Onko kukaan oppinut ajan myötä hyväksymään puolison lasta? Tai jopa oppinut rakastamaan?

Haluaisin kokemuksia voiko siitä tunteesta päästä yli ajan myötä

tai antaisi suhteen syvetä perheellisen ihmisen kanssa, ellei heti alusta asti voi pitää tämän lapsesta ja usko lämpimien tunteiden kehittymiseen.



Ei ole kenenkään vika minun mielestäni, jos ei pysty tai osaa rakastaa tai edes pitää toisen lapsesta. Aikuisen ihmisen asia on kuitenkin ajatella aivoillaan ja kaikissa kuvioissa, joissa on lapsia mukana ensisijaisesti lapsen hyvinvointia! - Jos tapaat ihmisen, jolla on lapsi, etkä voi sietää tätä lasta, eikö ole aika selvä asia, ettei suhteeseen kannata ryhtyä? Se lapsi kun tulee olemaan aina osa suhdetta ja hänen etunsa ajavat aina perheessänne (tai niiden pitäisi ajaa) teidän etujenne edelle...



Itse en ole "äitipuolen" asemassa, mutta mieheni on isäpuoli omalle pojalleni. Olemme usein (jo heti suhteen alussa) puhuneet lapsen asemasta perheessämme ja parisuhteessamme ja miehen tunteista lasta kohtaan. Aluksi ja ensisijaisesti hän tietysti rakastui minuun ja halusi parisuhteen kanssani. Alussa hän oli varovainen nimenomaan lapsen takia, sillä ei tiennyt haluaisiko ja pystyisikö ottamaan vanhemman roolia perheessä - itse kun ei ollut lasta vielä pitkään aikaan elämäänsä kuvitellut. Hyvin pian hän kuitenkin kiintyi myös lapseen ja kypsyi ajatukseen meistä perheenä. Vasta silloin hän antoi suhteemmekin syvetä vakavaksi seurusteluksi. Puolen vuoden tapailun/seurustelun jälkeen hän ensimmäisen kerran sanoi, että taitaa kyllä rakastaa meitä molempia.

Puolentoista vuoden jälkeen hän kutsui lasta omakseen. (Lapsella ei ole bioisää kuvioissa). Nyt on yhteisiä vuosia takana 5,5. Jo muutaman vuoden ajan on isänpäivälahjat menneet nykyiselle miehelleni ja suhde on muutenkin kuin kenen tahansa lapsen ja vanhemman. Lapsi pitää miestäni isänään ja mies lasta poikanaan. Hän rakastaa lasta kuin hullu puuroa.



Meidän tilanteessamme tietysti on voinut vaikuttaa se, ettei etäisää ole kuvioissa, joten uusi mieheni tuli pienen lapsen elämään ikään kuin täysin tyhjälle paikalle ja pystyi ottamaan isänroolin täysin. Olen kuitenkin lähipiirissäni nähnyt myös perinteisiä uusperheitä (siis niitä, joissa toinen oikea vanhempikin on mukana kuviossa), ja vaikka äiti-/isäpuolen asema onkin välillä kinkkinen ja monenlaisia tunteita näen siihen liittyvän, on kaikille näille tuntemilleni vanhempipuolille yhteistä aito välitys ja rakkauskin lapsipuolta kohtaan. -Ei kai kukaan heistä olisi suhteeseen jäänyt, jos ei olisi voinut kumppaninsa lasta hyväksyä.

Idioottihan on sellainen ihminen, joka niin tekee. Puhumattakaan nyt äidistä/isästä, joka jatkaa suhdetta kumppanin kanssa, joka ei voi sietää omaa lastaan. Minä ainakin olisin juossut ja kovaa, jos uusi kumppanini ei olisi hyväksynyt lastani. Tietysti tulemme pakettina, ja lapsi on aina etusijalla.



Valitettavasti näitä keskenkasvuisia idiootteja näkee aina välillä...

hyväksyin puolisoni lapset heti alusta saakka. Rakastamaan en heitä ole oppinut, sillä näen heitä vain kaksi kertaa vuodessa. Mutta mukavia ihmisiä ovat.

Meillä lapset on minun ja miehen on vaikea sietää heitä....

Ei näytä sitä lapsille onneksi...en tiedä onko kyse oikeasti siitä ettei voi heitä sietää,vai siitä isosta muutoksesta. alussa kaikki meni hienosti ja tulivat hyvin toimeen keskenään...



Onko tämä vaan uusperheen kasvukipua,kun se alkuhuuma on mennyt ohi?

mutta en rakasta. Silti uusioperhe-sekameteli-soppamme toimii oikein hyvin ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. =) (Näemme heitä vain 1-2 kertaa kuukaudessa.) Kun olen heidät ekan kerran tavannut, olivat jo 10- ja 12-vuotiaita, ja uskon, että ihan pieneen lapseen on helpompi luoda läheisempi suhde, kuin isompiin lapsiin.

