Onko kukaan oppinut ajan myötä hyväksymään puolison lasta? Tai jopa oppinut rakastamaan?

Periikö muka lapset äitipuolen tai isäpuolen, jos ei ole avioehtoa, kun täällä keskustelussa sellaisesta oli maininta? Olen luullut, että vain omat lapset perii.

On kai säikähtänyt ja miettii onko tämä hänen juttu:( Joskus kun oli niin varma. Lopputulos on se,että on nyt muuttamassa pois tutkimaan fiiliksiään.



ap

yhteen ja on alusta asti asunut kanssamme. Kyllähän se on melkein kuin oma poika, en erottele millään tapaa omista biologisista lapsista. Samalla tavalla ollaan kasvatettu kaikkia ja samalla tavalla olen huolehtinut miehen pojasta kuin omistanikin. Tietysti välillä on hankalaa, mutta niinpä on myös omien lasten kanssa :) Itse ainakin suojelen, huolehdin ja rakastan poikaa, hän on nyt jo 15v hieno nuori mies ja rippijuhlia suunnitellaan kesäksi. Uusperheen äitinä oleminen on kyllä kasvattanut itseänikin ja olen asiasta vain tyytyväinen.

niin hienosti... Ehkä miehellä on nyt joku vaihe,että tätäkö oikeasti haluaa.



Hienoa kuulla ,että huonoista fiiliksistäkin voi ajan myötä päästä yli

Olen aina tullut toimeen heidän kanssaan, ja pikkuhiljaa kiintynyt kovin. En ehkä voi sanoa etä rakastan kun omaani, mutta yhtä paljon kun vaikka sisarusteni lapsia. Huolehdin ja kaipaan heitä, ellei heistä kuulu mitään. lapset siis ovat jo aikuisa nykyään. Olimme mieheni kanssa yhdessä liki 10 v ennenkuin saimme yhteisen lapsen, isot sisarukset oli liki aikuisia, ja olivat iloisia uudesta sisaruksestaan.

lapsi kasvoi niin en enää tykännyt hänestä niin paljoa, en osaa asiaa selittää miksi näin kävi mutta niin vain kävi...

No, eipä lapsi minuakaan kohtaan niin mukava koko aikaa ollut. Lapselle en sitä tietenkään näytä.

Mä olen kiintynyt mieheni lapsiin ja vuosien mittaan olen "rakastanut" heihin. Alku ei ollut kauhean ruusuinen, ainahan se on vaikeaa, monesti tunsin, että lapset menee mun edelle ja olin vihainen, ei tunteilleen mitään voi. Vaikka silloinkin järki sanoi, että tuollainen mies on hyvä, joka ei hylkää lapsiaan ja jolle lapset on tärkeitä. usean joulun vietin alkuun yksin, kun mies oli lastensa luona. Nyt lapset on jo aikuisia , meillä on hyvät välit , jopa läheiset. 18v yhdessä ollaan koettu

Sitten jostakin syystä alkoi pikku hiljaa ärsyttämään, ja nyt vain odotan, että lapsi on sen verran vanha, ettei enää käy joka toinen viikonloppu. Lapsi tuntuu ulkopuoliselle, sille en mahda mitään. Ihan, kun olisi vieras omassa kodissa.

Omien lapsien syntyminen varmaankin oli osasyy muutokseen, ja se, että ärsyttää, että lapsi tulee meille kuin lomalle: syö, nukkuu, vaatii isältään herkkuja ja on netissä/katsoo videoita.

Joku kirjoitti perinnöstä, ja vaikka se on toissijainen asia, olen kyllä visusti huolehtinut tämänkin, että vain omat lapseni perivät omasta suvustani.

Tällä järjellä ja kokemuksella en olisi ikinä alkanut tähän.

kiintyväni mieheni poikaan, joka oli 10v kun aloimme isänsä kanssa seurustella.

Musta on hölmöä asettaa itselleen mitään ihmeellisiä tavoitteita, miksei voi vain avoimin mielin katsoa mitä tuleman pitää!?



Tiesin että miehelläni on lapsi kun aloimme seurustella, eli tiesin että hänelle täytyy tehdä elämässämme tilaa jos halutaan että homma toimii. Hän ei ole mikään vieras kun tulee meille, vaan perheemme jäsen siinä missä me muutkin.

Itselläni on myös lapsi aiemmasta liitosta.

Hommaan täytyy asennoitua niin että KUNNIOITTAA myös sitä toisen lasta ja sitä että hän kuuluu puolisosi elämään ihan yhtälailla kuin sinäkin. Ja täytyy hyväksyä ihmisten erilaisuus ja tietty murrosikä jne. tuo omat haasteensa mutta täytyisi itse pysyä aikuisena ei esim. alentua kiukuttelevan murrosikäisen tasolle. Tiedän yhden äitipuolen joka pitää jopa koko viikonlopun kestäviä mykkäkouluja miehensä lapselle... Todella "aikuismaista" käytöstä!



Mitään suuria rakkaudentunteita ei edes tarvitse tuntea, itse suhtaudun lähinnä kaverillisesti mieheni poikaan ja hyvin on mennyt.

Alkuun eka vuosi meni hyvin ja luulin tulevani lapsen kanssa toimeen. Ongelmat minulla alkoivat vasta tämän jälkeen. Tilanne muuttui vasta kun sain omia lapsia ja nämä muodostivat suhteen veljeensä.



Luulen minäkin useamman muun vastanneen kanssa samoin että olisi helpompi suhtautua lapsipuoleen, jos itsellä olisi lapsia myös. Samoin jos lapsipuoli asuisi pysyvästi, eikä vaan kävisi silloin tällöin.

mutta tärkeitä hekin ovat minulle, puolisoni kolme lasta siis. en osaisi kuvitella elämää ilman heitä, vaikka käyvätkin meillä vain joka toinen viikonloppu.

