Synnytyksen jälkeinen masennus ja uusi raskaus

Tässä tosin esikoinen on reilu puolivuotias ja masennus vasta todettiin lääkärissä. Tuli vaan mieleen kun aina halunut useamman kun yhden lapsen ja nyt ajatukset muuttuneet masennuksen myötä.



Kuinka kauan sinulla kesti selviytyä masennuksesta? Mulla masennuksessa lähinnä ahdistusta ja paniikkihäiriöitä, välillä mietin miten tästä selviää. Oon käynnyt lääkärissä ja odottelen että lääkkeet rupee auttamaan.... jännittää vaan että kuinka kauan saa odottaa... tammikuussa uudestaan lääkäriin.

Se ei välttämättä uusiudu. Mutta hoitamattomana saattaa uusiutua.

Ekan lapsen jälkeen sairastuin masennukseen minäkin. Terapia (pikainen!!!) auttoi ja jatkoin sitä kunnes lapsi oli n vuoden ikäinen.



Toista en kuitenkaan uskaltanut yrittääkään ennenkuin esikoinen oli jo selkeästi varttunut isommaksi - oli 4 kun plussasin.



Mulla on onneksi maailman paras gyne/endokrinologi joka totesi ettei synn jälkeistä masennusta kannata pelätä tai siitä tarvitse kärsiä. Hän määräsi minulle estradot- estrogeenilaastarin jonka iskin "kankkuun " heti kakkosen synnytyksen jälkeen. Määrää jouduttiin kohdallani vähän säätämään mutta se auttoi!!! Käytin laastaria n. 5 kuukautta, sitten määrää pudotettiin pikkuhiljaa ja nyt olen ollut jo 6kk ilman.



Ihmettelen ettei estrogeenista ole enempää tietoa kun kuitenkin tuo synn jälk masennus on niinkin yleistä. Kannattaa ehdottomasti tutustua tähän vaihtoehtoon (joka ei muuten estä imetystä, toisin kuin useammat masennuslääkkeet).



Rohkeasti vain eteenpäin ja ota selvää lääkitysmahdollisuuksista!

En ole aikaisemmin tajunnutkaan, että tuollaistakin on saatavilla. ap

Itelle ei tulis mieleenkään. Terkkari antoi taas sen lapun täytettäväksi, missä kysellään mielialoista, ja aion kyllä sen ihan yleisluontoisesti täyttää. Ei mitään mielenkiintoa täyttää sitä tosissaan, varsinkin kun tiedän, että sitten joutuis jonnekin jatkojuttelemaan. Saisi vaan lähipiiriltään taas kuulla, kuinka sinä et nyt sitten kuitenkaan kestä tätä äitiyttä, minähän sanoin ettei siitä mitään tule jne. Joten mieluummin hieman kauemmi kestävä pieni masennus kuin jotain ihan turhia hoitoja, joista kertoessaan toisille saa sitten vaan pahan mielen. Eri asia jos tulis jotain tukea lähipiiriltä, mutta turha odottaa.

mutta eikö ne joka tapauksessa näe sieltä tiedoista että tällaista historiaa on? ap

ja vaikka olisikin, niin varmaan olisin vastannut että hyvin menee. Eikä todellakaan mennyt. Elämä kotona oli yhtä helvettiä, mutta jostain syystä neuvolassa ja kaikkialla muuallakin piti aina esittää että hyvin menee. Kyllä se siitä, kun lapsi alkaa olla vuoden niin saattaa jo helpottaa.



Ihmettelin siis itsekin sitä, että OIKEASTI olin neuvolareissuilla aurinkoinen ja iloinen ihminen ja kotona kaikkea muuta. Tosin en juuri muualla ikinä käynytkään...

eipä meilläkään neuvolassa sitä paljon kyselty. Ja minä myös peittelin kaikkea ja olin pirteä ja iloinen neuvolassa. Yksi kaunis päivä vaan tajusin että pakko hakea apua, kun ei paljon kotoa "uskaltanut" lähteä kun ahdisti ja tuli paniikki. Kyllä kannatti meillä kiva lääkäri terkkulassa ja terveydenhoitaja. Kyllä minä ainakin kehotan hakemaan apua ennen kun on liian myöhäistä.

just se, että jo ennen raskautta on aina lähipiiri hokenut, että sinä et varmaan ikinä perusta perhettä, ei sinusta siihen olisi. Raskausaikana onnittelun sijasta todettiin, että tiedätkö yhtään mihin olet ryhtymässä? Taitaa olla sinulle liian iso pala purtavaksi jne. Ei lähimmät onnitelleet, vaan olivat kauhuissaan (ja ikää on yli 30v, olen työelämässä jne) ja pettyneitä, koska en ole äitityyppiä. Äitini ei esim kertonut sukulaisille että mieheni ja minä saamme vauvan, vaan päinvastoin antoi ymmärtää, että parempi kuin ei tulisi.