Hän oli tosin vasta 2v kun muutimme yhteen ja lapsi alkoi meillä käymään. En ollut mikään lapsi rakas ja varsinkaan vilkaista ja äänekkäistä pojista en pitänyt ja sellainenhan tuo oli.

Saimme yhteisen lapsen ja tämä oli sille mustasukkkainen satutti ja vei lelut kädestä ja rikkoi yhteisen lapsemme leluja. Se ei ollut hauskaa.

Kun lapsi oli 5-6v aloin huomata, että tuohan on ihan kiva vesseli. Lapsi kuitenkin alusta asti piti minusta. En koskaan näyttänyt hänelle etten pidä hänestä.

Kun oma lapsi kasvoi ymmärsin yhä paremmin miehen lapsen käyttäytymistä.

Kun lapsi oli tuon 5v aloimme yhä enemmän leikkiä ja pelata yhdessä ja huomasin, että se on hauskaa.

Nyt lapsi on jo 11v ja hänessä ei enää ole mielestäni piirteitä jotka ärsyttäisivät minua ja olen oikeasti iloinen, kun lapsi meille tulee viikonlopuksi tai joskus lomilla jopa pidemäksi ajaksi. Hän tulee hyvin toimeen puoli sisarustensa kanssa.



Jos eroaisimme ja en enää poikaa näkisi, niin tulisi kova ikävä häntä. En tiedä rakastanko häntä, mutta olen ainakin kiintynyt häneen ja pidän hänestä kovasti.

Olen toivonut että se ajan myötä menisi ohi...muuten en tietenkään sellaisen ihmisen kanssa voi olla..



Vaikeaa se on varmasti sopeutua...mulle se nyt on ollut arkea jo vuosia.

Hän viihtyi lasten seurassa ja lapset hänen jne.



Sitten paljon myöhemmin kävikin ilmi,että on vaikeuksia sietää heitä...en tiedä mitä tapahtui. Huuma meni ohi ja mies varmaankin heräsi...apua, noi onkin tossa aina...



ap

mutta jos ei heti alusta asti voi HYVÄKSYÄ lasta ja vähintään suhtautua lapsen olemassaoloon rakentavasti ja yrittää kaikkensa luoda jonkinlainen positiivinen suhde tähän, ei ole mielestäni järkevää, vastuullista tai edes oikeutta jatkaa suhdetta lapsellisen ihmisen kanssa! Itsekästä ja typerää sellainen toiminta.

vaikeampaa naisille kuin miehille?

Ihan tuttava piirissäkin miehet ottavat uuden emännän lapset hienosti vastaan mutta naiset vastaavassa tilanteessa karsastavat todella paljon.

Eivät ne minun ole!

Itse olen lapsipuoli - ja 70-luvulla se ei ollut ollenkaan tavallista. Perhettämme taivasteltiin koko ajan ja isäpuolelta kysyttiin jopa minun läsnäollessa kuinka ihmeessä hän meni naimisiin naisen kanssa, jolla oli jo lapsi.



Ei varmasti ollut helppoa. Enkä minä ollut helppo lapsi kasvatettavaksi, saati rakastettavaksi. Mutta niin sinnä vain kävi. Tosin aikaa on kulunut 40v.



Nyt kun vanhempani ovat jo eläkeiässä, perintöasiat ovat tulleet ajankohtaiseksi ja isäpuoleni näytti testamenttiaan pojalleen eli velipuolelleni, jotta ei sitten tule yllätyksenä että kaikki menee puoliksi.



Sen kuultuani sanoin ettei hänellä ole mitään velvoitetta minua kohtaan enää tässä vaiheessä. Ja olenhan minä oman biol isäni jo perinyt. Isäpuoleni mielestä näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä keskenään. Biologisen isäni tuli rahallisesti korvata se vahinko jota hän minulle teki tuhotessani vauvavuoteni ja isäpuoleni perintö taas jatkaa sitä mitä hän eläessään teki eli takasi sen että sain kaiken rahallisen ja materiaalisen mitä vain tarvitsin.



Eihän tuohon voinut vastata muuta kuin että henkisestäkin puolesta on pidetty huolta alkuvaikeuksien jälkeen.

lähteä karkuun..

kaikessa naiviuudessaan.

Sitten jostakin syystä alkoi pikku hiljaa ärsyttämään, ja nyt vain odotan, että lapsi on sen verran vanha, ettei enää käy joka toinen viikonloppu. Lapsi tuntuu ulkopuoliselle, sille en mahda mitään. Ihan, kun olisi vieras omassa kodissa.