Oman koemuksen talka ei kannata jatkaa suhdetta jos ei pysty hyväksymään puolison lapsia. Siitä kärsivät kaikkia ja ehkä sinä eniten. Lisäksi kun se tunne ei mene näköjään koskaan täysin ohi. Suhde tähän mieheen kesti 25 vuotta ja mielsetäni kaatui juuri tähän ongelmaan. Nyt kun olemme eronneet ex-puolison lapset hyväksyvät minut paremmin, kun en ole enää heidän elämässään läsnä.

Jos jotain kadun niin sitä asiaa , että luulin asioiden paranevan ajan myötä. Niin ei vaan koskaan käynyt.

Voimakkaille tunteille ei juuri paljoa voi tehdä. Ainut on tietysti salat tunteensa ja toivoa, ettei inho lasta kohtaan näy. Mutta onko se mies sen arvoinen, että kannattaa pilata oma elämä.

Omien lapsien syntyminen varmaankin oli osasyy muutokseen, ja se, että ärsyttää, että lapsi tulee meille kuin lomalle: syö, nukkuu, vaatii isältään herkkuja ja on netissä/katsoo videoita.

.

Totta se nyt teille lomalle tulee. Mitä työleiriä sä ajattelit kotonas pitää?

mutta jos tekisi edes sen, mitä äitinsä kanssa kotona tekee. Esim. laittaa omat astiansa koneeseen, käy edes kerran viikonloppuna ulkona, menee nukkumaan ennen klo 24, tekee läksyjä jne. mitä nyt 14v. yleensä tekevät. Siis omassa kodissaan.

..on raakaa ajatella vain itseään ja omaa napaa, kun kyseessä on lapsi. Hänen perheensä on hajonnut ja hän joutuu ravata/ asua vieraiden ihmisten luona ja yrittää sopeutua. Hän joutuu olemaan epävarma kuka häntä rakastaa ja kuka hänestä välittää. Hän pelkää, että oma vanhempi rakastaa enemmän uutta lasta kuin häntä vanhaa...



Nämä ovat niin vaikeita asioita ja mielestäni niitä on aina ajateltava lapsen kannalta. He eivät itse ole tilannettaan valinneet!



Tämä ei nyt käsittänyt alkuperäistä kysymystä, mutta ajatuksia asia kuitenkin herätti...

Hyväksyin heti ja koin rakastavani koko pakettia -lapsi on osa miestä. Odotin aina, kun lapsi tuli meille joka toinen viikonloppu, oli mukavaa keksiä etukäteen yhteistä puuhaa (esim. askartelua, mikä on itsestänikin todella kivaa ja mukava tapa touhuta yhdessä, kun en oikein viitsi "leikkiä"). Oli kiva suunnitella viikonlopun ruokia, siivota kotia,suloista kömpiä miehen kanssa illalla nukkumaan, kuunnella joko se lapsi nukkuu...



Kun sitten suhde jatkui, tuli olo, että osoitan rakkautta miehelleni tytön kautta, mutta jään itse ilman huomiota. Kun touhuan lapsen kanssa, mies voi vaikka makoilla sohvalla ja katsella urheilua tv.stä. Aloin pettyä, ettei minun aikaani tullutkaan: kun lapsi meni nukkumaan, ei miehellä ollutkaan kiire vetää minua kainaloonsa. Vaikka olisimme koko viikon olleet lähinnä erillämme, ei mies halunnut järjestää yhteitä keskustelu/läheisyys/seksiaikaa ennen lapsiviikonloppua. Ja lapsiviikonloppu alkoi merkitä yhä enemmän sitä, ettei silloin ole aikaa minulle/parisuhteelle. Eikä sen jälkeisellä viikolla, eikä myöskään niinä viikonloppuina kun olimme kahden, eikä taaskaan...



Aloin tuntea itseni tarpeettomaksi., Mikä minä olen panostamaan toisen lapseen? Miksi mies ei panosta minuun? Entä MEIDÄN tulevat lapset, miksei niistä puhuta?



Suhde alkoi mennä huonosti, monesta eri syystä. Tällä hetkellä olen etääntynyt ja ahdistunut molemmista. En koe kuuluvani enää joukkoon. Koen tulleeni, ja olenkin tullut, hylätyksi. En jaksa antaa enää mitään. En koe saavani mitään. Olen nyt itse raskaana. Ja helvetin surullinen kaikesta.

varmaan helpompaa mitä pienempänä lapsi on aikuiseen tutstunut.



Minun äitini löysi uuden miehen kun olin 1-vuotias...4-vuotiaana äidin uusi mies adoptoi minut omaksi lapsekseen. Eli hänestä tuli isäni :) eipä tarvitse epäillä, että rakastiko hän minua vai ei! Kyllä rakasti.

.. myös sillä lapsella. Etenkin, jos on vähän isommasta lapsesta kyse.



Jo aivan pienet ovat mustasukkaisia oman vanhemman uudelle kumppanille. Pieni toimii kuitenkin aika tavalla vaistojensa varassa ja on "muokattavissa".



mitä isompi lapsi, sitä enemmän hän itsekin on vastuussa äiti/isäpuoli-suhteesta ja siitä, millainen suhteesta tulee.



Pitää muistaa että siellä taustalla on hääräämässä myös lapsen biolioginen vanhempi ja hän saattaa olla osasyy ttai kaikkein suurin syy siihen, ettei lapsi hyväksi vanhempansa uutta puolisoa.