaa oman porukan.. ! Mutta ehtiikö kukaan enää kun on kiire joka paikkaan? Lapsikin heitetään Bemarilla kouluun että muut näkee -loppuu se viimenenkin hyötyliikunta.



Mutta kyllä lapselle tarttee keksiä joku KIVA harrastus; yleisurheilu, suunnistus, karate, sulkapallo.. Oma harrastus varmasti auttaa. Pitää tsempata ja kuskata.

* Itse kun ei ole teininä urheilua harrastanut niin joskus miehen (on liikkunut nuorena) kanssa kun on miettinyt nuoriksi kasvavien lasten arestikäytäntöjä tulevaisuudessa, ettei harrastukseen viedä -johon mies että se on asia jonne nuori menee vaikka kuinka törppöilisi..

Aresti meillä nuorilla tulee rajoittumaan siihen että ei mene koulun jälkeen kaverille, kaveri ei tule. Tietokone ja kännykkäkielto. Mutta harrastukseen menee!

ja ihan vakavasti olen miettinyt, saisinko muita saman asuinalueen vanhempia innostumaan ja perustamaan porukan, joka vetäisi tällaista toimintaa. Jos löytyisi innokkaita vanhempia, niin toiminta ei edes olisi kovin kallista. Maksut sen mukaan, mitä todellisia kuluja olisi (ei palkkaa vanhemmille). Esim. uimaan mennessä tulisi tietysti pääsymaksu jne. Joskus voisi palkata tunniksi jonkun ammattialaisen opastamaan johonkin lajiin jne. Porukalla maksut eivät nousisi pilviin. Ja vanhempien keskuudesta voisi löytyä ties minkä lajin osaajia.



Talvella voisi käydä luistelemassa ja hiihtämässä, kesällä pelata pihalla palloa, joku kerta voisi mennä vaikka pulkkamäkeen.



Toinen vaihtoehto olisi varata joku salivuoro ja harrastaa siellä eri lajeja. Salivuron hinta perittäisiin osallistujilta. Sisälajeina korista, lentistä, sählyä...

alaisuudessa tällaista harrasteliikuntakerhoa ja haluaisit seuralta apua esimerkiksi salivuorojen ja välineiden järjestämiseen? Ja yhdessäkään alueenne urheiluseurassa ei olla oltu kiinnostuneita? Harmi, että niissä seuroissa, joihin itse kuulun, ei kaltaisiasi ole. Heti suostuttaisiin varmasti ilomielin, koska nytkin on jopa siellä kilpaurheilupuolella jatkuva vetäjäpula varsinkin pienimpien junnujen kanssa ja siksi tuollaista ei voida edes harkita, koska vetäjiä ei löytyisi. Joskus asiasta on toki puhuttu, mutta ikinä ei ole löytynyt ketään, jota kiinnostaisi tuollaista toimintaa alkaa vetää.

Seuroja ei tunnu tällainen toiminta kiinnostavan ja ihan vakavasti olen miettinyt, saisinko muita saman asuinalueen vanhempia innostumaan ja perustamaan porukan, joka vetäisi tällaista toimintaa. .

oma lapseni lopetti kuudennella luokalla juuri joukkuelajin, koska hänet hienovaraisesti savustettiin sieltä ulos. Tämä siksi, että hänellä on kaksi muutakin harrastusta, eli hän olisi ollut valmis käymään kolmesti viikossa treeneissä, mutta 6-7 kertaa oli kerta kaikkiaan liikaa, ja siihen olisi pitänyt sitoutua. Minusta hirveän kunnianhimoista aikuisilta. Ja treeneissä ei tosiaan valmentaja sanojaan säästellyt, kehuja parhaille, ja haukkuja muille, poissaoloja ei suvaittu. ap

Sellaisesta seurasta kannattaa kävellä ulos ja kokeilla onneaan kilpaillevassa puljussa.

alle kouluikäinen on kyllä haluttu seuraan kuin seuraan, jos kehitystä ei tapahdu ollaan siirtämässä jonkin kakkosjoukkueeseen viimeistään 10v.



Minusta jokaiselta urheiluseuralta joka niin tekee olisi kaikki valtionavut/veikkausvoittovarat otettava pois.



Vain vähintäin suomen mestareiksi tähtäävillä on oikeus urheilla, urheilun harrastaminen on kielletty.

Vain parhaat huomioidaan.



Onneksi minun lapseni on saanut käydä telinevoimistelussa, jossa kaikkia saavat harrastaa. Kaikkia kehutaan, ja heidän edistymistään seurataan nimenomaan verraten aiempaan omaan suoriutumistasoonsa. Ei toisiin. Lapsi nauttii tästä harrastuksesta kovasti, vaikkei hän mikään telinevoimistelun tulevaisuudenlupaus olekaan.



Toisin on ollut mm. tenniksessä. Siellä opettaja on mm. nauranut poikani epäonniselle yritykselle syöttää palloa, opettaja ei koskaan kehu ketään (paitsi muutamaa parasta lasta) ja aina "motkottaa", että pitäisi tehdä kuten hän. Vastaavanlaisia surkimusopettajia on kyllä löytynyt useammastakin lajista, sen sijaan nämä kannustavat opettajat ovat valitettavan harvassa. Ja heidän ryhmänsä ovat aina täynnä...

lahjakkaampia kuin toiset. Silloin ryhmät tehdään tason mukaan, jotta myös ne lahjakkaat pystyvät edistymään harratuksessaan. Kehitys pysähtyy, jos harjoitteita ei pystytä vaikeuttamaan ja toisaalta liian vaikeat harjoitteet eivät kannusta lasta.



Mielestäni jako ryhmiin on lapsen edun mukaista ja jokainen saa harjoitella oman tasonsa mukaisessa ryhmässä eikä jää parempien jalkoihin.



Me ihmiset nyt vain olemme lahjakkaita eri tavoin ja se pätee myös lapsiin. Omat lahjansa pitää tunnistaa ja harrastaa niiden mukaan.



Suurin ongelma taitaa löytyä vanhemmista, jotka toteuttavat lapsensa kautta omia unelmiaan tai väen väkisin haluavat lapsensa harrastavan juuri sitä tiettyä lajia juuri siinä tietyssä seurassa. Tämä on mielestäni lapsen kiusaamista henkisesti.

Täällä lehdissä paljo kirjoitetaan, että juuri "huonolahjaiset" pois joukkueista, mutta Turun vastaavat ovat sitä mieltä vapaasti tulkiten, että seurojen tarkoitus on myös sosiaalistaa, estää - no, miten se sanotaan - syrjäytyminen jne. Ja tarkoitus on liikkua, ei vain voittaa.