Eli meillä jo ulkopuolisten silmin vauvansaanti oli kaikkea muuta kuin iloinen asia.

Ja nyt, koko ajan saa kuulla vähättelyä, vaikka mielestäni pärjään ihan hyvin. Joten jos oikeasti sitten kertoisin, että on ollut unettomia öitä, on itkettänyt, on murehtinut ja pelännyt sitä sun tätä, niin saisi vaan kuulla, että niinhän sitä sanottiin, ei tuo ole mikään yllätys.

Ei meidän perheessä ainakaan olisi mitään tukea tarjolla, sieltä korkeintaan sanoittaisi, että olisit miettinyt etukäteen mihin ryhdyt, nyt teit sellaista, mihin et kykene.

Joten tämän takia pidän mölyt mahassani. Varman olisi kiva jutella ammattilaisen kanssa, mutta jääköön, en kuitenkaan saa lasta siksi aikaa mihinkän hoitoon, varsinkin kun varmaan niitä käyntejä olisi useampia.

Se on sitten ihan eri asia sellaisilla joilla on tukeva perhe tukena, mutta jos ei ole, silloin ei ole varaa masentua...

Minä olin esikoisen jälkeen n. vuoden verran masentunut ja itkuinen, mutta pidin sinnikkäästi kulissia pystyssä. Lähipiirikään ei tiennyt, kuinka huonosti minulla oikeasti meni.



Tultuani uudelleen raskaaksi päätin, että jos masennun jälleen niin haen apua. Lapsen ollessa n. 4 kuukauden ikäinen aloin taas masentua. Kerroin asiasta neuvolassa, josta minut ohjattiin lääkäriin. Juttelin lääkärin kanssa pitkän tovin ja lopputulos oli se, etten hänen mukaansa ollut masentunut, lähinnä lastenhoitoavun tarpeessa. Meillä kävi sitten kaupungin puolesta lastenhoitaja yhteensä kolmenkymmenen tunnin ajan. Nyt lapsi on melkein vuoden ja olotilani on edelleen huono. Välillä päivät tuntuvat niin raskailta, että sunnittelen ajavani autolla rekan alle. Olen sanonut asiasta miehelleni, mutta hänkään ei ota minua vakavasti, vaan ajattelee, että puhun vaan, mutta en ole tosissani. Haluaisin mennä uudelleen lääkäriin, mutta jotenkin minulla on sellainen olo, ettei kukaan ota minua vakavasti. Toisaalta toivon, että tämä masennus helpottaisi pian, kuten kävi ensimmäisen lapsen kohdalla.

jos masennus iskisi uudelleen. Eli kannattaa puhua etukäteen neuvolassa, jos terkkari vaan on sellanen, kenelle voi puhua.



Mulla lapset nyt 8 ja 6 v. sekä 8 kk. Masennus iski ekan ja nyt kolmannen lapsen jälkeen. Jo toista odottaessani mietin, kenelle lääkärille menen, jos masennus iskee ja kuinka kauan odotan, meneekö se ohi (eli siis ei saa odottaa liian kauan). Soitin kunnan kotipalveluun ja sovittiin, et masennuksen mahdollisesti iskiessä saan sielä apua. Sukulaisten ja läheisten kanssa mietittiin, kuka voisi auttaa ja miten. jne.jne.



Tokan jälkeen sitä masennusta ei tullut, mutta nyt kolmannen jälkeen kyllä. Lääkket menossa, kotipalvelusta käydään 1-2 krt/vk hoitamassa lapsia, jotta mulla on myös omaa aikaa, kun mies on paljon poissa työn takia. Terapiaakin alan saada piakkoin (?). Sen olen huomannut (asuinkunnasta riippuen), että apua voi olla joskus tosi vaikeeta saada, vaikka kotona olis pienet lapset ja akuutti tilanne. Mutta tästäkin selvitään. Voimia ja tsemppiä sulle, kaikki kääntyy kyllä parhaiten päin!

Itselläni kesti tosi pitkään parantua. Meillä oli sama juttu siinä, että mies ei oikein ymmärtänyt kuinka väsynyt olin. Lisäksi hän teki niin pitkää päivää, ettei oikeastaan koskaan ollut apuna. Kun itketti, niin mies pelästyi niin paljon että meni aina pois. Käytiin sitten yhdessä juttelemassa ja pikku hiljaa alkoi näyttää valoisammalta.



Luulen vieläkin, että jos mies olisi enemmän jaksanut olla tukenani, masennus ei olisi tullut niin pahana. Olin käytännössä katsoen aivan yksin. Nyt hän on luvannut olla auttamassa ja elämäntilanteemme on muutenkin vakaampi. Täytyy vaan luottaa että kaikki järjestyy, ei kai tässä muu auta. ap