Omien lapsien syntyminen varmaankin oli osasyy muutokseen, ja se, että ärsyttää, että lapsi tulee meille kuin lomalle: syö, nukkuu, vaatii isältään herkkuja ja on netissä/katsoo videoita.



Joku kirjoitti perinnöstä, ja vaikka se on toissijainen asia, olen kyllä visusti huolehtinut tämänkin, että vain omat lapseni perivät omasta suvustani.



Tällä järjellä ja kokemuksella en olisi ikinä alkanut tähän.

Vasta nyt on hankalaa, kun hän on aikuistumassa ja irrottautumassa. En ilmeisesti olisi vielä päästämässä irti. Nämä vuodet menivät valtavan nopeasti!



Tämä myös kaikille niille, joiden mielestä "lapsi on siinä aina". Ei hän todellakaan ole. Nykyään nuoret aikuistuvat valtavan nopeasti, vaikka heistä yrittäisi pitää kiinnikin. Jo 16-17-vuotiaat haikailevat omaan asuntoon ja viimeistään 18 täytettyään muuttavat.

Minun mielestäni lapsia on helpompi oppia rakastamaan, kun he ovat perheessä koko ajan (eivät vain viikonloppuisin), kun he ovat suhteen alkaessa alle murkkuiän ja kun suhde näiden lasten biologiseen vanhempaan toimii edes kohtuullisesti.



Yhdessä vietetty aika ja lapselle annettu huolenpito kasvattavat välittämistä.



Mutta sitten toisaalta, kaikkien ihmisten kemiat eivät vain sovi yhteen. Eivät lapset ja aikuiset ole tässä mitenkään erilaisia.

Omien lapsien syntyminen varmaankin oli osasyy muutokseen, ja se, että ärsyttää, että lapsi tulee meille kuin lomalle: syö, nukkuu, vaatii isältään herkkuja ja on netissä/katsoo videoita.

.

Totta se nyt teille lomalle tulee. Mitä työleiriä sä ajattelit kotonas pitää?

Itse olen äitipuolena viikko-viikko-systeemillä oleville 2- ja 5-vuotiaille tytöille, ollut jo siitä asti kun 2-vuotias oli juuri täyttänyt vuoden. Ja tämä on TODELLA rankkaa.



Minä rakastan näitä lapsia, ovat kauan jo olleet puheissani "minun". En tiedä, johtuuko vahva suhteemme osittain siitäkin, että lapsilla ei äitinsä kanssa sellaista ole (ei välitä heistä ja toivonmukaan mies saa pian vähintäänkin lähivanhemmuuden, ellei sitten ihan yksnhuoltajuutta.)



Mutta siis tähän aloituukseen vastaten, olen sitä mieltä, että varmaan helpompi rakastaa, kun ovat koko ajan siinä. Meillä kun menee niin, että viikon äidillään ollon jälkeen ekat päivät on kaikki niin ihanaa, kun on ollut niin ikävä ja sitten alkaakin se sopeutumisen kiukuttelu, raivoaminen jne. Se on niin rankkaa koko perheelle. Päälle vielä se, että lapsia saa kuskata päiväkotiin 20 km edestakaisin päivittäin täältä meiltä, ja se, että lasten äidin kanssa ei saa MITÄÄN yhteistyötä aikaan. Ei vastaa edes tekstiviesteihin, saati puheluihin tai että kasvokkain juttelisi lasten isän kanssa.



Meni vähän asian vierestä, mutta näin meillä.

on kai ihan yleistä. Minustakin oli tosi hauskaa olla äitipuoli. Muutin vielä miehen kanssa tosi nopeasti yhteen (enkä ole katunut). Myöhemmin arki iskee, mutta eipä sitä pidä säikkyä. En rakasta lapsipuoliani siten kuin omia lapsiani, mutta yritän toimia tasapuolisesti. Täytyyhän aikuisen ihmisen muutenkin pärjätä vaikka minkälaisten ihmisten kanssa.



On todella ollut helpompaa niinä kausina, kun lapset ovat olleet enemmän meillä. Sellainen spontaani yhteys syntyy paljon helpommin.



Yksi juttu minkä olen huomannut on se, että äitipuolet helposti vaativat paljon lapsipuoliltaan tai ajattelevat, että "onpa ne huonosti kasvatettu tuossakin asiassa", mutta kun saa omia lapsia huomaa, että ei ne niin pellossa kasvatettuja olleetkaan ne lapsipuolet. Kasvattaminen ei ole aina helppoa. Tein itsekin tämän virheen, onneksi pidin mölyt paljolti mahassani! Oletin lapsellisesti olevani niin paljon parempi äiti kuin miehen exä, mutta ei tämä taida olla kilpalaji ;)